Täytin vähän aikaan sitten 25 vuotta. Nyt opiskelutkin takana ja työelämässä kiinni. Jotenkin havaihduin, että mitäs nytten? Opiskeluriennoissa ei enää käy, baaritkaan ei oikein enää kiinnosta jne. Nyt sitä jotenkin kaipaa seurustelua enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ehkä se johtuu siitä, että on nyt jotenkin asettunut? Kaipaa jo naista vierelleen jakamaan arjen rutiinit, viikonloppujen juhlat ja rentoutumiset, lomaseuraksi yms.
Ja ehkä myös vähän sisäisesti miettii jo sitä, että jos tossa 30 veenä haluaa saada jo lapsen niin kyl se kohta melkein pitäis alkaa jo jonkun kanssa seurustelemaan, koska ei mun mielestä lapsia kannata hankkia jonkun yhden vuoden olon jälkeen jo.
Onks muilla samanikäisillä yhtään samanlaisii fiiliksii tai ajatuksii?
Ja ehkä myös vähän sisäisesti miettii jo sitä, että jos tossa 30 veenä haluaa saada jo lapsen niin kyl se kohta melkein pitäis alkaa jo jonkun kanssa seurustelemaan, koska ei mun mielestä lapsia kannata hankkia jonkun yhden vuoden olon jälkeen jo.
Onks muilla samanikäisillä yhtään samanlaisii fiiliksii tai ajatuksii?
Vastaukset 14
Vanhimmat
meitä on paljon.. paska tilanne. Ei kuitenkaan kannata ottaa ihan ketä vaan. Markkinaarvon korotusta urheilemalla ja mukavia harrastuksia.
Pakko vaan oottaa.
Samansuuntainen on ajatusmaailma ja tilanne mullakin, tosin olen nainen. Joskus ihmettelen, et mihin olen elämäni tähän asti kuluttanut. Noita seurustelusuhteita kun ei niin hirveästi ole kertynyt eikä varsinkaan pitempi aikaisia. Ja nyt sitten kun haluaisi jo OIKEASTI vakiintua, niin kappas vaan se ei olekaan niin helppoa. Kohdallani ainakin tuntuu ettei tarjonta ja kysyntä todellakaan kohtaa. Täytyy kait sitten jatkaa edelleen elämäänsä sukkeloiden töitten ja harrastusten sekä ystävien välillä. Ehkä se oma kulta vielä joskus löytyy :)
hieman samantyyppinen tilanne minullakin. 25v mittarissa, koulu on vielä tosin hieman kesken. pikkuhiljaa pitäisi hankkia työpaikkaa, autoa, asuntoa yms. ja alkaa elämään sitä omaa elämää. suunnitelmiini kuului tosin, että tuossa vaiheessa olisi myös joku kiva tyttö tarttunut mukaan jonka kanssa voisi suunnitella tulevaisuutta.
masentavaa suunnitella elämäänsä siitä lähtökohdasta, että on yksin ja tulee ehkä olemaankin (ei välttämättä lopullisesti, mutta kuitenkin).
kavereiden kanssa tulee toisinaan hommailtua kaikkea, mutta yksin en oikein huvita tehdä mitään. joskus nuorempana jopa viihdyin yksikseni, mutta enää en.
tuossa lapsihommassa olen aivan samaa mieltä. elellään kovin kriittisiä aikoja tuon 30v "aikarajan" suhteen, ja odotukset eivät ainakaan tällä hetkellä ole kovinkaan korkealla.
Äkkiä nuo vuodet on vierähtäny,sitä kun
kaksvitosenakin vain rillutteli menemään
ajattelematta vakavasti yhtään mitään,
elämää viimeiseksi.
Nyt pölähtää 31 mittariin ja yksin tässä
kuuntelee kun sisäinen kello raksuttaa
menemään.Onneksi lapset eivät ole koskaan
haaveena ollu,sillon vituttas,kun sitä
äitiehdokasta ei näy vieläkään mailla
halmeilla.Noh,on tässä sentään ruvennut
"markkina-arvoaan" kohentaan liikunnalla
ja tanssitunneilla,heh.
Pidä lippu korkealla,onhan sulla vielä
viisi vuotta aikaa,siinä ajassa kerkiää
ihmeitä tapahtua ja on tapahtunutkin.Sitä
paitsi,kyllähän ne paljon vanhempanakin
ihmiset lapsia tekee
Olin muuten 27 kun törmäsin siihen naiseen
jonka kans läes neljä vuotta yhteistä
eloa jaettiin,vaikka luulin,ettei tämmöselle
jätkälle onnetar mitään suo.
Noh,vähällä olin olla poikalapsen isä,mutta
se ei sopinut suunnitelmiini ja sain vaivoin
paremman puoliskoni taivuteltua luopumaan
siitä.Nyt asiaa funtsii,niin uskon ratkaisun
olleen oikea meidän kumpaisenkin elämiä
ajatellen.Mutta kukin taaplaa tyylillään
ja eiköhän se äitiehdokas sieltä löydy,
niillä kun on monilla naisillakin hätä
tehdä sitä jälkikasvua/löytää isäehdokas
ennen tuota kolmenkympin rajapyykkiä
Ma oon itse 26, tosin neito -sukupuolta. Ma oon 18-vuotiaasta saakka ollut parisuhteessa, tosin muutaman eri kumppanin kanssa, mutta uus on loytynyt aina ihan hakematta heti entisen suhteen peraan. Ma lopetin tosi pitkan suhteen ennen joulua ja olin sita mielta, etta ma en kesta olla helsingissa tan ikasena sinkkuna, kaikki ihmiset ja baarit on nahty jo miljoonaan kertaan ja Suomessa tuppaa kaikki alkamaan vakiintua taman ikaisena. Ma pakkasin laukut ja asun nyt isossa metropolissa, jossa homman nimi on ihan toinen. Taalla keskitytaan uran luomiseen, omaisuuden kartuttamiseen ja hauskanpitoon. Nythan sita vasta alkaa rahaa tienata ja on mahdollisuudet tehda mita haluaa, matkustella tms. Ma nautin olostani taysin siemauksin ja deittailen miehia minka kerkean. =)Nyt ma oon kylla itse asiassa tapaillut samaa jo vahan aikaa ja aika nayttaa mihin se johtaa, han alkaa olla vahan vakavissaan, mutta ma en viela tieda oonko valmis luopumaan mun vapaasta elamantyylista.
Eli uuteen ymparistoon muutto on yks suositeltava asia 25 sinkuille. Ma ainakin nautin!
Tsemppia kaikille.
Hei!
Tämä menee hieman palstan aiheen ohi... mutta olen itse ajatellut samaa lähitulevaisuudessa. Löysitkö töitä jo etukäteen, oliko kavereita siellä entuudestaan, vai "sukelsitko vain tuntemattomaan :)" ?
Odottamattomia ongelmia?
Niin, maiseman vaihtaminen on käynyt mielessä. Mutta ei ihan vielä onnistu kun koulu on kesken ja työsopimusta jäljellä. Ehkä myöhemmin. (Minäkin kuulisin siis mieluusti lisää aiheesta.)
Sitä odotellessa olen vaihtamassa "henkistä vaihdetta": varaan enemmän aikaa muiden ihmisten tapaamiseen, ja yritän vaihtaa eksän perään haikailun optimistisempaan kiinnostukseen muitakin ihmisiä kohtaan. Tämä pieni maailma on suurempi kuin luulisikaan, kunhan ottaa laput silmiltä ja nostaa katseen siitä tutusta ja turvallisesta navasta.
Tämä on testattu ennenkin, yleensä toimii. Ainakin jonkin aikaa, ennen kuin elämä taas lipsahtaa vanhoille raiteilleen. Vaan ehkäpä joku tarttuu maailmalta kainaloon ennen seuraavaa kotonanysväämisvaihetta.
paitsi että oon 25 v. nainen. Kyllä tässä kieltämättä alkaa pieni epätoivo alitajuntaan hiipiä, kiva ois löytää se oikea sillä haluisin tulevaisuudessa omia lapsia ja oman perheen. 25 alkaa ainakin naisilla olla siinä mielessä kriittistä ikäkautta, et jos alle kolmekymppisenä haluisi niitä naperoita niin kyllä tässä pikkuhiljaa pitäis alkaa tutustumaan sopiviin kumppaniehdokkaisiin, kun ei sitä perhettä oikein viikon tuttavuuden jälkeen viittis perustaa... Mutta itse oon henk. koht. sitä mieltä, ettei siinäkään hommassa oo mitään "sääntöjä", jos molemmista siltä tuntuu, niin mitä se haittaa vaikka perhe kasvaisi jo vuoden, parin yhdessäolon jälkeen? Mutta kuten joku kirjoittaja tässä totesi uuteen ympäristöön muuttamisesta, niin sama on edessä itsellänikin (tosin täällä kotisuomen rajojen sisäpuolella) =) Niin että jospa sitten sieltä uusien kasvojen joukosta löytyis se mitä etsin ja haluan, toiveikas ainakin olen! Olen tuon elinympäristön vaihtamisen suhteen samaa mieltä, jos vaan on mahdollisuus niin se kannattaa tehdä, jos ei yhdessä paikassa nappaa niin mitä sitä päätään vuodesta toiseen seinään lyömään...
Nyt kun mainitsit, niin kyllähän se taitaa näin olla... Harmi vaan kun tuo opiskelu ja työ on syönyt noita sosiaalisia taitoja aika roimasti...
Täytys tästä varmaan sysätä baariin kun tuota kesälomaa on vielä viikko jäljellä, vai missä ne sinkkunaiset oikein pyörii? Eli pää täyteen viinaa ja baariin. Ja aamulla sitten katsoo kuka löytyy vierestä... vai miten se oikein tapahtuu :) Entä minkäslaiset vaatimukset naisilla on miehistä nykyään? Entä onko tämä Pori huono paikka etsiä sinkkunaisia, vai täytyykö lähteä jonnekin pitemmälle?? Neuvoja kiitos :)
gfhgfh
Minä ajattelin, että minulla on 3-kymppisenä jo perhe ja ainakin yksi lapsi. Keväällä koitti kuitenkin avioero täysin yllättäen. Jouduin aloittamaan nollasta! On kohtuullisen turhauttava tunne olla pian 29-vuotiaana samassa tilanteessa kuin 20-vuotiaana.
ggggggggg
Jotenkin huvittaa kun lähes kaikki itseni ikäiset etsivät "elämänkumppania" ja kuvittelevat sen tuovan jonkinlaisen autuuden. :D Itse ainakin aion elää elämääni yksin vailla tuonkaltaisia kahleita, ei vain pätkääkään jaksa kiinnostaa joku perheen perustaminen ja aloilleen asettuminen. Ei minulle ainakaan ole muodostunut mitään rutiineja vaikka töissä käynkin, joten hieman oudolta tuollainen kuulostaa. Halusin nyt vain tuoda esiin eriävän mielipiteeni, osaa meistä ei vain voi vähempää kiinnostaa vakiintuminen...ja mielestäni lapsia ei kannata hankkia missään olosuhteissa. Onnea toki valitsemallasi tiellä, mutta mielestäni asiasta ei kannata ottaa mitään paineita. Elää vain kuten ennenkin ei se elämä mihinkään muutu vaikka sitä ikää tulisikin lasiin lisää. :)