Mitä pitäisi ajatella elämästä nyt...
Pohdin eroa pari vuotta, puhuimme siitä mieheni kanssa myös yhdessä. Jätin lopulta eropaperit, koska hän ei osannut päättää.
Sitten tapasin juhlissa odottamatta sinkkumiehen, jonka kanssa syöksyimme käsittämättömän intensiiviseen suhteeseen. Kun kuukausi kului, olin korviani myöten rakastunut, ja hän sanoi rakastavansa minua enemmän kuin ketään muuta aiemmin. Hän huomioi minut kuin kuningattaren ja tunsin vihdoin itseni arvokkaaksi.
Sitten kaikki loppui kuin seinään. Kolmen kuukauden sueustelun jälkeen hän muuttui nopeasti etäiseksi, alkoi vältellä ja lopetti hemmottelemasta minua sanoin ja teoin. Otse olin vasta uskaltanut heittäytyä täysillä tunteisiini.
Hän halusi lopettaa suhteen, vaikka kuukautta aiemmin oli vielä täysillä haaveilemassa yhteen muutosta joskus myöhemmin.
Minulla oli jäänyt avioeron surutyö ja koko prosessi ihan levälleen, ja välit mieheeni olivat täysin rikkoutuneet kerrottuani hänelle suhteesta. Nyt olen ihan sekaisin, suomeksi sanottuna paskana.
Olenko idiootti? Miksi heittäydyin suhteeseen kesken avioeroprosessia? Miksi minä, 30 nainen menin rakastumaan kuin teinityttö? Voivatko miehen tunteet oikeasti muuttua parissa kuukaudessa laidasta laitaan? Olinko hänelle vain haaste ja jännittävä naimisissa oleva panopuu?
Helvetti, onko kellään samanlaisia kokemuksia? Kommentoikaa, haukkukaa, lohduttakaa. Olen aivan rikki ja tuntuu, etten jaksa edes elää.
Pohdin eroa pari vuotta, puhuimme siitä mieheni kanssa myös yhdessä. Jätin lopulta eropaperit, koska hän ei osannut päättää.
Sitten tapasin juhlissa odottamatta sinkkumiehen, jonka kanssa syöksyimme käsittämättömän intensiiviseen suhteeseen. Kun kuukausi kului, olin korviani myöten rakastunut, ja hän sanoi rakastavansa minua enemmän kuin ketään muuta aiemmin. Hän huomioi minut kuin kuningattaren ja tunsin vihdoin itseni arvokkaaksi.
Sitten kaikki loppui kuin seinään. Kolmen kuukauden sueustelun jälkeen hän muuttui nopeasti etäiseksi, alkoi vältellä ja lopetti hemmottelemasta minua sanoin ja teoin. Otse olin vasta uskaltanut heittäytyä täysillä tunteisiini.
Hän halusi lopettaa suhteen, vaikka kuukautta aiemmin oli vielä täysillä haaveilemassa yhteen muutosta joskus myöhemmin.
Minulla oli jäänyt avioeron surutyö ja koko prosessi ihan levälleen, ja välit mieheeni olivat täysin rikkoutuneet kerrottuani hänelle suhteesta. Nyt olen ihan sekaisin, suomeksi sanottuna paskana.
Olenko idiootti? Miksi heittäydyin suhteeseen kesken avioeroprosessia? Miksi minä, 30 nainen menin rakastumaan kuin teinityttö? Voivatko miehen tunteet oikeasti muuttua parissa kuukaudessa laidasta laitaan? Olinko hänelle vain haaste ja jännittävä naimisissa oleva panopuu?
Helvetti, onko kellään samanlaisia kokemuksia? Kommentoikaa, haukkukaa, lohduttakaa. Olen aivan rikki ja tuntuu, etten jaksa edes elää.
Vastaukset 13
Vanhimmat
"Olenko idiootti?" Olet, kypsy siihen !
Tunteilleen ei kukaan mitään voi, mutta hitusen järkeä pitäisi yrittää pitää väkisin mukana pelissä. Se mikä on fakta on, että suhteesta toiseen ei voi hypätä suoraan tai ainakin harvemmin se toinen suhde sitten onnistuu, juuri kuten itsekin olit oivaltanut koko 'surutyö' tai suomeksi sanottuna itsensä tutkiminen ja itsenäistymisvaihe jää tekemättä ja silloin siitä toisesta suhteesta tulee niin kovin helposti ylimenosuhde. Nyt vaan 'häntä pystyyn' ja jatka eteenpäin ja keskity itsesi hemmottelemiseen ja tee kaikkea mitä juuri SINÄ haluat ja nauti kesästä sitten joskus syksyllä voit aikaisintaan alkaa miettiä jotain suhdetta, jos siltä tuntuu...
Tästä on jo monta vuotta aikaa kun tein samanlaiset "oikut" kahdelle naiselle. Eli olin itse juuri päättänyt n.4 vuotta kestäneen suhteen, jonka päättyminen oli minulle itselleni todella suuri koettelemus. Niinpä lähdin nopeasti etsimään uutta suhdetta, jonka avulla pääsisin eroon exästäni (virhe).
Löysinkin seuraa ihan mukavasti ja ihastuin aidosti ja oikeasti kohtaamiini naisiin. Ja kuten itsekkin kuvailit palvoin näitä naisia ja kohtelin todella hyvin. Mutta sitten eräänä kauniina päivänä huomasin, että hommahan alkaa mennä vakavaksi, haluanko todella vakiintua. Elin olin itsekkin rakastumassa, ja sitä ilmeisesti säikähtäen jätin naiset n.2-4 kuukauden seurustelun jälkeen. Tämä siis tapahtui kahden eri naisen kanssa.
Jälkikäteen ajateltuna noissa naisissa ollut mitään vikaa, vaan päin vastoin. Todella mukavia naisia kaikin puolin, tänäkin päivänä kumpi tahansa heistä voisi olla kumppanini. Anteeksi, Mervi ja Maria(Maija).
Et ole siis idiootti, vaan olet joutunut elon riepottelemaksi. Jonain päivänä kaikki on paremmin kuin koskaan... :)
Eikö rakastuminen ole ihana asia eikä asia, jota juostaan karkuun...tätä en miehissä ole koskaan käsittänyt. nainen liimaa enemmän kiinni ja mies karkaa.
Minulle on ongelma, kun en pysty enää rakastumaan. Olen kai liian varovainen ja laskelmoiva. Yksi jos jättää niin toinen ottaa. Sikäli olen autuaassa asemassa.
En toki käytä ketään hyväksi. Pidän hyvin paljon nykyisestä naisystävästäni, mutta en tunne mitään järin syvällistä häntä kohtaan. Jatkan kuitenkin suhdettamme, koska se on tosi hyvä.
Minulle tuttu tuo tilanteesi. Tapaan mukavia mieheiä ja nautin suunnattomasti kutsuista esim. syömään tai teatteriin. Vielä silloinkin menee hyvin, kun intiimi puoli tulee kuvaan. Mutta kun kuulen sanat "pidän sinusta" tai "olen ihastunut sinuun" näytän perävaloni. Vaikka olen iloinen ja sosiaalinen luonne, en tahdo lähteä suhteeseen, missä tunteet tulevat mukaan. Syytä en ole koskaan itseni kanssa miettinyt; ollut kaksikymppisestä asti sama piirre.
Hei oletko hiljattain eronnut vai ihan muuten vaan ollut "aina näin" vai ollut aina näin jonkun tietyn tärkeän suhteen päättymisen jälkeen ehkä ?
Kysyn, koska olen itse eronnut hiljattain, yli vuosi sitten muutimme asumuseroon, ja useita kuukausia olin ihan itsekseni, en todellakaan halunnut edes katsoa ketään miespuolista "millään silmällä", saatika sillä silmällä - no sitten aloin deittailemaan kun tapasin poikaystäväehdokkaan numero yksi. Pari kk tapailtiin ja hän alkoi puhumaan kuin hän "tietää että nyt et ole valmis ollenkaan mutta hän toivoisi että jonain päivänä me menisimme naimisiin - - " Iskin liinat kiinni, seurustelu loppui siihen. En pystynyt enää edes tapaamaan häntä, tein bänätkin puhelimitse.
Seuraavan miehen tapasin siitä muutaman vk:n päästä jo, taas aivan yllättäin, täysin etsimättä, mutta toki myönnän että kai sitten toivoin jonkinlaista seuraa, mutta tämä suhde kesti vielä pidempään kuin edellinen mutta kun tämä kerran sanoi suoraan rakastavansa minua -suhde ei ollut kovin tiivis vaan tapailua kerran joka toinen viikko suurinpiirtein- iskin liinat kiinni taas. Mielenkiintoni loppui siihen täysin, ällötti suorastaan - -!
Nyt on taas yksi suhde juuri päättynyt, en ole enää varma olenko vammautunut sydämessäni VAI - - teinkö juuri niin kuin edellä olen lukenut: syöksyn tilanteisiin ja suhteisiin siksi että OLISI joku, mutta ainakin olen toisille rehellinen, ja pistän poikki heti silloin kun huomaan ettei sydämeni olekaan mukana menossa. Se on mielestäni kuitenkin reilua -mitä mieltä olette? Jatkan etsimistä... Mutta ison tauon kanssa. ;-P
Heips vain, myös minulla on tasan samat kokemukset, kuin sinulla. Tämä on opettanut ettei miesten höpinöihin ole luottamista ja rakkauden tunnustuksiin kannattaa viitata kintaalla. Jos suhde on jatkunut pidempåän, ehkä sitten voi jo vähän alkaa uskoakin, mutta EI ennen sitä. Aito rakkaus syttyy hitaasti, ihastuminen ja hullaantuminen käy nopeammin, mutta sammuu myös yhtä nopeasti joskus myös molemminpuolisesti.
Ei voi mittään.
Mukavaa jatkoa sinulle.
Avioero käynnistää usein vahvan tunnemyrskyn, jossa voi hullaantua totaalisesti ja myös vajota tunteiden pohjamutiin. Yritä kestää: vuoden parin päästä tunteet tasaantuvat.
Sama kokemus takana..Luulin,että hajoan atomeiksi millä hetkellä hyvänsä,kallioleikkaukset vaikuttivat varteenotettavilta vaihtoehdoilta,sekuntiakaan ei kulunut etten olisi Häntä ajatellut..sieluni ja sydämeni oli aivan riekaleina..
Luin Jälleenrakennus-kirjaa a`la Bruce Fisher kuin Raamattua ja sen avulla olen yrittänyt ymmärtää ratkaisuani,hullaantumistani..Ja se on auttanut minua eteenpäin.Eron jälkeen ihminen on otollinen kohde rakkaudelle,mutta rakastuminen on ns.tarvitsevaa rakkautta,tuntuu,ettei voi elää ilman toista,ilman hänen läsnäoloaan,rakkauttaan.Tehdään tulevaisuudensuunnitelmia,kaikki tuntuu yksinkertaiselta ja selvältä.Tällaiset suhteet ikävä kyllä vain useimmiten loppuvat niiden suuren tarvitsevuuden,tukahduttavat itse itsensä.
Kuten jossakin edellisessä viestissäkin kehotettiin..elä päivä kerrallaan,hemmottele itseäsi,tee asioita,mistä saat voimaa ja edes hetken elämäniloa.Niillä rippusilla kitkutetaan päivästä toiseen ja joka päivä hippusen helpottaa. Voimia sinulle ja uskoa tulevaisuuteen!
Ex-vaimoni teki n.5 vuotta sitten minulle samat kuviot ja kyllä sattui.Ei meillä hyvin mennyt loppuaikoina, mutta tapa jolla hän ennen eroa ja sen jälkeen toimi sattui todella pahasti.Oli löytynyt uusi mies joka oli niin ihana.Sattumalta sain selville kuka tuo uusi ihana mies oli ja satuin tietämään herran touhuista enemmänkin.Varoitin ex-vaimoani miehestä mutta hän suuttui.Maksoin hänelle talosta erossa puolet ja jäin ainoan lapsemme kamssa ihmettelemään miten selvitään eteenpäin.Velkaa oli paljon ja henkinen puoli täysin lamassa.Vaimoa ei kiinnostanut silloin mikään muu kuin tämä mies.Aloin tekemään kahta työtä ja sain aina jotenkin lapsen hoidon järjestettyä ja pari vuottä myöhemmin löysin sattumalta ihanan naisen jonka kanssa olen nyt aviossa ja kaikki on paremmin kuin hyvin.Vaikka kaikki on nyt hyvin en unohda koskaan sitä tuskaa minkä ex-vaimoni käytös aiheutti ja toivon ettei kukaan muukaan sellaista joutuisi kokemaan.Tässä instant maailmassa ei ihmiset monestikkaan viitsi edes yrittää selvittää mistä parisuhteen ongelmat johtuu vaan ollaan heti eroamassa.Ex-vaimolleni kävi sitten niinkuin jo arvasinkin eli suhde mieheen loppui kestettyään n.5-6 kk.Olemme nykyään ok väleissä ja hänelläkin on joku toinen kaveri mutta ei ole kuitenkaan senkään kanssa onnellinen.Näin jälkeenpäin ajatellen minulle kävi hyvin mutta aika mankelin läpi sain kulkea.
Olen syyllinen osapuoli vähän samanlaiseen tapaukseen. Itse olin hommassa mukana puoliksi leikilläni mutta onnistuin pyörittämään naimisissa olevan naisen pään pahemman kerran sekaisin. Kuukauden tapailu ja kauniisti ja ymmärtäväisesti puhuminen riitti. Ajattelin, että hittojako se minulle kuuluu, jos rouvalla menee suhteessaan heikosti, ja otin tilanteesta oman huvini irti. Siinä vaiheessa en vain valitettavasti tiennyt että naisen aviomies oli hyvän ystäväni työkaveri, ja vyyhti purkautui vahingossa kun tuskainen ja ahdistunut aviomies oli töissä avautunut ystävälleni. Oli vaimo kuulema löytänyt uuden ihanan miehen jonka kanssa "pystyy keskustelemaan", yhteistä tulevaisuuttakin oli kuulemma suunniteltu ja niin päin pois. Enpä muista moisesta kyllä puhutun, mutta toiveet tuntuivat olevan korkealla. Ystäväni yhdisteli langanpätkiä mielessään, aavisti pahinta, arvasi kuvauksesta minun sekaantuneen asiaan ja kertoi asiasta. Kun kuvio selvisi, löin jarrut pelästyneenä ja järkyttyneenä omalta puoleltani täysin kiinni. Ilmoitan selvästi että tämä ei jatku ja että minua ei kiinnosta. Piste. Ei auttanut enää, nainen lähti silti, todettuaan miehelleen keksineensä ettei rakasta häntä enää, ja lapset jäivät ilman isää. Kaduttaa todella syvästi, ja ei perhana enää tee todellakaan mieli leikkiä kenenkään tunteilla. Olen todella pahoillani puolestasi.
Ihmetyttää silti edelleen, kuinka helposti nainen voi lyödä avioliittonsa ja elämänsä hajalle. Tuossakaan liitossa ei käsittääkseni ollut mitään kummempaa vikaa, molemmilla hyvät tulot, talous kunnossa, autot ja komea talo, ei alkoholismia, ei väkivaltaa, eikä oikein mitään muutakaan järkevää syytä. "Ei vain osattu oikein enää keskustella keskenään" ja sen toisen naama oli alkanut kymmenen vuoden jälkeen vähän kyllästyttää. Siinä se.
kyse on ollut ns. parantavasta suhteesta eroprosessissasi... siihen ei ole lähdetty niiltä perusteilta millä kestävä parisuhde syntyy... surullista mutta ei tavatonta, vaan normaalia. Mies huomasi tilanteen (tai/ja sinä) ... kohta olet valmis aitoon suhteeseen.