Olen seurustellut nykyisen mieheni kanssa kohta 2 vuotta. Sanon tämän minkä niin moni muukin täällä: hän on ihana ihminen ja olemme toisillemme sopivat, mutta.. Mielestäni ihastukseni ei koskaan muuttunut rakastumiseksi. Ei tullut hullaannuttavaa tunnetta eikä jalat lähteneet alta. Odotin ja odotin ja odotan kai edelleen. Tiedän kuitenkin rakastavani tätä ihmistä ja haluaisin viettää elämäni hänen kanssaan. Päivästä toiseen minua kuitenkin riivaa se etten tunne tarpeeksi häntä kohtaan. Olen kateellinen pareille joiden tunteet ovat varmat ja vahvat. Suren mielessäni tulevaa eroa enkä osaa nauttia yhteisistä hetkistämme. Ero olisi vaikea koska tunteita kuitenkin on ja meillä on myös menneisyyttä yli 10 vuoden takaa. Hän siis tuntuu "erityiseltä" ihmiseltä minulle. Pelkkinä ystävinä voisi olla vaikeaa, mutta en voisi koskaan hänestä kokonaankaan luopua. Puhumme kaikesta ja tästäkin olemme puhuneet paljon. Hän on lohduttanut minua sanomalla, että "kyllä kaikki vielä selviää".
Olen kelannut päässäni lukemattomat kerrat, että missä on vika, kun tunteet ei ole tämän suuremmat. Kemiastahan monet täällä jauhavat. Siitä tulee toivoton olo. Tunnen kuitenkin vetoa miestäni kohtaan.
Mietin välillä kuinka kovasti haluaisin tunteakaan sen voimakkaan rakastumisen tunteen. Olenko vain riippuvainen tunteista? Olen masentuneisuuteen taipuvainen ja suorastaan ylianalyyttinen ihminen. On vaikea nauttia oikein mistään kunnolla.
Edellisen miesystäväni kanssa minulla oli vastaava ongelma. Olimme yhdessä yli 6 vuotta ja koko sen ajan mietin, etten tunne tarpeeksi. Olemme nyt parhaita ystäviä vaikka ero olikin todella raskas. Jouduin puoleksi vuodeksi sairaslomalle.
Olen seurannut tätä keskustelufoorumia jonkin aikaa ja mietin kuinka te ihmiset tähän tarinaani nyt reagoitte. Ehkäpä kaikki vain kehottavat eroamaan..? Se vaan, että sitten uuden miehen kanssa olisi taas uudet ongelmat, ehkä jopa pahemmat. En edes osaa uskoa löytäväni ketään sieluntoveria. Tällaista minulla. Löytyykö muilta kokemuksia?
Olen kelannut päässäni lukemattomat kerrat, että missä on vika, kun tunteet ei ole tämän suuremmat. Kemiastahan monet täällä jauhavat. Siitä tulee toivoton olo. Tunnen kuitenkin vetoa miestäni kohtaan.
Mietin välillä kuinka kovasti haluaisin tunteakaan sen voimakkaan rakastumisen tunteen. Olenko vain riippuvainen tunteista? Olen masentuneisuuteen taipuvainen ja suorastaan ylianalyyttinen ihminen. On vaikea nauttia oikein mistään kunnolla.
Edellisen miesystäväni kanssa minulla oli vastaava ongelma. Olimme yhdessä yli 6 vuotta ja koko sen ajan mietin, etten tunne tarpeeksi. Olemme nyt parhaita ystäviä vaikka ero olikin todella raskas. Jouduin puoleksi vuodeksi sairaslomalle.
Olen seurannut tätä keskustelufoorumia jonkin aikaa ja mietin kuinka te ihmiset tähän tarinaani nyt reagoitte. Ehkäpä kaikki vain kehottavat eroamaan..? Se vaan, että sitten uuden miehen kanssa olisi taas uudet ongelmat, ehkä jopa pahemmat. En edes osaa uskoa löytäväni ketään sieluntoveria. Tällaista minulla. Löytyykö muilta kokemuksia?
Vastaukset 18
Vanhimmat
ihan kuin minun parisuhteesta...meillä kyllä on tosin varsinaisia ongelmiakin..Ei kuitenkaan kannata odottaa maata järisyttäviä tunteita. Ei sellaisia valtaosalle tule..saa olla aika iloinen jos pitkän ihastumisen ja kaipuun jälkeen saa haluamansa ihmisen, ja vielä senkin jälkeen tuntee olevansa kuin luotu tälle ja päinvastoin. Pitäisi tehdä niin kuin sydän sanoo, mutta vasta sen jälkeen kun on menettänyt, tietää rakastiko oikeasti. Kaikki riippuu valinnoista. Vaihtoehtoja voi olla useita oikeita.
Mulla on ollu ajoittain kans tollasia kausia. Mun tapauksessa ne kuitenkin johtui ennen kaikkea samaisesta ylianalyyttisuudesta, jonka sinäkin itsessäsi tunnustat.
Että neuvona: Älä mieti. Keskity juuri siihen hetkeen jossa olet. Että tuntuu hyvältä kun toinen halaa. Että on kiva katsoa telkkaa. Keskity siihen, miltä susta tuntuu JUST NYT, ikään kuin teillä ei olis historiaa eikä tulevaisuutta. Ymmärsitkö? Tää on vähän sekavaa selittää...
Mutta mä nyt yritän sanoa, että unohda kaikki analyysit. Älä mieti mitä tunnet miestäsi kohtaan, äläkä mieti yhteistä tulevaisuuttanne tms. Siis ÄLÄ AJATTELE.
Tämä on toiminut mulla monta kertaa, että on vaan keskittynyt hetkeen. Onnea yritykseen :)
Jännä juttu, minulla on täsmälleen sama ongelma! Olemme olleet poikaystäväni kanssa yhdessä yli neljä vuotta, ja asuneet yhdessä siitä osan. Tällä hetkellä olemme "tauolla" jo kolmatta kuukautta minun jahkailujeni takia.
ongelma on, että rakastan miestäni, mutta suhde tuntuu jotenkin latistuneen. Olemme melkein enemmän kavereita, ainut että seksi sujuu hyvin.
Kadehdin ystäviäni joilla on säilynyt vahva tunne suhteessaan, jotka tietävät varmasti että tuon ihmisen kanssa haluan olla. Minä en, olen suhteen aikana ihastunut lukuisia kertoja (sekään ei kai ole mitenkään ihmeellistä pitkässä suhteessa) ja huomannut että kaipaan taas vapautta.
Tällä hetkellä en todellakaan tiedä mitä tekisin, en haluasisi erota koska rakastan miestäni. Mutta voiko tällaoinen suhde kestää?
Auttakaa...
Musta sun pitäis olla iloinen, suhteesi pelaa, tunnet vetoa mieheesi. Minusta nämä sukat pyörii jalassa ym. eivät ole rakkautta. Noissa tunnelmissa tehdään usein isoja virheitä eli "rakkaus on sokea". Usein nämä ihmiset ovat myös riippuvaisia tästä tunteesta ja kun arki alkaa, ei muuta kuin uutta tunnetta etsimään. Luulen, että itse vastasit kysymykseen kun sanoit olevasi analyyttinen. Nämä ihmiset harvoin kokevat järisyttäviä tunteita, tiedä sitten hyvä vai huono. Jos analyyttisyys menee elämää haittaavaksi ominaisuudeksi, siis kaikki asiat pitää selittää ja mukaan tulee jopa elämänpelko, silloin pitäisi osata hieman löysätä Tiedätkö, että musta on aivan ihanaa, jos vanha pariskunta sanoo, että me olemme toistemme parhaat ystävät.
samoja ongelmia täällä. oli aikaisemmassakin suhteessa. ja olisi/on varmaan tulevissakin. se rakkauden tunne on yliarvostettua.
...että on samanlaisia kokemuksia muillakin! :)
Tänään oli levollisempi olo, kun olin lukenut kaikkien teidän viestit.Kiitos kiitos kiitos!
Minullakin on ollut ihastumisia ja yhden perään lähdinkin. Kriisi käytiin miehen kanssa läpi ja minäkin kyllästyin siihen ihastukseen sit loppujen lopuksi. Halusin vain sitä säpinää vaikka koko ajan ajattelinkin omaa miestäni.
Sinulta, joka pidät nyt taukoa kysyn, että miltä on tuntunut olla yksin ja ilman poikaystävää? Ei se baareissa juokseminen ole loppujen lopuksi kovin mukavaa. Silloin, kun tietää, että on joku jonka kainaloon kääriytyä pettymysten iskiessä, sitä haaveilee niistä seikkailuista yms.Mutta jos pitäis yksin elellä niin tulisikin painetta löytää se kumppani.
Huomaan, että valintojahan ne on. Sitä vaan analyyttisena ihmisenä alkaa pelätä, että mitä kaikkea ikävää voi elämässä tulla eteen jos teen näin tai noin. Se on sitä elämän pelkoa, kuten yksi teistä sanoikin.
Nykyään halutaan kokea kaikki täysillä ja hoetaan, että on vain tämä yksi elämä. Sitä tulee kamala paine suorittaa kaikki tarvittava: olla onnellinen, elää vapaasti, perustaa perhe, saada hyvä työ yms. Kai se sit aiheuttaa tätä lisääntynyttä masennusta ja ahdistusta. Minulla ei ainakaan pää kestä kaikkia paineita. Masennus on minulle liiankin tuttua.
Jos vain jaksatte niin jutellaan vielä tovi näistä aiheista. Oli niin kiva huomata, että jossain on ihmisiä, jotka miettii samoja asioita kuin minä.
Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa 3 vuotta, asuneet vuoden yhdessä ja rakastan häntä syvästi. Silti tuntuu että tästä puuttuu jotain. Kuten jollain aikaisemmin - seksi on mahtavaa ja ollaan parhaat kaverit. Olen reilu parikymmpinen ja mietin, että enkö koe sitä hullantumisen huumaa enää koskaan... Niin hyvä kun tässä on ollakin tiedän että nyt olisi elettävä ja koettava uutta. Muuten se kostautuu myöehmmin jolloin kuviossa olisi mahdollisesti lapsiakin. Saattaa olla elämäni pahin virhe, mutta jos en ota riskiä ja eroa en koskaan tiedä mitä olisin voinut löytää. todella vaikeita valintoja ja tämän kesän olen tuskaillut asian kanssa. Haluan vaan hyvää tyttöystävälleni ja toisoisin että vaikka todennäköisestä erostamme tulee vaikea voisimme olla hyvät ystävät edelleen. ehkä huomaan että suhteemme oli juuri se mitä todella haluan ja haluaisin jatkaa. Se joko onnistuu tai ei, riskejä on otettava ja ihmisiin sattuu usein kun niin tehdään. Silti niin kliseistä kun se onkin elämä jatkuu ja aika parantaa haavat. Jos tuntuu että jotain puuttuu ei ole väärin lähteä etsimään sitä.. se saattaa jopa olla juuri se tekijä joka tuo kipinän vanhaan suhteeseen ja saa huomaamaan miten hieno se suhde olikaan - arki vaan sai sen pimentoon hetkeksi, kuten sillä on tapana tehdä... Onnea kaikille teille tilanateisiinne. Meitä on tosiaan monta, ja päätökset vaikeita.
ihastuminen kestää maksimissaan 1000 päivää (n. 3 v.) ja viimeistään sitten tulee arki, tavallista oloa ja välillä tylsyyttä. Jos elämässä on pahoja riitoja niin silloin suosittelen kumppanin vaihtoa. Ei se toinen estä teitä kokemasta uutta, jos estää niin teette asioita sitten kavereiden kaa ja houkuttelette puolisonnekin uudestaan niihin juttuihin mitä teitte ennenkin. Kuulostaa että normaaleja kasvukipuja ja enemmän kuin sen toisen etsimistä etsitte itseänne ja mietitte enemmän mitä itse oikein elämältä haluatte...
Monenlaisten ihmisten kanssa voi elää, mutta koska juhlia saa aikaan helposti kenen kanssa vaan kannattaa olla semmoisen ihmisen kanssa jonka huonot piirteet jotenkuten hyväksyy ja jonka kanssa arki sujuu. Ugh, olen puhunut :-)
itsekin kuulun näihin ylianalyyttisiin...ja sen huomaa myös ihmissuhteissa. Ainoalta oikealta rakkaudelta tuntuu se, johon rakastuin 16-vuotiaana kun kaikki oli uutta. Kun sitten aloin seurustelemaan vuoden ihastumisen jälkeen, olo oli kuin jalilla suklaatehtaassa..(paska vertaus :D )..Muttamutta, ei se ollutkaan lopulta niin ihanaa. Olin luonut tavallaan illuusion millainen tämä mies on jne..lopulta erottiin kun lukio loppui, kun ajattelin että en voi jämähtää ekaan ihmiseen..se oikea on kuitenkin jossain...nykyään ajattelen että niitä oikeita voi olla useita. Erityyliset ihmiest sopivat eri tavalla yhteen. omat henkiset puolet käyttäytyvät eri lailla eri ihmisten kanssa. Nyt seurustelen neljättä vuotta miehen kanssa, jonka olemassaoloa en edes tiennyt ennen tapaamistamme. Kaikki alkoi jostain känni-illasta ja seuraavana päivänä nähtiin. Ei ollut maata järisyttäviä tunteita, vaan pikemminkin sielujen sympatiaa..jos sitäkään sillä miestäni ei voisi vähempää kiinnostaa asioiden pohtiminen ja mikään muu kuin tv ja kalja :) Yhtäkkiä vain oltiin yhdessä...jossain vaiheessa huolestuin että mehän emme edes alussa panneet kuin kanit, ja siitä vedin johtopäätöksen että tämä ei voi olla tosirakkautta kun ei olla oltu huumassa tai mitään...paskan marjat. Tuntuu, että mitä enemmän ajassa siirrytään eteenpäin, sitä enemmän ihmiset vaativat. Tunteita, räiskyntää, kokemuksia. Mitä jää lopulta käteen? ehkä hyvä mieli mutta pahimmassa tapauksessa yksinäinen alkoholisoitunut ja lapseton mummo kiikkustuolissa jolla ei ole koskaan ollut mitään pysyvää. Olen alkanut eri tavalla arvostaa elämää, nauttia päivän kerrallaan. Ei kannata suunnitella koko ajan tulevaisuutta ja maalailla ruusunpunaisia kuvia. Koska jos niitä suunnitelmia tekee liikaa, ei enää osaa sopetua tilanteeseen, joka saattaakin olla päinvastainen. Minä olen päättänyt olla onnellinen mieheni kanssa niin kauan kunnes OIKEASTI mistään ei tule mitään. Toivottavasti ei käy niin koskaan. Tiedän että mieheni olisi maailman loistavin isä ja parasta seuraa eläkeläisenä mökillä. Eikös luottamus, kumppanuus, hellyys ole ne pääarvot rakkaudessa mahdollisen huuman jälkeen. Niitä ei välttämättä koskaan saa jos vaihtaa huumasta huumaan... Tulipas pitkää proosaa...sori
On ehkä vähän huono hetki kirjoittaa, koska viesti, jonka perään vastaan, saa minut itkemään.
Olen seurustellut nykyiseni kanssa nuorempana reilun vuoden ja nyt n. 3 kk. Emme ole kiinnostuneita juuri mistään samasta ja tuon lisäksi suurinpiirtein inhoamme toistemme kiinnostuksenkohteita. Hän on temperamenttisempi ja on alusta asti avoimesti nälvinyt kiinnostuksilleni. Olen tähän asti hillinnyt itseäni vastaavanlaisessa tilanteessa, mutta nyt olen itsekin alkanut nälviä (en tee sitä kenellekään muulle, joten puolisolleni varmasti koston vuoksi, lapsellista ja naurettavaa). Seksi ei vielä toimi moitteettomasti minun estojeni vuoksi, joten senkään ei voi sanoa toimivan kantavana voimana.
Jostain kumman syystä TUNNEN kuitenkin erittäin syvästi sen, että tässä on minun paikkani ja tässä on hyvä olla. On vaan erittäin kurjaa, että 'vieraskoreus' on hälvennyt niin pian, koska en tiedä, kestääkö suhteemme todellisen arjen näin nopeasti. Asiallista keskustelua emme (tuostakaan) asiasta saa aikaiseksi juuri muulloin kuin silloin, kun puolisoni on humalassa. Selvänä hän on pelkkää defensiivistä hyökkäystä.
En oikein tiedä, miten voisimme edetä rakentavaan suuntaan. Rakastamme kyllä toisiamme enemmän kuin mitään muuta ja näemme toisissamme sen tulevaisuuden, johon haluamme kuulua, mutta kaikki on silti vaan niin vaikeaa, epävarmaa, äkkipikaista ja vihaista. En ymmärrä tällaista. Tiedän, ettei rakkaus ole selitettävissä järjellä, mutta silti olisi helpottavaa saada joku älyllinen tietoisku, joka selittäisi kaiken..
On ehkä vähän huono hetki kirjoittaa, koska viesti, jonka perään vastaan, saa minut itkemään.
Olen seurustellut nykyiseni kanssa nuorempana reilun vuoden ja nyt n. 3 kk. Emme ole kiinnostuneita juuri mistään samasta ja tuon lisäksi suurinpiirtein inhoamme toistemme kiinnostuksenkohteita. Hän on temperamenttisempi ja on alusta asti avoimesti nälvinyt kiinnostuksilleni. Olen tähän asti hillinnyt itseäni vastaavanlaisessa tilanteessa, mutta nyt olen itsekin alkanut nälviä (en tee sitä kenellekään muulle, joten puolisolleni varmasti koston vuoksi, lapsellista ja naurettavaa). Seksi ei vielä toimi moitteettomasti minun estojeni vuoksi, joten senkään ei voi sanoa toimivan kantavana voimana.
Jostain kumman syystä TUNNEN kuitenkin erittäin syvästi sen, että tässä on minun paikkani ja tässä on hyvä olla. On vaan erittäin kurjaa, että 'vieraskoreus' on hälvennyt niin pian, koska en tiedä, kestääkö suhteemme todellisen arjen näin nopeasti. Asiallista keskustelua emme (tuostakaan) asiasta saa aikaiseksi juuri muulloin kuin silloin, kun puolisoni on humalassa. Selvänä hän on pelkkää defensiivistä hyökkäystä.
En oikein tiedä, miten voisimme edetä rakentavaan suuntaan. Rakastamme kyllä toisiamme enemmän kuin mitään muuta ja näemme toisissamme sen tulevaisuuden, johon haluamme kuulua, mutta kaikki on silti vaan niin vaikeaa, epävarmaa, äkkipikaista ja vihaista. En ymmärrä tällaista. Tiedän, ettei rakkaus ole selitettävissä järjellä, mutta silti olisi helpottavaa saada joku älyllinen tietoisku, joka selittäisi kaiken..
On ehkä vähän huono hetki kirjoittaa, koska viesti, jonka perään vastaan, saa minut itkemään.
Olen seurustellut nykyiseni kanssa nuorempana reilun vuoden ja nyt n. 3 kk. Emme ole kiinnostuneita juuri mistään samasta ja tuon lisäksi suurinpiirtein inhoamme toistemme kiinnostuksenkohteita. Hän on temperamenttisempi ja on alusta asti avoimesti nälvinyt kiinnostuksilleni. Olen tähän asti hillinnyt itseäni vastaavanlaisessa tilanteessa, mutta nyt olen itsekin alkanut nälviä (en tee sitä kenellekään muulle, joten puolisolleni varmasti koston vuoksi, lapsellista ja naurettavaa). Seksi ei vielä toimi moitteettomasti minun estojeni vuoksi, joten senkään ei voi sanoa toimivan kantavana voimana.
Jostain kumman syystä TUNNEN kuitenkin erittäin syvästi sen, että tässä on minun paikkani ja tässä on hyvä olla. On vaan erittäin kurjaa, että 'vieraskoreus' on hälvennyt niin pian, koska en tiedä, kestääkö suhteemme todellisen arjen näin nopeasti. Asiallista keskustelua emme (tuostakaan) asiasta saa aikaiseksi juuri muulloin kuin silloin, kun puolisoni on humalassa. Selvänä hän on pelkkää defensiivistä hyökkäystä.
En oikein tiedä, miten voisimme edetä rakentavaan suuntaan. Rakastamme kyllä toisiamme enemmän kuin mitään muuta ja näemme toisissamme sen tulevaisuuden, johon haluamme kuulua, mutta kaikki on silti vaan niin vaikeaa, epävarmaa, äkkipikaista ja vihaista. En ymmärrä tällaista. Tiedän, ettei rakkaus ole selitettävissä järjellä, mutta silti olisi helpottavaa saada joku älyllinen tietoisku, joka selittäisi kaiken..
Itse olen myös tuskastellut samanlaisen ongelman parissa. On mukava huomata etten ole saman asian kanssa yksin.
On todella vaikea heittäytyä suhteeseen täysillä mukaan, kun ei voi antaa vain 'tunteiden viedä'. Tämä johtuu juuri siitä, että ei voi olla tunnepuolella varma onko toinen juuri se oikea, koska usein ahdistaa ja on jatkuva itseanalysointi päällä. Toki välillä tulee jonkinlaisia hyvän olon hetkiäkin, lähinnä sellaisia liikutuksen tunteita, jolloin tuntee olevansa toisen kanssa samalla aaltopituudella.
Vaikka tunteita ei saisi koskaan tavallaan sivuuttaa, niin olen kuitenkin päättänyt olla välittämättä näistä ahdistuksen tunteista ja ajatellut, että ne johtuvat vain siitä, että olen herkkä, helposti ahdistuva ja melankolinen. Ehkä luonto haluaisi, että en seurustelisi? Koska tälläiset tunteet pitää sivuttaa, niin ajattelen asioita enemmän järjellä. Pohdin esimerkiksi minkälainen on hyvä suhde? Mitä siihen vaaditaan? Tällähetkellä olen osittain ahdistunut, mutta järjellä pystyn sanomaan itselleni, että suhteessamme on todella hyvät ainekset vaikka mihin. Pidämme toistemme ulkonäöstä, meillä on samanlaisia arvoja ja tulevaisuuden suunnitelmia, ymmärrämme ja hyväksymme toisemme sellaisena kuin olemme, on yhteisiä kiinnostuksen kohteita, seksielämä sujuu erinomaisesti, nautimme arkisesta elämästä. Mitä muuta voisi toivoakaan?
Kaikkein vaikeintahan tässä on se, että kun ahdistaa, ei ole niin helppo näyttää toiselle, että välittää, kuin silloin, jos tuntisi enemmän. Kumppani saattaa kuvitella, että ei kiinnosta enää, vaikka todellisuudessa asia olisikin päinvastoin.
Että sellaisia mietteitä :) Toivottavasti tästä oli jollekin apua.
Itse olen myös tuskastellut samanlaisen ongelman parissa. On mukava huomata etten ole saman asian kanssa yksin.
On todella vaikea heittäytyä suhteeseen täysillä mukaan, kun ei voi antaa vain 'tunteiden viedä'. Tämä johtuu juuri siitä, että ei voi olla tunnepuolella varma onko toinen juuri se oikea, koska usein ahdistaa ja on jatkuva itseanalysointi päällä. Toki välillä tulee jonkinlaisia hyvän olon hetkiäkin, lähinnä sellaisia liikutuksen tunteita, jolloin tuntee olevansa toisen kanssa samalla aaltopituudella.
Vaikka tunteita ei saisi koskaan tavallaan sivuuttaa, niin olen kuitenkin päättänyt olla välittämättä näistä ahdistuksen tunteista ja ajatellut, että ne johtuvat vain siitä, että olen herkkä, helposti ahdistuva ja melankolinen. Ehkä luonto haluaisi, että en seurustelisi? Koska tälläiset tunteet pitää sivuttaa, niin ajattelen asioita enemmän järjellä. Pohdin esimerkiksi minkälainen on hyvä suhde? Mitä siihen vaaditaan? Tällähetkellä olen osittain ahdistunut, mutta järjellä pystyn sanomaan itselleni, että suhteessamme on todella hyvät ainekset vaikka mihin. Pidämme toistemme ulkonäöstä, meillä on samanlaisia arvoja ja tulevaisuuden suunnitelmia, ymmärrämme ja hyväksymme toisemme sellaisena kuin olemme, on yhteisiä kiinnostuksen kohteita, seksielämä sujuu erinomaisesti, nautimme arkisesta elämästä. Mitä muuta voisi toivoakaan?
Kaikkein vaikeintahan tässä on se, että kun ahdistaa, ei ole niin helppo näyttää toiselle, että välittää, kuin silloin, jos tuntisi enemmän. Kumppani saattaa kuvitella, että ei kiinnosta enää, vaikka todellisuudessa asia olisikin päinvastoin.
Että sellaisia mietteitä :) Toivottavasti tästä oli jollekin apua.
Itse olen myös tuskastellut samanlaisen ongelman parissa. On mukava huomata etten ole saman asian kanssa yksin.
On todella vaikea heittäytyä suhteeseen täysillä mukaan, kun ei voi antaa vain 'tunteiden viedä'. Tämä johtuu juuri siitä, että ei voi olla tunnepuolella varma onko toinen juuri se oikea, koska usein ahdistaa ja on jatkuva itseanalysointi päällä. Toki välillä tulee jonkinlaisia hyvän olon hetkiäkin, lähinnä sellaisia liikutuksen tunteita, jolloin tuntee olevansa toisen kanssa samalla aaltopituudella.
Vaikka tunteita ei saisi koskaan tavallaan sivuuttaa, niin olen kuitenkin päättänyt olla välittämättä näistä ahdistuksen tunteista ja ajatellut, että ne johtuvat vain siitä, että olen herkkä, helposti ahdistuva ja melankolinen. Ehkä luonto haluaisi, että en seurustelisi? Koska tälläiset tunteet pitää sivuttaa, niin ajattelen asioita enemmän järjellä. Pohdin esimerkiksi minkälainen on hyvä suhde? Mitä siihen vaaditaan? Tällähetkellä olen osittain ahdistunut, mutta järjellä pystyn sanomaan itselleni, että suhteessamme on todella hyvät ainekset vaikka mihin. Pidämme toistemme ulkonäöstä, meillä on samanlaisia arvoja ja tulevaisuuden suunnitelmia, ymmärrämme ja hyväksymme toisemme sellaisena kuin olemme, on yhteisiä kiinnostuksen kohteita, seksielämä sujuu erinomaisesti, nautimme arkisesta elämästä. Mitä muuta voisi toivoakaan?
Kaikkein vaikeintahan tässä on se, että kun ahdistaa, ei ole niin helppo näyttää toiselle, että välittää, kuin silloin, jos tuntisi enemmän. Kumppani saattaa kuvitella, että ei kiinnosta enää, vaikka todellisuudessa asia olisikin päinvastoin.
Että sellaisia mietteitä :) Toivottavasti tästä oli jollekin apua.
Itse olen myös tuskastellut samanlaisen ongelman parissa. On mukava huomata etten ole saman asian kanssa yksin.
On todella vaikea heittäytyä suhteeseen täysillä mukaan, kun ei voi antaa vain 'tunteiden viedä'. Tämä johtuu juuri siitä, että ei voi olla tunnepuolella varma onko toinen juuri se oikea, koska usein ahdistaa ja on jatkuva itseanalysointi päällä. Toki välillä tulee jonkinlaisia hyvän olon hetkiäkin, lähinnä sellaisia liikutuksen tunteita, jolloin tuntee olevansa toisen kanssa samalla aaltopituudella.
Vaikka tunteita ei saisi koskaan tavallaan sivuuttaa, niin olen kuitenkin päättänyt olla välittämättä näistä ahdistuksen tunteista ja ajatellut, että ne johtuvat vain siitä, että olen herkkä, helposti ahdistuva ja melankolinen. Ehkä luonto haluaisi, että en seurustelisi? Koska tälläiset tunteet pitää sivuttaa, niin ajattelen asioita enemmän järjellä. Pohdin esimerkiksi minkälainen on hyvä suhde? Mitä siihen vaaditaan? Tällähetkellä olen osittain ahdistunut, mutta järjellä pystyn sanomaan itselleni, että suhteessamme on todella hyvät ainekset vaikka mihin. Pidämme toistemme ulkonäöstä, meillä on samanlaisia arvoja ja tulevaisuuden suunnitelmia, ymmärrämme ja hyväksymme toisemme sellaisena kuin olemme, on yhteisiä kiinnostuksen kohteita, seksielämä sujuu erinomaisesti, nautimme arkisesta elämästä. Mitä muuta voisi toivoakaan?
Kaikkein vaikeintahan tässä on se, että kun ahdistaa, ei ole niin helppo näyttää toiselle, että välittää, kuin silloin, jos tuntisi enemmän. Kumppani saattaa kuvitella, että ei kiinnosta enää, vaikka todellisuudessa asia olisikin päinvastoin.
Että sellaisia mietteitä :)
Minullakin on ollut samantyyppisiä tunteita. Tosin aluksi olin aivan umpirakastunut ja suunnittelin tulevaisuutta, olin ehkä liiankin riippuvainen. Sitten jossain vaiheessa alkoi ahdistaa, ehkä siksi, että olimme olleet niin tiiviisti yhdessä. Ahdistus on hälvennyt, mutta silti joku hieman painaa minua. Kun täydellisyyden jälkeen tuli negatiivisena tunteena se ahdistuksen tunne, niin sen jälkeen en ole ollut niin varma mistään. Inhottaa kun nykyään koko ajan analysoin hirveästi tunteitani, pohdin, että tuntuuko nyt hyvältä vai ei. Olen koittanut lohduttaa itseäni monin tavoin. Että kun kerran alussa olin niin rakastunut ja varma siitä, että mies on minulle se oikea, niin eihän tämä juttu voi ahdistuksen takia mennä pieleen. Ärsyttää kyllä olla näin analyyttinen!! Olen juuri sellainen analysoiva luonteeltani. Ja koko ajan ajattelen tulevaisuutta ja mitä silloin tapahtuu. Tämän miehen kanssa haluan elää ja mennä naimisiin, mutta jos minua yhtään häiritsee tai ahdistaa, niin tuntuisi vaikealta mennä naimisiin. En haluaisi ajatella koko ajan turhia, kun aiemmin olin NIIN varma kaikesta! Näiden mun häiritsevien tunteiden takia kaikki meinaa mennä välillä huonosti.. En ymmärrä itseäni ja joskus olen inhottava poikaystävälleni sen takia :( Seksikin on hankalaa jos asiat mietityttää.. Mitä tämä voi olla ja meneekö se ajan kanssa ohi? Ennen kun olin täysin varma ja onnellinen.. :( Mitä mieltä olette? Epäilys meinaa tappaa tunteet.. :(
floodausta :/