mies ei tue minua

Miehesi on surkea mul..u, sori, mutta näin on.

Mitä mies tekee kotona ?

Perheen pitää hoitaa kotityöt yhdessä ( myös lapset ), sinulle jää liikaa töitä ja ansaitset paremman miehen !

Olet todella herttainen ihminen, että edes siedät viheliäistä miestäsi.

Pidä perhepalaveri, kaikki hoitamaan askareita. Älä passaa miestäsi. Ala samanlaiseksi häntä kohtaan, kuin hän on sinulle.

Siis sinä sairastamisen aikana teit kyllä töitä, ja mies sättii sinua siitä, kun koti ei ollut siisti? Ja sinä vakuuttelit, että teen kyllä hommat pikkuhiljaa, kunhan vaan jaksan? Mitä helvettiä?! Miksei mies tarttunut imuriin ja laittanut niitä tiskejä? Jos te molemmat käytte töissä, niin eiköhän ne kotihommatkin kuulu molempien vastuulle. Aika idioottihan tuo vaikuttaa muutenkin olevan, jos mollaa ja sättii heti, kun toisella menee vähän huonommin. Ei tuo kyllä terveeltä parisuhteelta kuulosta, kyllä siinä yleensä tuetaan toista. Olen pahoillani tyttärestäsi. Ja vakuutan sinulle, että ei se sinun syysi ollut. Oli taas mieheltä aika törkeä kommentti.

Sinä et ole yhtään miestäsi huonompi, eikä sinun tarvitse sietää tuollaista. Sinuna keskittyisin nyt vaan omaan hyvinvointiisi ja tyttäresi tukemiseen. Sano miehelle, että sinulla on nyt rankkaa, etkä jaksa huolehtia kodista. Mikäli hän haluaa ruokaa, puhtaita vaatteita ja siistin kodin niin käyköön hommiin. Yritä kehittää vähän parempi itsetunto. Miksi sinä haluaisit jakaa elämäsi miehen kanssa, joka odottaa kotona valmista, tekee vaikeat ajat vielä hankalammiksi, eikä ilmeisesti välitä tarpeeksi tukeakseen sinua, puolisoaan? Tämän kysymyksen voisit ehkä esittää myös miehellesi.

No ei mieheni laiska ole,tekee jatkuvasti pihalla jotain ja rakentelee taloamme,eli niitä "perinteisiä" miesten hommia.Ja kyllä tekee ruokaa välillä ja imuroikin joskus mutta kun on aina semmoinen olo että " tässä minä nyt joudun tekemään näitä sinun hommiasi "...ei,ruokaa hän tekee kyllä mielellään.
Totta on että tarvitsen itsetuntoni takaisin,otan ihan liikaa asioita niskoilleni ja mietin että onkohan syy sittenkin minussa,silti sisimmässäni tiedän että en ole huono vaimo tai äiti.Joo,poltan tupakkaa ja mieheni ei voi sietää sitä vaikka on itsekin joskus polttanut.Olen pohtinut tätäkin paljon ja tullut siihen tulokseen että lopetan piakkoin mutta en just nyt kun on hermot vähän mutenkin kireällä.Siis ajattelen että ei kai ole syytä kiusata toista kun yhtähyvin voin lopettaa( vaikka ei se helppoa ole,tupakka on aina ollut minulle kuin lohtututti...?? ).
Mulla on nyt vähän huono omatunto kun tälleen kirjoittelen hänestä,mutta ideana onkin saada mielipiteitä ja parantaa vallitsevaa tilannetta.Ehkä meidän olisi syytä mennä johonkin pariterapiaan.

Missä asutte tuun vetää turpaan sitä sun "miestä". Heitä se vitun aasi mäkeen, niin siinä on ainut järkevä ja toimiva ratkaisu tuohon "pulmaan". Et voi hoitaa kaikkea, etkä voi yksin kysellä esim. täällä että mitä tehdä, miehen pitää olla osallistuva osapuoli. Miehen pitää myöskin huomata mikä mättää, ilmeisesti ei tiedä, kun olet niin sovitteleva etkä ilmeisesti räyhää näytä tunteita miehelle. Ongelmia ei voi ratkoa jos toinen osapuoli ei ole niistä tietoinen. Olet aivan liian kiltti. Mikään suhde ei toimi, jos mies on noin PASSIIVINEN.

apua....nyt tulee kamala olo...ei se nyt niin kauhea ole...on meillä paljon hyvääkin...nyt puolustelen...tiedän,mutta alkoi ahdistamaan että onko tilanne todellakin näin huono...rakastan miestäni,hänessä on paljon hyvää,en halua erota vaan ratkaista nämä ongelmat.Toki jos mikään ei koskaan muutu niin sitten sekin vaihtoehto on toki olemassa.Luulen että hän on tässä tunnepuolella tosi huono,eli ei osaa puhua! Minulle se taas on aika helppoa.
Mutta kiitos kommenteista,saan voimaa jatkaa valitsemallani tiellä sillä nyt tiedän että ainakaan minussa ei ole kaikki vika...itse asiassa on alkanut vähän nousemaan vihaa ja suuttumusta ja ajattelen että se on terveen merkki joten ehkä kohta tulee sekin hetki kun sanon suorat sanat ja panen haisemaan!
En ole koskaan osannut antaa takaisin samalla mitalla koska ajattelen että ei pidä kohdella toista yhtä tyhmästi takaisin,silloinhan en ole yhtään parempi...pitäiskö muuttaa käsitystä ja vähän maistattaa omaa lääkettä?

Itsekään en kannata varsinaista huutamista, riehumista, nimittelyä tai vastaavaa ei kovin rakentavaa riitelyä. Mutta vastaan pitää osata laittaa ja itseään pitää pystyä puolustamaan. Siihen riittää ihan yksinkertainen ja napakka "Minulle et puhu noin tai voit painua ulos". Ei kenenkään pitäisi sietää mollaamista ja sättimistä. Ja kyllä puolisolta pitäisi voida odottaa tukea vaikeina aikoina. Minusta parisuhdeterapia voisi tehdä teille hyvää, mutta en oikein usko, että saisit miehesi lähtemään sinne. Voihan sitä kuitenkin aina yrittää. Voisit ehkä yrittää perustella asiaa hänelle niin, että sinusta teillä ei tällä hetkellä mene kovin hyvin vaan koet, että hän yrittää polkea sinut maanrakoon. Sanot, että haluaisit pystyä keskustelemaan rakentavasti asioista ilman sättimistä, joka ei kuulu hyvään parisuhteeseen. Sano, että koska hänessä on hyviäkin asioita, haluaisit yrittää pelastaa suhteenne vielä, kun jotain pelastettavaa on. Voittehan toki koittaa setviä asioita keskenännekin, mutta jotenkin kuvittelisin, että se olisi parempi, jos teitä auttaisi joku ulkopuolinen. Mene vaikka itse ensin terapeutin puheille. Saat purkaa sydäntäsi ja ehkä saat apua ja neuvoja myös itsetunto-ongelmiin. Ehkä sen jälkeen myös mies suostuu joskus lähtemään mukaan.

Tyttärenne tila ei varmastikaan ole helppo, eikä tosiaankaan yhden asian syy. Miehelläsikin on varmasti siitä suuri tuska eikä hän osaa sitä ilmaista.
Ihminen on siitä hassu eläin, että pystyy puhumaan itselleen. Kannustavasti tai lannistavasti. Teininä maailman murheet, kriisit, ja kaikki kaatuu päälle, ja silloin on yllidramaattinenkin. Usein itsemurhayritykset ovat dramaattisia, ajattelemattomia tekoja, ellei kyse ole koulukiusaamisesta ehkä? Siis jotain vakavampaa on kyseessä kun joku huoneen sisustaminen, paljon useampia asioita. Monella on paljon, paljon pahempaa, kiusaamista, vaikeat vanhemmat, ei kannustusta ollenkaan ja pahempia lupausten pettämistä: eikä he edes yritä itsemurhaa. Kyse on siis myös ihmisen henkilökohtaisista ominaisuuksista.
Tai mielensairaudesta, mille ei aina mahda mitään.

Et siis voi syyttää itseäsi, eikä miehesikään pitäisi syyttää eikä teidän pitäisi syyttää toisiannekaan. Yritä tässä kohtaa vaikka puhua näistä asioista, siltä kantilta, että muistat että miehesi on huono ilmaisemaan itseään ja hänkin kipuilee. Oman lapsen itsemurha-tahto on kamala paikka!
Voisit puhua vain, ihan omalta kannaltasi siitä, miltä sinusta tuntuu, ja vain siis miltä sinusta tuntuu, ilman "sinun pitäisi sitä tai tätä" ja jos miehesi sanoo jotain vastaavaa hömöyttä, voit selittää että ymmärrät että häneen sattuu, mutta hänellä ei ole oikeutta syytää oman kipunsa takia tuollaisia asioita sinun niskoillesi: sinuunkin sattuu.
Sitä kautta voisi ehkä löytyä tie keskustella siitä, mikä olisi nyt tärkeää: miten te yhdessä voisitte keskustella tytön kanssa painostamatta, miten voisitte tukea häntä, ja miten voitte yhdessä taata hoidon jatkuvuuden.
Miehille usein on helpompaa keskustella konkretiasta, teoista. Mitä nyt tehdään yhdessä? Miten nyt selvitään? Tunteista puhuminen on vaikeampaa. Ymmärrän, kun olen "väärä aivoinen" eli kyllä nainen, mutta tunnistan, tai olen tunnistavinani ainakin, tuon ongelman. Tunteista puhuminen tuntuu jauhamiselta, kun teot ratkaisee: pitäisi saada suunnitelma, ratkaisu, päämäärä, jotain mistä saa kiinni.

Tuosta muusta. Miehesi ei selkeästi osaa käsitellä mahdollista epäonnistumisen pelkoa. Hän yritti lähestymistapaa "pessimisti ei pety". Yleensä sitten sellaiset ihmiset jauhaa negatiivisuutta koska pelkäävät. He pelkäävät epäonnistumista, ja häpeää mitä siitä kokevat. Mutta tässä voit taas olla askeleen edellä. Kaikki me epäonnistumme joskus ja jossain, ja hän ei osaa kohdata sitä. Hän pelkäsi, että kun heti ei lähtenyt, hän alkaa tyylillä "eihän siitä mitään tulee" varautumaan jo tappioon, siihen että tulee turpaan. Lisäksi jotkut ihmiset, miehet usein, pelkäävät että se on heidän vikaansa. He myös usein kokevat kaiken omaksi viakseen. Ja ottavat keskustelut syytöksinä. Tämän kun muistat, osaat muistaa että hän saattaa puolustautua jo, vaikket sinä ole tarkoittanut hyökätä ollenkaan.
Hän siis saattaa "kääntää selkänsä" ettei se ainakaan hänen vikansa ole, hän ei luota ajatukseen "ME selviämme tästä, ME taistelemme yhdessä". Hän ehkä pelkää, että sinä sitten syytät häntä.
Lisäksi, hän koki avuttomuutta: hän pystyi auttamaan, tekemään alussa. Mutta sitten asiat eivät menneetkään hyvin, ja se oli hänen luottamuksensa mikä horjui. Muista tämä: se ei ole sinun heikkouttasi. Siitä voit siis olla itseasiassa aika itsevarma ja tietyllä tapaa hyvilläsi, sinä et tehnyt mitään väärin. Sinähän itseasiassa teit kaiken oikein, koska firma rullasi, sinä selvisit uupumuksestakin ja ok, kotityöt hoitui hitaammin, mutta ne hoitui. Älä ala kantamaan hänen heikkouksiaan suotta.

Se voi tuntua järjettömältä, mutta meillä joillain on semmoinen... Ylivelvollisuuden tunne. Kun hän kannusti sinua, hän alkoi ehkä kokea osavastuuta. Ja sitten pelkäsi, että kun asiat meneekin pieleen, se on hänen vikaansa, koska hän "yllytti". Sinä voit vahvistaa, että sinä olet kyllä seissyt omilla jaloillasi, et syytä, vaan haet tukea. Sinäkin haluat tukea häntä. Haluat että te seisotte yhdessä.

(seuraavaan vielä)

kiitos erg54uw, jaksoitpa pitkästi kirjoittaa.Ihan asiaa että että koetat nähdä asioita myös mieheni näkökulmasta,totta on että helposti naisena kuvittelee että vain minun tässä pitää saada hellyyttä ja ymmärrystä ja uskonkin että se voi olla juuri niin että mieheni on pettynyt itseensä ja pelkää että on tehnyt väärin.Pelko voi itse asiassa selittää monta juttua...en ole tullut ajatelleeksi.
Mutta yhtälailla kuin miehet haluaa suoraa puhetta eli eivät osaa lukea rivien välistä,niin minäkin haluan juuri sitä.Että puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä,oli se kuinka tuskallista tahansa.Minäkään en ole ajatustenlukija.Tämä mun pitääkin m iehelleni sanoa,olen kyllä joskus sanonutkin.
Tilanne on nyt se että luulen että häntä hävettää,kiertää jotenkin minua kaukaa eikä katso silmiin.En ole tyytyväinen vaan surettaa,hänenkin puolestaan.
Voi,toivon että saadaan puhuttua....yritänpä taas huomenna.
Niin,ja se tärkein,vielä enemmän murehdin tytärtäni joka nyt onneksi voi paremmin....on totta että ihmiset reagoi mitä erilaisimmin tavoin kriisin kohdatessa.Sen olen saanut huomata koko lähipiirissäni.Äitini ei tiedä ollenkaan mitä tehdä,ei soita tyttärelleni,ei tule käymään,pelkää mitä sanoa!!??
Isäni paasaa siitä miten nuorilla PITÄÄ OLLA HARRASTUS,SAAMARI,HARRASTUS.Tytär harrasti tanssia mutta lopetti eikä me tietenkään tajuttu että se johtui masennuksesta kun ei muita signaaleja ollut.
Muutama ystävä soittaa ja kysyy mitä kuuluu ja sitten alkaa puimaan omia parisuhdekoukeroja...öh....ja kun en taaskaan osaa sanoa että just nyt en jaksa,vaikka haluankin auttaa.
Nojoo,nyt tämä meni ihan itsesääliksi,sori!

here we go again......
edelleen samassa jamassa.
Juhlittiin tossa 10 v hääpäivää ja järkkäsin pienet juhlat.Oli ihan mukavaa.
Sain jopa kukkakimpun ( ilahduin oikeasti )...mutta....kuulemma seuraava kimppu tulee sitten 10 v päästä:::????Pitääkö toi ottaa huumorilla?

Pikkutunneilla vielä muisti mainita että ollaan menossa etelään syksyllä koko perhe mutta tupakoitsijat ei pääse mukaan...eli minä!
Olenko minä nyt vaan niin saakelin sokea tän röökaamisen suhteen etten tajua mistään mitään?
Siis tajuan kyllä että lopettaminen olisi fiksu veto.Tarkoitus onkin pikkkuhiljaa vähennellä ja lopettaa.