Olen ollut jo vuoden ajan rakastunut parhaaseen ystävääni. Suhteessamme on monia seurustelun piirteitä: asumme yhdessä, opiskelemme samassa ammattikorkeassa, käymme lähes aina kahdestaan ulkona, vietämme kaikkia juhlapyhiä kahdestaan kotona ja seksiä harrastetaan aina, kun molempia huvittaa. Muutimme yhteiseen kämppään 2,5 vuotta sitten, mistä lähtien meillä on ollut yhteisestä sopimuksesta vapaa suhde: läheisyyttä ja seksiä, kun tekee mieli, mutta kumpikin voi vapaasti viettää yönsä toisenkin kainalossa, mutta tuomatta kuitenkaan ketään meille. Kumpikaan ei ole kuitenkaan kertaakaan seurustellut vakituisesti. Minä käytän tuota oikeutta paljon harvemmin (hän n. 1-2 kertaa/kk, minä n. kerran/2-3 kk), sillä se on alkanut jo tuntua minulle pettämiseltä. Olen pitkään halunnut olla hänelle enemmänkin kuin ystävä ja seksikaveri.
En silti tiedä, että ajatteleeko hän minusta samoin. Olemme tunteneet jo ala-asteelta lähtien, ja olleet aina seiskaluokalta lähtien parhaita kavereita. Mitään erityistä hellyyttä tai läheisyyttä välillämme ei kuitenkaan ollut ennen yhteen muuttamista, vaan siihen asti olimme pikemminkin kuin läheiset sisarukset. Molempien vanhemmat ja kaikki kaverimmekin ovat usein ihmetelleet miksemme seurustele, sillä olisimme kaikkien mielestä täydellinen pari. Puhumme asioista aina avoimesti (minun rakastumistani lukuun ottamatta), ja olen huomannut, että meillä on aika erilaiset ajatukset tulevaisuudesta. Minä tahtoisin jo nuorena vakiintua ja hankkia lapsia, ja nimenomaan hänen kanssaan (viimeistä osaa en hänelle ikinä kerro), kun taas hän tahtoo vielä pitkään pitää hauskaa ja nauttia nuoruudesta, eikä edes tahtoisi ajatella naimisiin menoa tms. ennen kuin on 30.
Miten kannattaisi toimia? En halua jättää kertomatta tunteistani, sillä pelkään asioiden etenevän siihen vaiheeseen, että on jo liian myöhäistä. Kertominenkin silti arveluttaa, sillä pelkään hänen vain säikähtävän, ja ehdottavan sen jälkeen ehkä jopa erilleen muuttamista, ja pelkkään kaveruuteen palaamista.
Yksi suunnitelma minulla on, jonka ajattelin toteuttaa juhannuksena. Hänellä on nimittäin aina juhannuksena ja uutenavuotena ollut tapana juhlia niin rajusti, ettei muista seuraavana aamuna mitään. Jos kerron tunteistani tuolloin, ja hän vastaa ei, niin voin yhtä hyvin antaa periksi. Jos taas hän vastaisi myöntävästi, niin minulla voisi hyvinkin olla mahdollisuuksia. Kuulostaako tuollainen OK:lta, vai onko jotenkin alhainen idea?
P.S. En halua vastauksiksi mitään "munaton pelkuri"-kommentteja. Haluan rehellisiä mielipiteitänne tästä tilanteesta. Varsinkin kaikilta nuorilta naisilta: Voisitteko itse kuvitella pitkää tulevaisuutta tyypin kanssa, joka on vuosia ollut vain läheinen ystävä?
En silti tiedä, että ajatteleeko hän minusta samoin. Olemme tunteneet jo ala-asteelta lähtien, ja olleet aina seiskaluokalta lähtien parhaita kavereita. Mitään erityistä hellyyttä tai läheisyyttä välillämme ei kuitenkaan ollut ennen yhteen muuttamista, vaan siihen asti olimme pikemminkin kuin läheiset sisarukset. Molempien vanhemmat ja kaikki kaverimmekin ovat usein ihmetelleet miksemme seurustele, sillä olisimme kaikkien mielestä täydellinen pari. Puhumme asioista aina avoimesti (minun rakastumistani lukuun ottamatta), ja olen huomannut, että meillä on aika erilaiset ajatukset tulevaisuudesta. Minä tahtoisin jo nuorena vakiintua ja hankkia lapsia, ja nimenomaan hänen kanssaan (viimeistä osaa en hänelle ikinä kerro), kun taas hän tahtoo vielä pitkään pitää hauskaa ja nauttia nuoruudesta, eikä edes tahtoisi ajatella naimisiin menoa tms. ennen kuin on 30.
Miten kannattaisi toimia? En halua jättää kertomatta tunteistani, sillä pelkään asioiden etenevän siihen vaiheeseen, että on jo liian myöhäistä. Kertominenkin silti arveluttaa, sillä pelkään hänen vain säikähtävän, ja ehdottavan sen jälkeen ehkä jopa erilleen muuttamista, ja pelkkään kaveruuteen palaamista.
Yksi suunnitelma minulla on, jonka ajattelin toteuttaa juhannuksena. Hänellä on nimittäin aina juhannuksena ja uutenavuotena ollut tapana juhlia niin rajusti, ettei muista seuraavana aamuna mitään. Jos kerron tunteistani tuolloin, ja hän vastaa ei, niin voin yhtä hyvin antaa periksi. Jos taas hän vastaisi myöntävästi, niin minulla voisi hyvinkin olla mahdollisuuksia. Kuulostaako tuollainen OK:lta, vai onko jotenkin alhainen idea?
P.S. En halua vastauksiksi mitään "munaton pelkuri"-kommentteja. Haluan rehellisiä mielipiteitänne tästä tilanteesta. Varsinkin kaikilta nuorilta naisilta: Voisitteko itse kuvitella pitkää tulevaisuutta tyypin kanssa, joka on vuosia ollut vain läheinen ystävä?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.