Olen aviossa oleva en ihan nuori mies. Tapasin netissä pari vuotta sitten tytön, jonka kanssa syntyi suhde, ja josta sittemmin tuli myös työtoverini. Hän seurusteli tavatessamme, mutta jätti sitten poikaystävänsä. En ollut sitä edellyttänyt - päinvastoin eronsa tuli minulle pikemminkin järkytyksenä. Hän ei kuitenkaan edellyttänyt minulta mitään. Hän kai jollain tasolla tiesi, että en ole eroamassa. Toiveistaan en tiedä, koska asia ei ollut koskaan esillä.
Suhteemme oli upea. Rakastuimme. Vajaan vuoden kuluttua kuitenkin erosimme. Molemmat kaiketi tajusivat suhteen mahdottomuuden. Ero oli itkuinen. Siitä on nyt aikaa jo yli vuosi, mutta edelleen näemme toisiamme satunnaisesti töissä. Vaikka kaipaankin häntä hurjasti, niin järjestelen työvuoroni siten, että en näe häntä niin usein kuin voisin. Nyt kuitenkin osuimme hetkeksi samaan aikaan paikalle. Olimme tovin jopa kahden. Pienen kangertelun jälkeen juttu luisti luontevasti. Tuntui hyvältä eikä hänenkään olemuksessaan ollut aistittavissa, että tilanne olisi ollut vastenmielinen.
Tuollaisia tilanteita on ollut harvoin vuoden aikana, mutta aina kuitenkin tunnelma ollut samantyylinen. Ollessaan minua vastapäätä hän hetken hämmennyksen jälkeen on rento ja juttelussa aloitteellinen. Sen sijaan töiden ulkopuolella kontaktia en häneen saa. Netissä kun huomaan hänen olevan online ja yritän puhua hänelle, niin jos vastausta edes tulee, niin se on yksitavuinen. Ja yleensä hän vastaa vain, jos asiani koskee työasioita. Oma-aloitteisesti hän ei puhu. Kahvillemenosta olemme puhuneet, ja siitä sopineetkin jo aikoja sitten - hän on siis luvannut tulla. Eipä ole hänelle kuitenkaan vieläkään sopinut.
Miksi hän on tuollainen? Eromme ei ollut riitainen. Se oli pikemminkin vääjäämätön mahdottomassa tilanteessa. Ainakaan minun tunteitani häntä kohtaan se ei nollannut. Kieltämättä hän oli ennen eroa ottanut etäisyyttä minuun, mutta ajatuksen erosta nostin minä esiin ja se sitten vaan pitkän itkuisen keskustelun jälkeen tapahtui.
Asiallisia vastauksia, kiitos. Kivelläheittäjät älköön vaivautuko :D (tiedän, että toivo on turha; täällä liikkuu käsittämättömän paljon jengiä kivet valmiina taskuissaan)
Suhteemme oli upea. Rakastuimme. Vajaan vuoden kuluttua kuitenkin erosimme. Molemmat kaiketi tajusivat suhteen mahdottomuuden. Ero oli itkuinen. Siitä on nyt aikaa jo yli vuosi, mutta edelleen näemme toisiamme satunnaisesti töissä. Vaikka kaipaankin häntä hurjasti, niin järjestelen työvuoroni siten, että en näe häntä niin usein kuin voisin. Nyt kuitenkin osuimme hetkeksi samaan aikaan paikalle. Olimme tovin jopa kahden. Pienen kangertelun jälkeen juttu luisti luontevasti. Tuntui hyvältä eikä hänenkään olemuksessaan ollut aistittavissa, että tilanne olisi ollut vastenmielinen.
Tuollaisia tilanteita on ollut harvoin vuoden aikana, mutta aina kuitenkin tunnelma ollut samantyylinen. Ollessaan minua vastapäätä hän hetken hämmennyksen jälkeen on rento ja juttelussa aloitteellinen. Sen sijaan töiden ulkopuolella kontaktia en häneen saa. Netissä kun huomaan hänen olevan online ja yritän puhua hänelle, niin jos vastausta edes tulee, niin se on yksitavuinen. Ja yleensä hän vastaa vain, jos asiani koskee työasioita. Oma-aloitteisesti hän ei puhu. Kahvillemenosta olemme puhuneet, ja siitä sopineetkin jo aikoja sitten - hän on siis luvannut tulla. Eipä ole hänelle kuitenkaan vieläkään sopinut.
Miksi hän on tuollainen? Eromme ei ollut riitainen. Se oli pikemminkin vääjäämätön mahdottomassa tilanteessa. Ainakaan minun tunteitani häntä kohtaan se ei nollannut. Kieltämättä hän oli ennen eroa ottanut etäisyyttä minuun, mutta ajatuksen erosta nostin minä esiin ja se sitten vaan pitkän itkuisen keskustelun jälkeen tapahtui.
Asiallisia vastauksia, kiitos. Kivelläheittäjät älköön vaivautuko :D (tiedän, että toivo on turha; täällä liikkuu käsittämättömän paljon jengiä kivet valmiina taskuissaan)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kirjoitan nimimerkillä "kokemusta on". Vuosia sitten kävi niin, että avioliittoni veteli viimeisiään ja samaan aikaan työn kautta tuntemani mukava mies alkoi jäädä juttusilleni "vähän ylimääräisesti". Huomasimme, että meitä yhdistää monikin asia, nauroimme samoille asioille ja katselimme maailmaa samalla tavalla.
Erosin "omia aikojani", tämän toisen miehen kanssa juttelimme tilaisuuden tullen ja lähettelimme sähköposteja päivän piristykseksi.
Mies oli siis tahollaan parisuhteessa ja hänellä pari lastakin, joten en antanut itseni ajatella mitään enempää meistä, vaikka hän kovin minua puoleensa vetikin. Kai voi sanoa, että meillä jonkinlainen salasuhde sitten oli... Tiivistä yhteydenpitoa, kädestäpitelyä ja suudelmia salassa, ei sen ihmeellisempää. Mahdoton tilanne... Päädyimme sitten siihen, että annetaan olla... Kovin se kirpaisi, koska miehestä oli tullut minulle tärkeä. Tein päätöksen, että siitä lähin en puhu kuin ns pakolliset asiat eli jotain työhön liittyvää ja yleisiä kuulumisia tyyliin "milloin olet lomalla".
Miksi nainen on tuollainen, kysyt sinä... Oma vastaukseni vastaavassa tilanteessa oli, että haluan suojella itseäni. Mies pääsi todella lähelle minua ja antoi aavistuksen, millaista meillä voisi olla yhdessä... Kun se kerran ei ollut mahdollista, kasvatin muurin itseni ja hänen välille. En jaksanut jatkuvaa kaiherrusta sydän alassa, kun ikävöin juttuhetkiämme... Päätin, ettei niitä saa tulla lisää, en päästä häntä lähelle enää.
Pidin päätökseni ja otin etäsyyttä. Tämä tapahtui... Eräitäkin vuosia sitten. Kävipä sitten niin, että mies laittoi minulle spostin juuri silloin, kun vähiten osasin mitään odottaa. Ei kai vaikea arvata, mikä tilanne on nyt......
Se on juuri kuten vastaaja edellä sanoi..tyttö ei halua mitään syvempää kanssakäymistä kanssasi sillä sinä olet varattu. Itsensä suojelemiseksi siis pitää etäisyyttä vaikka on ehkä tunteita. Etkö tätä nyt ihan itse muka ymmärrä. Kysyisinkin sinulta mitä hänestä enää haluat kun kerran et ole eroamassa. Tai jos kerran vielä vuoden päästäkin sinulla on tunteita miksi et harkitsisi eroa jotta voisit vapaana miehenä aloittaa puhtaalta pöydältä?
Kiitos asiallisista vastauksista. Olen noin halunnut ajatella kuin vastaajat, mutta olo on ollut kummallinen. Järjellä ajatellen asia on selvä, mutta...no :)
Mitä jos keskittyisit omaan vaimoosi ja antaisit muiden vaimojen ja tyttöystävien olla. Tai kysypä vaimoltasi: "Onko minussa muka jotakin vikaa?" kun vieraat naiset eivät tahdo seurustella kanssani?