Miltä yksinolo on tuntunut avioeron jälkeen?

Eihän se erossa mikään pakko ole, että lapset näkeen toista vanhempaansa vain joka toinen viikonloppu. Ei se mikään lakisääteinen juttu ole.

Me tehtiin aikanaan niin, että lapset sai tulla ja mennä (=tavata etävanhempaa) halujensa mukaan. Se on armollista sekä etälle, lapselle että lähivanhemmalle.

Miehellä on todella epäsäännöllinen reissutyö ja lapset on pieniä 3v ja 1v. Ollaan ajateltu, että lapsille näin on selkeämpää. Yhden arki-illan tapaamisen yritämme saada lisää vielä, mutta riippuu sitten miehen töistä.

Mutta miltä tuntuu olla yksin? 10 vuotta parisuhteessa täälläkin eletty.

Yhteinen lapsemme oli 8 v, kun kolme vuotta sitten muutimme pois yhteisestä kodista. Olihan se alkuun vähäsen haikeaa olla joka toinen vkl ilman tuota eläväistä tyttöä, mutta käänsin asian ajatuksissani niin, että isänsä saa nauttia tytön seurasta ne ajat. Aikaa myöden olen alkanut viihtyä oikein hyvin itsekseni joka toinen vkl. Teen kotihommia, näen ystäviäni - ja sitten onkin taas jo kello niin paljon sunnuntaina, että on aika hakea tyttö luokseni.
Kun lapsen isän kanssa on välit ok ja yhteispeli sujuu lapsen asioissa, elämä soljuu mukavasti eteenpäin ja sen näkee myös tasapainoisesta lapsosesta.

Minä olen nauttinut itsenäisestä elämästäni, omilla jaloillani seisomisesta, sekä niistä päivistä jotka lapset ovat isällään! En juokse baareissa, enkä muissa riennoissa, mutta rentoudun kotona ja teen kaikkea mitä en pysty tekemään silloin kun lapset on kotona.
Ei tässä hätää ole.
Mielestäni ihmisen kuuluukin osata olla myös yksikseen.

Noista viikonlopuista varmasti oppii pian nauttimaan ja arvostamaan sitä omaakin aikaa. Olen ollut jonkun kerran lapsista erossa vajaan vuorokauden kerrallaan aiemmin.
Miehelle lapset on myös ihan kaikki kaikessa. Hänellä tulee varmaan olemaan vaikeampaa. Toisaalta hän se eroa haluaa, niin kaipa hän on miettinyt tätäkin puolta. Tai sitten hän odottaa jo rauhallista arkea itsekseen.

Kahden aikuisen suhde oli ihanaakin ihanampaa, mutta kyllä lapset on tuoneet elämään aivan erilaista sisältöä. Kiireistä ja vilkastakin tämä lapsiperheen arki, välillä tosi raskastakin. Hetkeäkään en silti pois vaihtaisi.

Minulla ei ole lapsia. Elämä avioeron jälkeen on ollut aika tuskaista. Olen yksinäisempi kuin koskaan. Oikeasti. On syitä sille, että ystäväni ovat kaikonneet vuosien varrella. Asuvat myös ympäri Suomea, joten arki on erittäin yksinäistä työpäivän jälkeen ja viikonloppuina. Sukua on, mutta eronneena ja lapsettomana en ole kiinnostunut vierailemaan lapsiperheissä elämässä epäonnistuneena.

En henkkoht voi suositella eroa kenellekään, jos on mahdollisuuksia saada asiat kuntoon. Jos ei ole, sitten on erottava. Jos avioliiton haluaa pelastaa vain toinen, ei se riitä.

Olen oppinut olemaan yksin, mutta myös huomannut, että suurimmaksi osaksi en nauti siitä. Olen aivan liian yksin. Kaduttaa, että en tehnyt enemmän liittoni eteen niin, että ero olisi voitu välttää. Kaduttaa monikin asia, mutta on katsottava eteenpäin. Päivä kerrallaan.

Kauanko sulla "ero on vaikea" on erosta ? Oletko mies vai nainen?

Vuosi tässä nyt on vierähtänyt yksin ollessa.

Erottu joitakinvuosia sitten takaperin loivasti olosuhteiden pakosta. Tuli siinä sitten nähtyä ja koettua kaikenlaista mitä ei ilman eroa olisi tullut koettua kuten yksi nainen ja monta miestä tyylinen systeemi.

Aluksi normaali kaava, vaimo ilmoitti, että ero ja kamat jakoon ja omiin osotteisiin kun oli liukasrunoilija saanut puhuttua vaimon pään sekaisin. Liukas sitten pyöritteli exsää ja lastenhoito ei aina onnistunut. Pyysi sitten apua tietynlaista "korvausta" vastaan em hommiin ja suostuin.

Siinä sitten meni muutamia vuosia kun exsä yritti löytää sopivaa uutta riittävän "hyvää" ja varakasta aviopuolisoa. Olin täystyöllistetty ja ns palkka tuli huomattavan usein enemmän kuin avioliiton aikana (3-4pv vko ennen ja jälkeen x exän x hommia) ja se maistui paljon paremmalta kuin avioliiton aikana. Eipä tullut eteen juuri tilannetta, jossa olisi jäänyt palkka saamatta, jollein maksaja sitten ollut sairaana.

Tämä systeemi kiihotti exsää itseään varsin paljon, koska oli aina sekunnissa valmis "niihin hommiin ilman esi yms muita touhuja.

Ollaan edelleen hyviä kavereita siis siinämäärin kun nainen ja mies voi kavereita olla mielenkiinnon kohteet kun yleensä tuppaavat olemaan melko erilaisia. En viitsi juuri exsää häiritä kun uusi mies on melko mustasukkainen.

Nyt kerkiää vihdoin tehdä asioita, joita oli mahdoton tehdä parisuhteen aikana. Olen nyt käynyt jonkun verran baareissa, mutta tuo naisille runoiluteatteri on jotenkin väkinäisen tuntuista touhua niin ei ole vielä kovin suurta motiivia ollut edes yrittää mitään suhde viritelmiä varsinkin kun nainen valtaa aina tilan siinävaiheessa kun alkaa suhteeseen ns luolanvaltaaja tekniikkaa käyttäen.

Vielä askarrutta tuo parisuhdeseksipuoli se kun on melko tylsää ennen pitkää ja varsinkin kun vertaa sitä näihin apinatyyliseen menoon mitä tuli harrastettua hyvin aktiivisesti muutamiai vuosia.

Kaikki mustasukkaisuuden tunteet hävisivät. Niille ei oikeasti löydy mitään perustetta muualla kuin meidän omistavassa maailman kuvassa.

Olen aina viihtynyt myös itsekseni. Eron jälkeen yksinolo oli yhtä juhlaa. Nyt minulla on uusi miesystävä, jonka kanssa voi keskustella, jolla on aikaa ja joka ymmärtää.

Kyllä tuo exän "tarpeiden" huoltaminen on yksi turhimmista hommista. Se ei ole käynyt mielessäkään, mutta asun tosin euroopassa missä kaupallinen apu on laillisesti tarjolla (jos ei huvita kierrellä baareja/nettipalstoja yms.). Näen lapsia 3-4 kertaa viikolla tämä järjestely tuntuu pelaavan meillä parhaiten. Aikuisten asiat pidetään kylmän asiallisina.