Kirjoitin tuonne adoptio-palstalle, mutta ajattelin että täällä voisi olla myös kokemusta roikkuvasta, takertuvastä äidistä.
Olen aikuinen adolapsi ja tuntuu siltä että adoäitini ei tunnu hyväksyvän sitä että haluan elää rauhassa jatkuvalta kanssakäymiseltä. Hän suuttuu aina jos en tottele, mene käymään tai puhu hänen kanssaan puhelimessa. Aina kun adoisäni on sairas, äiti syyttää ja syyllistää minua ja haukkuu välinpitämättömäksi jos en jää pois töistä ja ryhdy isäni omaishoitajaksi. Minulla ei saisi olla mitään omaa elämää, esim. työtä.
Olen aika väsynyt tähän tilanteeseen enkä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä.
Mieheni on hyvin ymmärtäväinen ja on yrittänyt omalta osaltaan rauhoitella adoäitiäni mutta tuloksetta. Emme voi miehen kanssa lähteä edes viikonloppumatkalle ilman että adovanhemmille pitää ilmoittaa. Kerran olimme viikonloppuna kavereiden mökillä, adoäiti soitti lauantaina ja sai raivarin siitä kun en ollut ilmoittanut olinpaikastani ja olin huolestuttanut hänet.
Tällaistako elämäni on? Olen yrittänyt puhua adovanhemmilleni, mutta äiti alkaa aina syyttämään, itkemään ja haukkumaan minua välinpitämättömäksi.
Korostan, että mieheni vierailee heidän luonaan ihan mielellään, mutta tuo jatkuva vaatiminen alkaa viemään minulta voimat.
Kerran mieheni puhui vanhempien aikana ulkomaille töihin menemisestä mutta se päättyi siihen kun adoäitini soitti minulle seuraavana päivänä ja raivosi suoraan huutoa siitä että olen välinpitämätön jos lähden pois maasta.
Onko kenelläkään vastaavanlaisia kokemuksia? Pelottaa tulevaisuus, jos saadaan lapsia niin millainen tuo adoäiti sitten on?
Olen aikuinen adolapsi ja tuntuu siltä että adoäitini ei tunnu hyväksyvän sitä että haluan elää rauhassa jatkuvalta kanssakäymiseltä. Hän suuttuu aina jos en tottele, mene käymään tai puhu hänen kanssaan puhelimessa. Aina kun adoisäni on sairas, äiti syyttää ja syyllistää minua ja haukkuu välinpitämättömäksi jos en jää pois töistä ja ryhdy isäni omaishoitajaksi. Minulla ei saisi olla mitään omaa elämää, esim. työtä.
Olen aika väsynyt tähän tilanteeseen enkä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä.
Mieheni on hyvin ymmärtäväinen ja on yrittänyt omalta osaltaan rauhoitella adoäitiäni mutta tuloksetta. Emme voi miehen kanssa lähteä edes viikonloppumatkalle ilman että adovanhemmille pitää ilmoittaa. Kerran olimme viikonloppuna kavereiden mökillä, adoäiti soitti lauantaina ja sai raivarin siitä kun en ollut ilmoittanut olinpaikastani ja olin huolestuttanut hänet.
Tällaistako elämäni on? Olen yrittänyt puhua adovanhemmilleni, mutta äiti alkaa aina syyttämään, itkemään ja haukkumaan minua välinpitämättömäksi.
Korostan, että mieheni vierailee heidän luonaan ihan mielellään, mutta tuo jatkuva vaatiminen alkaa viemään minulta voimat.
Kerran mieheni puhui vanhempien aikana ulkomaille töihin menemisestä mutta se päättyi siihen kun adoäitini soitti minulle seuraavana päivänä ja raivosi suoraan huutoa siitä että olen välinpitämätön jos lähden pois maasta.
Onko kenelläkään vastaavanlaisia kokemuksia? Pelottaa tulevaisuus, jos saadaan lapsia niin millainen tuo adoäiti sitten on?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hmm..miksi sä kutsut häntä adoptio äidiksi? Eikö äiti tule äidiksi vaikka on tapahtunu adoptio? Vai tapahtuiko tämä kun olit jo vanhempi ja teillä ei syntynyt vanhempi/lapsi suhdetta? Kuulostaa aika epänormaalilta monemmin puolin.
Oletko vielä nuori? Kuulostaa että äiti ei osaa päästää sua vielä menemään mutta sun pitää vaan ilman että pistät välejä poikki selvittää että mitkä säännöt on.
Minkälaista sun elämä oli kotona näiden adoptio vanhempien kanssa? oliko jo silloin ongelmia? Olis aika nyt aikuisiässä ja varsinkin kun et asu enää kotona niin selvittää nää asiat puhumalla ja tehä selvät rajat missä mennään molemmin puolin. Sun ei tarvi kuunnella mitään syyttämistä eikä raivoamista keneltäkään. Älä vastaa puhelimeen tai sano selvästi että pistät nyt puhelun poikki jos et osaa puhua asiallisesti. Näyttää että teiän pitää opetella puhumaan toistenne kanssa aikuis tasolla.
Kun mainitset koko ajan että he ovat sun adoptio vanhempia niin onks sulla sit yhteyttä sun biologisiin vanhempiin?
Ymmärrän miltä sinusta tuntuu, erona vain on että minun tilanteessani on kyse mieheni äidistä. Hän takertuu jatkuvasti poikaansa ja odottaa jatkuvaa jokapäiväistä yhteydenpitoa vaikka olemme jo aikuisia ja hän ei ole asunut 5 vuoteen enää kotona. Nytkun mieheni on vankilassa hän on ottanut minut kohteekseen, koska ei voi pojallensa jatkuvasti rimputella. Hän soitteli useita kertoja päivässä, ilman mitään varsinaista syytä. Jos en vastannut hän saattoi soittaa jopa 10 kertaa päivässä, ihankuin hänellä olisi ollut jokin hätä. Hän jatkuvasti kyselee minun ja poikansa asioista, mitä juttelimme ym. Välillä tuntuu kuin olisin nainut mieheni lisäksi myös hänen äitinsä. Syyllisen olon tässä minulle saa aikaan se että mieheni äiti haluaa jatkuvasti auttaa, ostaa ruokaa ym. josta toki olen kiitollinen, mutta en haluaisi olla hänelle kiitollisuuden velassa. Koska en jaksa jatkuvasti jaaritella hänen kanssaan ja pitää hänelle seuraa. Minulla ja mihelläni on meidän yhteinen elämä, mielestäni hänen äitinsä ei kuulu siihen. Toki jollain tasolla ym, mutta en koe että minun tarvitsi seurustella myös hänen kanssaan jatkuvasti.
Aik. adoptiotyttärelle:
Hyvä että otat asian esille, se on sen merkki, että voi ruveta tilanne muuttumaan.
Olisi hyvä, jos voisit mennä perheneuvolaan juttelemaan tilanteestasi, vaikka olet aikuinen.
Siellä saat asiantuntevaa etäisyyttä ja hyviä neuvoja.
Äitisikin voisi tulla sinne myöhemmin.
Sinun kohdallasi voi vielä "painolastina" olla se että sinun niinkuin pitäisi tuntea "kiitollisuutta", koska et ole hänen lapsi.
Ajattelepa silloin, että oikeastaan äitisi pitäisi olla erittäin kiitollinen sinulle, että sai sinut. Muuten hänellä ei olisi ollut lasta ollenkaan!
Tämä asia sinun pitää tiedostaa!!
Sinulla on yhtäläiset oikeudet kuin muillakin lapsilla!
Mene keskustelemaan, tee loppu tuosta tilanteesta, keskustele äitisi kanssa ja saatte varmasti tilanteen kuntoon!
Kaikkea hyvää sinulle!
Vähän vielä edelliseen:
Kirjoitat:
"Hän suuttuu aina jos en tottele, mene käymään tai puhu hänen kanssaan puhelimessa. Aina kun adoisäni on sairas, äiti syyttää ja syyllistää minua ja haukkuu välinpitämättömäksi jos en jää pois töistä ja ryhdy isäni omaishoitajaksi. Minulla ei saisi olla mitään omaa elämää, esim. työtä."
Ei sinun tarvitse aina "totella" ja sinun velvollisuutesi EI MISSÄÄN NIMESSÄ ole ryhtyä isäsi omaishoitajaksi!! Se on äitisi homma, tai hankkikoon jonkun kunnalta!
Hänhän vaikuttaa pitävän sinua orjanaan (mikä tottelee) ja piikanaan sinua.
Kiireellä loppu tuosta tilanteesta!
Ainoa vaihtoehto on että katkaiset välit ja lopetat yhteyden pison koska adoptiovanhemmat ovat sinusta haluamassa vanhuudenturvaa ja tuo omaishoitaminen ei ole lapsen tehtävä että silleen. Ei täysi-ikäisen henkilön tarvitse ilmoitella kenellekkään missä on tai mitä tekee koska on täysi-ikäinen että silleen. Yksi tapa on että muutatte ja osoite ja henkilötiedot salaisiksi niin loppuu häirintä ja ei sinun adoptio vanhemma tvoi sinulta mitään ulkomaille menoa kieltää koska sinä itse siitä päätät.