"Huuda hiljaa etteivät naapurit kuule
Perheväkivalta-käsitteen historia aloitetaan usein vuodesta 1971, jolloin englantilaisen tv-reportterin vaimo Erin Pizzey perusti naisten turvakotitoiminnan. Myöhemmin Pizzey kirjoitti myös kirjan Huuda hiljaa etteivät naapurit kuule, josta tuli aikansa bestseller.
Vuosia sitten oltuani valtakunnallisessa opettajien täydennyskoulutuksessa sain tutustua opettajakollegaan. Hän kertoi minulle tarinansa. Hän oli noin kaksi vuotta sitten eronnut väkivaltaisesta puolisostaan. Aluksi suhteessa kaikki oli hyvin. Pikkuhiljaa mies alkoi nakertaa hänen itsetuntoaan. Hän nimitteli, vähätteli ja haukkui milloin mistäkin. Hän huomautteli naisen tuttavapiiristä, harrastuksista ja lopulta pyrki eristämään naisen. Kun fyysinen väkivalta alkoi, puolet työstä oli jo tehty. Naisen itsetunto oli mennyt ja hän tunsi olevansa riippuvainen miehestään. Ensimmäinen lyönti ei ollut niin kova, etteikö sitä olisi voinut antaa anteeksi. Nainen kertoi, että vuosien varrella hänen käsityksensä normaalista käytöksestä ja parisuhteesta hämärtyi. Siitä hän oli onnellinen, että heillä ei ollut lapsia. Jonain päivänä hän sai voimia lähteä ja muutti vanhempiensa kotiin ja oli siellä omien sanojensa mukaan ”sängyn pohjalla viikkokausia”. Hän otti eron ja hankki oman asunnon. Terapia oli auttanut häntä näkemään asioita selvemmin. Hän sanoi, että tärkeä apu selviytymiseen ovat kuuntelevat ihmiset.
Muistan myös tätini kertoneen tapauksesta, jossa nainen saatiin elvytettyä elävien kirjoihin vakavan pahoinpitelyn jälkeen. Tultuaan tajuihinsa, nainen sanoi sänkynsä viereen kukkien kanssa ilmestyneelle miehelleen, että pitikö minunkaan nyt sitä tai tätä sanoa. Tyypillisesti väkivaltaa puolisoaan kohtaan käyttävä mies ei tunne itseään vastuulliseksi tekemisistään. Tätini toimi tuolloin hoitavana lääkärinä naiselle ja informoi, että väkivalta on rikos, josta vastuussa on tekijä, ei uhri.
Norjalaiset psykologit Lökke ja Isdal ovat kuvailleet väkivaltaisen miehen muotokuvan, joka perustuu heidän kokemuksiinsa käytännön terapiatyössä. ”Minä tunnen itseni pieneksi ja kestän sen tekemällä hänet vielä pienemmäksi. Koen, että en hallitse tilannetta ja siksi haluan hallita ja kontrolloida läheisteni elämää. Torjun epävarmuuteni – häneenhän ei voi luottaa.”
Elämme kulttuurissa, joka opettaa pojille rohkeutta ja vastuuta työelämässä ja ulkoisissa suorituksissa mutta ei läheisissä ihmissuhteissa. Me opetamme pojille jalkapalloa ja pelejä, jotka kehittävät fyysisesti, mutta emme opeta heitä seisomaan omilla jaloillaan omassa tunne-elämässään. Eihän ihmisyyden mitta ole työ, vaan toinen ihminen.
Läheisiään kunnioittavalla ihmisellä on korkeampi kynnys väkivallan käyttöön kuin sillä joka nimittelee ja suhtautuu läheisiinsä väheksyvästi. Jos jokin asia parisuhteessasi tuntuu suorastaan hullulta, siitä kannattaa jutella ystävän kanssa – todennäköisesti tuntumasi on oikea.
Yksiselitteistä syytä väkivaltaan ei tietenkään ole. Monet kuitenkin pitävät kotiväkivallan kohteena olemista tai sen sivusta seuraamista kaiken muun väkivallan ”isänä”. Väkivallan julki tuleminen sinänsä voi auttaa katkaisemaan väkivaltakierteen, mutta pakkovelvoitteilla tuskin syntyy pysyviä muutoksia. Käsittelemällä asioita opitaan tunnistamaan riskitilanteita ja pysähtymään ajoissa, ennen kuin tilanne repeää käsistä.
Gramma ennaltaehkäisyä on enemmän kuin kilo hoitoa. Parisuhdeväkivaltaa tarkasteltaessa ei myöskään saa unohtaa miesuhreja, sillä tilastokeskuksen mukaan noin 10–20 prosenttia perheväkivaltatapauksista on naisten tekemiä."
http://www.satakunnankansa.fi/Vieraskolumnit/1194743936725/artikkeli/huuda hiljaa etteivat naapurit kuule.html
Perheväkivalta-käsitteen historia aloitetaan usein vuodesta 1971, jolloin englantilaisen tv-reportterin vaimo Erin Pizzey perusti naisten turvakotitoiminnan. Myöhemmin Pizzey kirjoitti myös kirjan Huuda hiljaa etteivät naapurit kuule, josta tuli aikansa bestseller.
Vuosia sitten oltuani valtakunnallisessa opettajien täydennyskoulutuksessa sain tutustua opettajakollegaan. Hän kertoi minulle tarinansa. Hän oli noin kaksi vuotta sitten eronnut väkivaltaisesta puolisostaan. Aluksi suhteessa kaikki oli hyvin. Pikkuhiljaa mies alkoi nakertaa hänen itsetuntoaan. Hän nimitteli, vähätteli ja haukkui milloin mistäkin. Hän huomautteli naisen tuttavapiiristä, harrastuksista ja lopulta pyrki eristämään naisen. Kun fyysinen väkivalta alkoi, puolet työstä oli jo tehty. Naisen itsetunto oli mennyt ja hän tunsi olevansa riippuvainen miehestään. Ensimmäinen lyönti ei ollut niin kova, etteikö sitä olisi voinut antaa anteeksi. Nainen kertoi, että vuosien varrella hänen käsityksensä normaalista käytöksestä ja parisuhteesta hämärtyi. Siitä hän oli onnellinen, että heillä ei ollut lapsia. Jonain päivänä hän sai voimia lähteä ja muutti vanhempiensa kotiin ja oli siellä omien sanojensa mukaan ”sängyn pohjalla viikkokausia”. Hän otti eron ja hankki oman asunnon. Terapia oli auttanut häntä näkemään asioita selvemmin. Hän sanoi, että tärkeä apu selviytymiseen ovat kuuntelevat ihmiset.
Muistan myös tätini kertoneen tapauksesta, jossa nainen saatiin elvytettyä elävien kirjoihin vakavan pahoinpitelyn jälkeen. Tultuaan tajuihinsa, nainen sanoi sänkynsä viereen kukkien kanssa ilmestyneelle miehelleen, että pitikö minunkaan nyt sitä tai tätä sanoa. Tyypillisesti väkivaltaa puolisoaan kohtaan käyttävä mies ei tunne itseään vastuulliseksi tekemisistään. Tätini toimi tuolloin hoitavana lääkärinä naiselle ja informoi, että väkivalta on rikos, josta vastuussa on tekijä, ei uhri.
Norjalaiset psykologit Lökke ja Isdal ovat kuvailleet väkivaltaisen miehen muotokuvan, joka perustuu heidän kokemuksiinsa käytännön terapiatyössä. ”Minä tunnen itseni pieneksi ja kestän sen tekemällä hänet vielä pienemmäksi. Koen, että en hallitse tilannetta ja siksi haluan hallita ja kontrolloida läheisteni elämää. Torjun epävarmuuteni – häneenhän ei voi luottaa.”
Elämme kulttuurissa, joka opettaa pojille rohkeutta ja vastuuta työelämässä ja ulkoisissa suorituksissa mutta ei läheisissä ihmissuhteissa. Me opetamme pojille jalkapalloa ja pelejä, jotka kehittävät fyysisesti, mutta emme opeta heitä seisomaan omilla jaloillaan omassa tunne-elämässään. Eihän ihmisyyden mitta ole työ, vaan toinen ihminen.
Läheisiään kunnioittavalla ihmisellä on korkeampi kynnys väkivallan käyttöön kuin sillä joka nimittelee ja suhtautuu läheisiinsä väheksyvästi. Jos jokin asia parisuhteessasi tuntuu suorastaan hullulta, siitä kannattaa jutella ystävän kanssa – todennäköisesti tuntumasi on oikea.
Yksiselitteistä syytä väkivaltaan ei tietenkään ole. Monet kuitenkin pitävät kotiväkivallan kohteena olemista tai sen sivusta seuraamista kaiken muun väkivallan ”isänä”. Väkivallan julki tuleminen sinänsä voi auttaa katkaisemaan väkivaltakierteen, mutta pakkovelvoitteilla tuskin syntyy pysyviä muutoksia. Käsittelemällä asioita opitaan tunnistamaan riskitilanteita ja pysähtymään ajoissa, ennen kuin tilanne repeää käsistä.
Gramma ennaltaehkäisyä on enemmän kuin kilo hoitoa. Parisuhdeväkivaltaa tarkasteltaessa ei myöskään saa unohtaa miesuhreja, sillä tilastokeskuksen mukaan noin 10–20 prosenttia perheväkivaltatapauksista on naisten tekemiä."
http://www.satakunnankansa.fi/Vieraskolumnit/1194743936725/artikkeli/huuda hiljaa etteivat naapurit kuule.html
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.