Pohdintoja Hyvinkään tapauksesta

Lueskelin iltapäivälehdestä jonkin rikostutkijan tai muun vastaavan mietteitä siitä, ettei sen enempää Eeron, Matin kuin Pekka-Ericinkään motiiveja tiedetä täysin varmoiksi. Olen huomannut, että jokaisella ryhmällä on oma ideologinen tulkintansa tekojen syistä, mutta lopullinen totuus pakenee tarkastelijaa. Seuraa ideologinen tulkintani siitä, miksei motiivia ole.

Ihmisellä on rationaalisena olentona ollut aina taipumus kysyä "Miksi?", mutta aikamme on muuttunut outoon suuntaan. Tieto ja tiede ovat korvanneet uskomukset ja muut harhat, mutta siitä huolimatta inhimillinen kokemusmaailma näyttäytyy yksilölle satunnaisempana kuin koskaan aiemmin. Tavallisella nuorella ihmisellä ei ole varmuutta mistään, ei vakituisen työpaikan tai seurustelusuhteen löytämisestä tai laajemmassakaan mielessä elämän asettumisesta uomiinsa. Mikä pahinta, omien tekojen ja valintojen merkitys asioiden etenemisen kannalta tuntuu olemattomalta. Asiat vain tapahtuvat, lamat ja luonnonkatastrofit ja maailmanlopun ennustukset ja syyllistäminen ettet tee töitä joita ei ole...

Satunnaiseksi koettu maailma motivoi satunnaisiin tekoihin. Jos yksilön kokemus elämästä ja maailmasta on turhaa ja päämäärätöntä ajelehtimista, miten voidaan olettaa tällaisten ihmisten olevan yhtäkkiä teoissaan loogisia, päämäärätietoisia - saati moraalisia? On jokseenkin ironista, että vasta nyt Eero Hiltunen tietänee ensimmäisen kerran varmasti, miten hänen elämänsä tulee etenemään seuraavat 15 vuotta.

Jos Hyvinkään ammuskelu olisi elokuva, se saisi hyvin toteutettuna minulta viisi tähteä. Miksikö? Ensinnäkin nykyinen käsikirjoitus kuvaisi hyvin maailmaa sellaisena kuin se on: täysin selittämätön ja järjetön teko katkaisee pikkukaupungin "idyllin", jonka nuoret ihmiset elämä edessään nähtävästi silti pakenevat todellisuutta baareihin ja alkoholiin. Sitten kun vielä jokin Terrence Malickin kaltainen ohjaaja kuvaisi alkukesän yötä ammuskelun jälkeen, kun Eero piileskelee metsikössä... Luonto hehkuu alkukesän elinvoimaista vihreyttä, ihmissivilisaatio nukkuu omakotitaloissaan, päivä sarastaa, lintujen tuhatääninen joukko herää soitimeensa. Lopulta aamuseitsemältä auringon noustua jo korkealle mies kävelee metsästä ja antautuu poliiseille ilman vastarintaa. Voice-over lausahtaa intertekstuaalisesti Viitaten: "Kesä jatkuu. Kesä" - ja lopputekstit nousevat alalaidasta, samalla kun kamera lähtee nousemaan yläilmoihin pyhäaamuun heräävän kaupungin ylle. Ei tarvittaisi päälle liimattuja psykologisia selityksiä tai motiiveja.

Ihmisillä on ollut taipumus jäsentää kaoottinen todellisuus kerronnallistamalla sitä: kun tapahtumien sekalaisesta sarjasta muovataan mielessä jatkumo ja kertomus, asiat saavat selityksen ja merkityksen. Ikävä kyllä jatkuvuus ja mielekkyys ovat vain illuusio, jonka haurauteen törmätään heti kun jotakin traagista tapahtuu ja selitystä ei löydykään. Illuusio on tarpeellinen sikäli, että mitä useampi uskoo asioilla olevan merkitystä, sitä vähemmän on nihilistisiin tekoihin taipuvaisia ihmisiä. Kokemusmaailmamme kuitenkin pitäisi olla sellainen, että se tarjoaa paremmin eväitä elämämme ja tekojemme kokemiseksi merkityksellisiksi, vaikkeivät ne "objektiivisessa todellisuudessa" - mikä se sitten lieneekään - sitä olisikaan. Ennen esimerkiksi uskonto toimi näin (merkitys = Jumala), isänmaa samaten ("Tee työtä jolla on tarkoitus"). Postmodernin sekulaarille nykyihmiselle nämä vanhat kusetukset eivät kuitenkaan enää mene läpi. Haluan uskoa, että näistä merkityksellistävistä illuusioista ajattomin ja toimivin olisi... rakkaus. Mutta kun senkin romanttinen verho on kiskaistu alas ja takaa löytyy vain luonnon soidinmenoja muistuttavaa raakaa kilpailua ja taistelukenttä voittajineen ja häviäjineen, satunnainen kaaos!

Ehkä ihmeellisintä näissä satunnaisissa terroriteoissa on sittenkin se, että niitä tapahtuu Suomen kokoisessa maassa vain kerran vuodessa tai vähän harvemmin.

(Pahoittelen sekavaa tekstiä, heräsin vasta äsken.)