Siinä teille kysymys!
Itse olen ensimmäisessä kunnon parisuhteessa ollut nyt yli 2 vuotta ja me molemmat olemme 18 vuotiaita. Nyt en enää ihmettele miksi kaikki sanoivat "älä ala seurustelemaan liian nuorena" silloin kun olin 15-16 vuotias. Nyt vasta 2 vuoden jälkeen on alkanut tuntua siltä, että haluaisin alkaa elää sitä villiä ja vapaata nuoruutta ja poikaystävä vain hidastaa menoa. Sitten toisaalta en uskalla erota poikaystävästäni koska pelkään katuvani sitä jälkikäteen.
Otan mielellään neuvoja vastaan!
Itse olen ensimmäisessä kunnon parisuhteessa ollut nyt yli 2 vuotta ja me molemmat olemme 18 vuotiaita. Nyt en enää ihmettele miksi kaikki sanoivat "älä ala seurustelemaan liian nuorena" silloin kun olin 15-16 vuotias. Nyt vasta 2 vuoden jälkeen on alkanut tuntua siltä, että haluaisin alkaa elää sitä villiä ja vapaata nuoruutta ja poikaystävä vain hidastaa menoa. Sitten toisaalta en uskalla erota poikaystävästäni koska pelkään katuvani sitä jälkikäteen.
Otan mielellään neuvoja vastaan!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos teidän suhteen olisi tarkoitus kestää forever and ever, et edes miettisi mitään villiä ja vapaata nuoruutta.
Tiedän nelikymppisiä pareja, jotka ovat olleet yhdessä teineistä saakka - itseasiassa erään tällaisen naisen kanssa hiljan juttelinkin ja kysyin, onko koskaan kaduttanut varhainen vakiintuminen? Vastasi, että ei ole, koska perhe perustettiin "vasta", kun molemmat olivat jo 25 v eli about 10 vuotta elivät huolettomasti - mutta parina. Kumpikaan ei hidastanut toisen menoa, vaan menivät yhdessä - ja erikseenkin ilman, että parisuhde siitä kärsi.
Mutta sepäs näissä ihmissuhteissa on, ettei niiden varalle voi ottaa mitään "vakuutusta" tyyliin, että voit kääntää ajan ratasta taaksepäin ja perua eron tai jonkin muun tärkeän päätöksen. Sopivasti sydäntä ja järkeä mukaan, niin hyvä tulee.
Itse olin ikäisenäsi villi ja vapaa, jotain pientä seukkailun tynkää "yritin", mutten ollut valmis pysähtymään. Olin 26 v, kun tapasin Sen Suuren R:n ja olen tyytyväinen, että nuoruus tuli elettyä silloin eikä tod näk nelikymppisenä iske mikään hirmuinen jälki-murkkuikä... No koskaanhan ei sitäkään voi tietää, mutta vahvasti uskon, ettei...
Olen joskus eronnut ja katunut eroani. Olen myös joskus katunut uudelleen yhteen palaamistakin. Eli win win situation. Niinpä kehoitan miettimään asioita aina loppuun asti ja perusteellisesti.
Kuuntelemaan omaa päänsä ääntä ja miettimään omaa olotilaa. Jos et voi hyvin ja siihin on olemassa syy, se syy pitää myöntää. Ei keksiä tekosyyksi, vaan myöntää.
Tiettävästi meillä on vain yksi elämä ja se pitää elää itselleen hyvin.