Olen vielä nuori, päälle kaksikymppinen. Olen seurustellut mieheni kanssa reilu 2v. Sitä ennen seurustelin ensimmäisen poikaystäväni kanssa reilun vuoden, eli voisi melkein sanoa, että seurustellut 16-17 vuotiaasta saakka melkein putkeen, mies vain vaihtui välillä.
Tuntuu, että ensimmäinen suhde kaatui omistushalukkuuteni. Näimme miehen kanssa 2-3 krt viikossa keskimäärin, mikä silloin tuntui hyvältä määrältä, vaikka tulikin aina järjetön ikävä "välipäivinä". Elin vain sille, että milloin seuraavaksi nään poikaystävääni, joten voisi kai sanoa, että alistuin miehen aikatauluille, sillä hän valitsi päivät. Itsellä kun oli joustava saliharrastus. En siis koko tämän lähes puolentoista vuoden aikana nähnyt kavereitani päivinä, jolloin oli mahdollisuus edes nähdä poikaystäväni. Poikaystävälläni ei ollut samaa ongelmaa, sillä näki kavereitaan kun tahtoi. Itse alistuin hänen aikatauluihinsa, vaikka hän ei missään nimessä niin pakottanut. Suhteen loppuvaiheessa omistushalukkuuteni nosti päätään ja aloin suuttua, jos hän halusi nähdä kavereitaan vapaa-ajalla, jolloin me puolestamme olisimme voineet nähdä. En nähnyt siinä mitään väärää, että halusin nähdä häntä. Hän ei vain nähnyt niin tärkeäksi nähdä minua yhtä paljon. Otin siitä kuitenkin nokkiini, kun halusi nähdä kavereitaan. Kaikki kärjistyikin juuri sellaiseen tilanteeseen, jossa soittelin raivokkaasti perään, että missä hän on kun ei kuulu miehestä mitään. (oli tuomassa ystäväporukkaamme meille) Kun he saapuivat, otin miehen hampaisiini ja aloin tivaamaan kaikenlaista turhaa. Tilanne äityi niin pahaksi, että uhkailin erolla ja sen sitten sainkin.
Ihan oikein minulle, voin jo nykyään sanoa. Opin tästä myös, että en ikinä enää uhkaile erolla jossen sitä todella halua. Virheistä oppii.
Uuden miehen kohtasin hyvin pian, ja koska olimme molemmat juuri eronneet, olimme kuin luotuja toisillemme. Suhde syveni ja vieläkin roikumme toisissamme suht onnellisesti. Mietin sanomisiani ja käyttäytymistäni paljon, ja jälkeenpäin analysoin itseäni. Tarkoituksena on kai kohdella toista niin kuin haluaisin tulla itse kohdelluksi. Edellinen mies oli kaikinpuolin ihana, mutta nykyiseni on temperamenttinen ja sanoo suutuksissaan paljon asioita, jotka loukkaavat. On myös kova inttämään asioista. Tapana myös luoda kova ulkokuori riidan aikana. Toisaalta olemme suhteen ensimmäisen 4kk jälkeen nukkuneet lähes joka yö yhdessä, jos ei laske yhtä viikon ulkomaanmatkaa ja satunnaista muutamaa yötä. Toisen naama on siis erittäin tuttu. Tällä hetkellä mies on intissä ja näemme 2-3 viikonloppuna kuukaudessa, mihin olen tosin jo tottunut.
Ja siitä alkoivat suuremmat ongelmat, lähinnä ehkä omassa päässäni. Haluaisin omia mieheni itselleni joka viikonloppu, ja on vaikea antaa siunaukset miestenilloille sun muille dokausilloille, jos en ole itse mukana. Haluaisin nauttia mieheni seurasta kaiken mahdollisen ajan, enkä ole lainkaan tyytyväinen, jos valitsee poikienillan minun sijastani. En voi tunteilleni mitään, mutta päässäni alkaa aina kiehua ja haluaisin poikkasta samantien välini häneen. Tietenkin jälkeenpäin kun rauhottuisin, katuisin sitä, joten en sano mitään tälläistä. Mutta sekin riittää, että ajatukset käyvät päässä. En kestä sitä. Miksen voi suhtautua neutraalisti siihen, että mies haluaa mennä viettää iltaa jonkun muun kanssa kun itseni? Miksi reagoin näin? Mitä voin tehdä helpottaakseni omaa oloa, kun mies on poissa, enkä pysty ajatella muuta, kun että mitä mahtaa tehdä ja missä mahtaa olla ja ajatteleekohan hän minua lainkaan. Näin, jos olen itse kotona selvinpäin. En saa rauhaa ajatukselta, että mitä mies tekee/ajattelee ja missä seurassa.
Tuntuu, että ensimmäinen suhde kaatui omistushalukkuuteni. Näimme miehen kanssa 2-3 krt viikossa keskimäärin, mikä silloin tuntui hyvältä määrältä, vaikka tulikin aina järjetön ikävä "välipäivinä". Elin vain sille, että milloin seuraavaksi nään poikaystävääni, joten voisi kai sanoa, että alistuin miehen aikatauluille, sillä hän valitsi päivät. Itsellä kun oli joustava saliharrastus. En siis koko tämän lähes puolentoista vuoden aikana nähnyt kavereitani päivinä, jolloin oli mahdollisuus edes nähdä poikaystäväni. Poikaystävälläni ei ollut samaa ongelmaa, sillä näki kavereitaan kun tahtoi. Itse alistuin hänen aikatauluihinsa, vaikka hän ei missään nimessä niin pakottanut. Suhteen loppuvaiheessa omistushalukkuuteni nosti päätään ja aloin suuttua, jos hän halusi nähdä kavereitaan vapaa-ajalla, jolloin me puolestamme olisimme voineet nähdä. En nähnyt siinä mitään väärää, että halusin nähdä häntä. Hän ei vain nähnyt niin tärkeäksi nähdä minua yhtä paljon. Otin siitä kuitenkin nokkiini, kun halusi nähdä kavereitaan. Kaikki kärjistyikin juuri sellaiseen tilanteeseen, jossa soittelin raivokkaasti perään, että missä hän on kun ei kuulu miehestä mitään. (oli tuomassa ystäväporukkaamme meille) Kun he saapuivat, otin miehen hampaisiini ja aloin tivaamaan kaikenlaista turhaa. Tilanne äityi niin pahaksi, että uhkailin erolla ja sen sitten sainkin.
Ihan oikein minulle, voin jo nykyään sanoa. Opin tästä myös, että en ikinä enää uhkaile erolla jossen sitä todella halua. Virheistä oppii.
Uuden miehen kohtasin hyvin pian, ja koska olimme molemmat juuri eronneet, olimme kuin luotuja toisillemme. Suhde syveni ja vieläkin roikumme toisissamme suht onnellisesti. Mietin sanomisiani ja käyttäytymistäni paljon, ja jälkeenpäin analysoin itseäni. Tarkoituksena on kai kohdella toista niin kuin haluaisin tulla itse kohdelluksi. Edellinen mies oli kaikinpuolin ihana, mutta nykyiseni on temperamenttinen ja sanoo suutuksissaan paljon asioita, jotka loukkaavat. On myös kova inttämään asioista. Tapana myös luoda kova ulkokuori riidan aikana. Toisaalta olemme suhteen ensimmäisen 4kk jälkeen nukkuneet lähes joka yö yhdessä, jos ei laske yhtä viikon ulkomaanmatkaa ja satunnaista muutamaa yötä. Toisen naama on siis erittäin tuttu. Tällä hetkellä mies on intissä ja näemme 2-3 viikonloppuna kuukaudessa, mihin olen tosin jo tottunut.
Ja siitä alkoivat suuremmat ongelmat, lähinnä ehkä omassa päässäni. Haluaisin omia mieheni itselleni joka viikonloppu, ja on vaikea antaa siunaukset miestenilloille sun muille dokausilloille, jos en ole itse mukana. Haluaisin nauttia mieheni seurasta kaiken mahdollisen ajan, enkä ole lainkaan tyytyväinen, jos valitsee poikienillan minun sijastani. En voi tunteilleni mitään, mutta päässäni alkaa aina kiehua ja haluaisin poikkasta samantien välini häneen. Tietenkin jälkeenpäin kun rauhottuisin, katuisin sitä, joten en sano mitään tälläistä. Mutta sekin riittää, että ajatukset käyvät päässä. En kestä sitä. Miksen voi suhtautua neutraalisti siihen, että mies haluaa mennä viettää iltaa jonkun muun kanssa kun itseni? Miksi reagoin näin? Mitä voin tehdä helpottaakseni omaa oloa, kun mies on poissa, enkä pysty ajatella muuta, kun että mitä mahtaa tehdä ja missä mahtaa olla ja ajatteleekohan hän minua lainkaan. Näin, jos olen itse kotona selvinpäin. En saa rauhaa ajatukselta, että mitä mies tekee/ajattelee ja missä seurassa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kasva 10 vuotta lisää niin kyllä sä sitten ymmärrät. Tosin jotkut ei silloinkaan...
meinaatko, että pitäs kasvaa vaan suosiolla kusipääks sen sijasta, että yrittäis muuttua tai tehdä asialle jotain _ajoissa_?
Unohda tuo edellisen vastaus..
Itse olen sua kymmenen vuotta vanhempi ja kärsinyt joka suhteessa mustasukkaisuudesta/omistushalukkuudesta. En osaa oikeastaan antaa sinulle neuvoja mutta voin tarjota sen verran empatiaa, että on todella hienoa että itse tiedostat tämän ongelman ja haluat siihen apua! Se on kaiken A ja O! Tiedän kokemuksesta kuinka suuri se ahdistus on kun kumppani viettääkin aikaa jossain muualla, sitä miettii itse mitä tekee ja kenen kanssa. Kannattaisi kuitenkin yrittää puhua poikaystävällesi tuosta ahdistuksesta koska se on todellinen asia ja se vaikuttaa niin sinun omaan hyvinvointiisi kuin suhteeseenne!
Toisaalta on aika yleistä että toinen osapuoli (yleensä nainen) haluaisi viettää "kaiken" ajan yhdessä ja toista se ahdistaa.. Eli ei välttämättä kyseessä ole epänormaali mustasukkaisuus.
Itse olen käynyt aiemmin terapiassa ja nyt aloittelemassa uudelleen, tavoitteena onnellinen ja tasapainoinen elämä ja parisuhde!
Mulla vähän saman tyyppistä ahdistuneisuutta, tosin mulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö ja siihen kuuluu just tuollainen suurahdistuminen, kun ne vanhat traumat aktivoituu joissain tilanteissa. No tämä oli se psykologinen analyysi tilanteesta, mutta en ole itsekään ratkaissut asiaa, ainakaan vielä. Tosin juuri nyt en olekaan suhteessa, joten ei ahdista niin paljon. Mutta siis terapiaan, terapiaan...Kelan päätöstä odotellessa! Ehkä se terapia olisi sinullekin paras juttu. Sanovat, että vain itseään ja omaa suhtautumista voi muuttaa. Mutta se on tosi kallista ja hirmupitkä projekti kaikkine psykiatrin 3kk hoitosuhteineen ja Kelan päätöksineen. Terapeutinkin joudut omalla kustannuksellasi etsimään! Minä olen 30v. ja viimeiset 10v. olen kärsinyt ihan kamalia vaikeuksia milloin minkäkin asian kanssa (ihmissuhteet, seksuaalisuus, päihteet...you name it) ja toivon, että olisin saanut terapia-apua paljon aiemmin. Siksi toivoisin, että sinä saisit ratkaistua asian tarpeellisen ajoissa, ei tarvitsisi sitten ahdistua vuosikymmeneksi niin kuin minun. Fiksu tyttö olet, kun olet nämä asiat hiffannut jo näin ajoissa! Siksi uskon, että tulet minun iässäni olemaan paljon pidemmällä kuin minä nyt. Asioiden parantuminen vain vie aikaa.
Itselläni on aikoinaan ollut vähän samankaltainen ongelma, ja minua ovat helpottaneet seuraavat asiat:
-Vietä enemmän aikaa omien kaveriesi ja harrastuksiesi parissa, niin silloin poikaystävän menot eivät ota liian suurta osuutta ajatuksissasi. Aluksi tämä voi tuntua vaikelta ja tuntua ettei huvita, mutta kyllä se alkaa siitä itsekseen rullaamaan, kun vain alat tietoisesti näin tekemään.
-Yritä yksinkertaisesti takoa päähäsi, että poikaystäväsi on kanssasi, koska hän rakastaa sinua, ja täten on sinun velvollisuutesi luottaa siihen, ettei hän petä sinua selkäsi takana, jos siis mitään pettämisen merkkejä ei ole näkynyt. Tiedosta, ettei kannata etsiä ja luoda ongelmia tyhjästä :)
-Yritä yhdistää kaveripiirejänne. Voitko joskus mennä mukaan poikaystäväsi kaverien illanviettoon, tai toisinpäin? Voisitte vaikka järjestää juhlat, jonne kutsutte molempien kaverit, ja jälkeenpäin voisitte hengailla silloin tällöin yhdessä kavereidenne kanssa. (Muista, että on silti tärkeää, että molemmilla säilyy niin sanotut "omat kaverit"!)
-Opettele olemaan yksin ja nauttimaan yksinolosta. Tee asioita, joista pidät. Hemmottele itseäsi, esim. kokkaamalla jotain hyvää, katsomalla yksinäsi mielenkiintoinen elokuva, kuuntele lempimusiikkiasi, mene puistoon istuksimaan kirjan tai lehden kanssa jne. Näin huomaat, että voit olla onnellinen, vaikka poikaystäväsi ei kokoajan fyysisesti vierelläsi olisikaan.
Toivottavasti näistä vinkeistä on apua! Ja tosiaan, kuten jo edellä mainittiin, on todella hyvä että tiedostat ongelman ja haluat muuttaa tilanteen paremmaksi.
Tsemppiä! :)
Vaikka en ole ap kirjoittaja niin kiitos näistä! Itsekin olen tosin tiedostanut kyllä että nuo on niitä keinoja, ja silloin kun olen omien ystävieni kanssa (siis niiden kenen kanssa oikeasti viihdyn) en ajattele koko ajan sitä missä poikaystäväni on. Ongelma tuleekin sitten jälkikäteen. Selviän niistä hetkistä kun emme ole yhdessä, mutta jälkikäteen mietin ja utelen ja kärvistelen niillä tiedoilla, saattaa mennä monta päivääkin. Se on todella uuvuttavaa ja ahdistavaa, enhän voi edes tehdä jälkikäteen mitään enkä voi koskaan tietää 100% totuutta, voin vain luottaa. Erossa olo ei ole niinkään se ongelma, ja viihdyn yksinkin mutta koen nyt jo etukäteen ahdistusta tulevista viikonlopuista joina olemme eri paikoissa.. olen varma, että mies ei pysy selvinpäin enkä voi tietää että kenen kanssa liikkuu ja missä :(
Kiitos, hyviä vastauksia tullut ja ns. vertaistuki tuntuu yllättävän hyvältä. Ellan neuvot pitää pistää korvantaakse ja toteuttaa. :)
^mustatsukat, mulla on aivan sama :/ olen n. 100% varma, että kun mies näkee kavereitaan, hän juo. Voisin olla rauhallisin mielin jos tietäisin, että mies ei kostuta kurkkuaan alkoholilla, edes "yhillä bisseillä". Kokemuksen kautta tiedän, että jokaikisenä kertana kun näkee kavereitaan, korkkaa bissen jos muutamankin. Ja hyvin usein sen jälkeen tulee "se fiilis", eli fiilis lähteä baariin. Olen yrittänyt kysyä häneltä miksei voi nähdä kavereita täysin selvinpäin? Koskaan en ole saanut selkeätä vastausta, ei taida itsekään tietää, eli varmaan vaan fiilispohjalta.
Ei ole hänen puoleltaan mahdollista sopia kompromissista, että näkisi kavereitaan sillä lupauksella, että tänään ei juoda. Sula mahdottomuus, mikä on harmi :( Itse kun näen kavereitani, teen sen hyvin usein päivisin ja selkeällä mielellä. Ns tyttöjen iltoja on vain syntymäpäivillä, vaikka maistuisi minullekin keskellä viikkoa "yhet siiderit", en vain harrasta moista :P
Jo tavallisen "eroahdistuksen" päälle koen extra ahdistusta kun pullot korkataan :( Inhottavaa tämmöinen, olisi omakin elämä mieluisempaa, jos ei tuntuisi tältä!