Mitä pitäisi sanoa?

Sanaton______

Olen 22-vuotias ja nyt seurustellut tyttöystäväni kanssa pian 2 vuotta. Muutimme muutama kuukausi sitten yhteen ja hän irtisanoi oman opiskelija-asuntonsa. Jotenkin nyt tämä ei tunnu oikealta ja ajattelen kokoajan toista naista. En halua kuitenkaan pettää tyttöystävääni, mutta ulos tästä suhteesta.

Pelottaa kertoa tilanne hänelle, koska tiedän kuinka paljon hän tulee pettymään ja murtumaan. Kaikenlisäksi hänellä ei nyt ole asuntoa, joten hän joutuisi muuttamaan takaisin soluun´, ennenkuin pääsee takaisin yksiöön. Keskustelimme tästä ennen muuttoa ja juuri tätä hän pelkäsi. Myös hänen vanhempansa varoittelivat tästä. Tähän asuntoon kumpikaan ei yksin voi jäädä, koska vuokra on niin korkea.

Onko jollain ollut edes hieman vastaava tilanne? Mitä minun pitäisi tehdä?

8

409

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • näin taas

      Ja susta ei tuntunut tolta muutama kk sitten?

      Että 2 kk sitten muutit onnellisesti,rakastaen tyttöystävääsi yhteen?

      Voi,voi. Olisiko kannattanut silloin vähän miettiä?

    • Harkitse ensin

      Mieti vaikka kuukausi, jos se mieli vaikka muuttuisi. Jos ei muutu niin lopeta suhde.

    • fwetgyru

      Itse olin samankaltaisessa tilanteessa kun toinen nainen painoi mieltäni mutta yritin kovin olla ajattelematta niin sekin äkillinen ihastuminenko? meni ohi noin kuukaudessa parissa jonka jälkeen ihastus siirtyi taas tyttöystävääni.. Sanoisin että tuo on ihan normaalia mieliala vaihtelua koska olet nyt tottunut kumppaniisi ja kipinät eivät enää leisku arjen tultua kuvioihin niin normaalistikin tässä vaiheessa helposti tapahtuu yleensä niitä hetkellisiä ihastumisia toisiin mutta tämä hetki juuri koettelee suhteenne kestävyyttä ja vahvistaa sitä jos vain siitä selviät kunniallisesti.. jattele asiaa siltä kannalta että jos nyt vaihdat naista niin suurella todennäköisyydellä päädyt samaan tilanteeseen taas kun arki tuon uuden kanssa kohtaa.

    • universumi ja halo

      Tosi mies ottaa vastuun teoistaan. Neuvoisin, että rakasta sitä kenen kanssa olet.

      Puhuminen auttaa aina. Minun mielestä tilanteesi on se, että sinulla on ongelma josta voit päästä yli, ei pakenemalla vaan rakentamalla.

      KAIKKI on kausiluontoista. Tämä on mielestäni hyvä pitää mielessä. Näin se menee avioliittolupauksessa "Niin VASTOIN kuin MYÖTÄkäymisissä."

    • mieskoivu

      Onpa hyvää jälkiviisautta ilmassa... "olisit miettinyt, niinpä, itse oot soppas keittäny"
      - olkaa te hiljaa kiitos.

      Ei se selviä muutakuin kokeilemalla toimiiko se yhteiselo vai ei, siitä ei pääse mihinkään.
      Itse samassa tilanteessa, kyseessä vaan omakotitalo.
      Muu tässä ei auta kuin ottaa puheeksi ettei vaan tunteet riitä. Parempi lopettaa ennenkuin liian korkealta putoaa. Ainahan se ero ilkeeltä tuntuu puolin jos toisin mutta elämä on.
      Asunnot ja raha-asiat on aina vaan jäjestelykysymys eikä se koko paletti ole etukäteen ikinä kirkkaana mielessä miten minkäkin asian sutvii, mutta askel kerrallaan ne kyllä selviää.
      Kukaan ei tietääkseni ole hengenvaaraan joutunut parisuhteen loputtua muutakuin omasta toimesta.

      • Ero tulossa

        Itse kirjoitit, että olet samassa tilanteessa kuin ketjun aloittaja, paitsi että kyseessä on omalla kohdallasi omakotitalo... Noh, täällä ollaan samassa veneessä!

        Olen seurustellut ja ollut kihloissa nykyisen avokkini kanssa kohta 10 vuotta. Meillä ei ole lapsia, mutta asuntolainaa on reilusti. Viimeisen vuoden ajan minusta on tuntunut siltä, että elän kämppäkaverini kanssa. Emme juurikaan enää puhu keskenämme mistään, mies on kaavoihinsa kangistunut kun minä taas haluaisin nähdä ja kokea paljon. Seksielämä on loppunut, vaikka petipuuhat itseäni kiinnostaisivat. Mieheni näkökulma seksiin on itse suoritus, esileikiksi hänen mielestään riittää sanat "mä haluan sua". Tästä olen hänen kanssaan monesti jutellut, tuloksetta. Suurin ongelma meidän välisessä suhteessamme on siis se, etten koe häntä puolisokseni vaan kämppäkaveriksi, mutta rakastan häntä kuitenkin.

        Tässä jokin aika takaperin tapasin vanhan miespuoleisen kaverini, jonka kanssa en ollut pitänyt mitään yhteyttä pitkään aikaan. Opiskelimme opinahjossa, mutta valmistuttuamme suuntasimme eri paikkakunnille ja pikkuhiljaa yhteydenpito katkesi. Tuolloin ennen vietimme tuntikausia jutellessa erilaisista asioista, koimme ehkä tahoiltamme tietynlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, toistemme seurassa oli helppo ja hyvä olla. Itse en ainakaan silloin kaveriani mitenkään muuten ajatellut kuin kaverina, sillä me molemmat seurustelimme tuolloin tahoillamme. Tosiaan, tapasimme tässä taannoin samoissa juhlissa, jossa vietimme illan ja yön keskustellen. Olin hämmästynyt siitä, kuinka hyvin tulimme vielä juttuun! Pikkuhiljaa aloimme pitää yhteyttä myös muuten, ja pikkuhiljaa tajusin myös, että olen aivan pihkassa häneen. Kaverini vei lopulta minulta täysin jalat alta. En hänelle asiasta mitään maininnut, yritin tulla toimeen tunteideni kanssa ja ajatella asioita järjellä. Olenhan kuitenkin "parisuhteessa" ja kihloissa.

        Ongelma muodostui siinä vaiheessa, kun tämä kaverini totesi, että hän ajattelee minusta enemmän kuin kaverina. Nyt olen täysin solmussa tunteideni ja ajatusteni kanssa, en oikein tiedä mitä minun pitäisi tehdä.

        Olen pohtinut jo ennen näitä ihastumisen tunteita eroa avokistani. Eroa tuntuu pahalta ajatella, koska meillä on pitkä taival takana, ja mieheni on monesti sanonut, että olen hänelle henki ja elämä. En haluaisi pahoittaa hänen mieltään. Vaikka rakastankin avokkiani, koen eläväni kämppäkaverin kanssa. Mainitsin taannoin avokilleni (ennen näitä ihastumisia), että en tiedä onko suhteellamme tulevaisuutta, ja siitä repesi "riemu". Tappelimme monta viikkoa putkeen, välillä huutaen, välillä mykkäkoulua pitäen. Tällä hetkellä en pysty ajattelemaan parisuhteemme jatkuvan vaan olen ajatellut paljon yksin asumista. Jonkin verran olen pohtinut myös tulevaisuutta kaverini kanssa, mutta siihen suhtaudun hyvin varovaisesti. Vaikka olemme samalla aaltopituudella, olemme molemmat kohtalaisen haastavia ihmisiä.

        Pahimmilleen menetän tässä tilanteessa sekä pitkän parisuhteen (okei, en ole siinä onnellinen, mutta silti rakastan avokkiani) että myös hyvän vanhan kaverin. Olen kohtalaisen neuvoton sen suhteen, että mitä minun tulisi tehdä. Tällä hetkellä olen mielessäni viheltänyt erätauon joka asian suhteen, olen antanut vielä hetken aikaa parisuhteellemme, jonka jälkeen päätöksiä on pakko alkaa tekemään. Tilanne tällaisenaan on jokaisen kolmen osalta kohtuullisen kestämätön. Tiedän kyllä, mitä tunteeni käskevät minun tekemään, mutta tällä hetkellä tunteet ja järki ovat eri mieltä.

        Onneksi pystyn keskustelemaan parin hyvän kaverini kanssa asioista, paras neuvo tähän mennessä on hyvin yksinkertainen: "mieti mitä asioita ET halua katua kiikkustuolissa". Ja todellakin, niitä olen pohtinut enemmän tai vähemmän.

        Olemme avokin kanssa olleet yhdessä siitä asti, kun olin "teini", olin vasta n. 17v aloittaessamme seurustelun. En ole koskaan asunut yksin, pahin rillutteluvaihe jäi myös pois seurustelun takia. Nyt haluaisin vähän vapautta, itsenäisyyttä, oman elämän. Elämän, jossa saan mennä ja tulla miten haluan enkä ole tilivelvollinen asioistani kuin itselleni. Tämä vaihe nuoruudestani on jäänyt pois, ja sitä selkeästi kaipaan - tiettyä vapautta.

        Aloittajalle: Pysähdy hetkeksi, kuuntele mitä sydämesi sanoo. Älä tee hätiköityjä päätöksiä, mutta älä myöskään pelkää tehdä ratkaisuja. Vaatii rohkeutta tehdä ratkaisuja suuntaan tai toiseen. Itse lähes 10 vuoden suhteen jälkeen olen valmis tekemään ratkaisuja itsenäisemmän elämän suhteen, mutta koska näen ettei puolisoni ole vielä valmis, niin yritän kypsytellä häntä samaan ajatukseen. Joiden mielestä tämä voi olla jopa säälittävää, mutta mieheni tuntien tämä on parempi näin.

        Tsemppiä ja rohkeutta, mitä päätätkin tehdä!!

        Mahdotonta! -sanoi epäilys. Vaarallista! -sanoi pelko. Turhaa! -sanoi järki. Yritä kuitenkin! -kuiskasi sydän.


      • Eri tilanteessa
        Ero tulossa kirjoitti:

        Itse kirjoitit, että olet samassa tilanteessa kuin ketjun aloittaja, paitsi että kyseessä on omalla kohdallasi omakotitalo... Noh, täällä ollaan samassa veneessä!

        Olen seurustellut ja ollut kihloissa nykyisen avokkini kanssa kohta 10 vuotta. Meillä ei ole lapsia, mutta asuntolainaa on reilusti. Viimeisen vuoden ajan minusta on tuntunut siltä, että elän kämppäkaverini kanssa. Emme juurikaan enää puhu keskenämme mistään, mies on kaavoihinsa kangistunut kun minä taas haluaisin nähdä ja kokea paljon. Seksielämä on loppunut, vaikka petipuuhat itseäni kiinnostaisivat. Mieheni näkökulma seksiin on itse suoritus, esileikiksi hänen mielestään riittää sanat "mä haluan sua". Tästä olen hänen kanssaan monesti jutellut, tuloksetta. Suurin ongelma meidän välisessä suhteessamme on siis se, etten koe häntä puolisokseni vaan kämppäkaveriksi, mutta rakastan häntä kuitenkin.

        Tässä jokin aika takaperin tapasin vanhan miespuoleisen kaverini, jonka kanssa en ollut pitänyt mitään yhteyttä pitkään aikaan. Opiskelimme opinahjossa, mutta valmistuttuamme suuntasimme eri paikkakunnille ja pikkuhiljaa yhteydenpito katkesi. Tuolloin ennen vietimme tuntikausia jutellessa erilaisista asioista, koimme ehkä tahoiltamme tietynlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, toistemme seurassa oli helppo ja hyvä olla. Itse en ainakaan silloin kaveriani mitenkään muuten ajatellut kuin kaverina, sillä me molemmat seurustelimme tuolloin tahoillamme. Tosiaan, tapasimme tässä taannoin samoissa juhlissa, jossa vietimme illan ja yön keskustellen. Olin hämmästynyt siitä, kuinka hyvin tulimme vielä juttuun! Pikkuhiljaa aloimme pitää yhteyttä myös muuten, ja pikkuhiljaa tajusin myös, että olen aivan pihkassa häneen. Kaverini vei lopulta minulta täysin jalat alta. En hänelle asiasta mitään maininnut, yritin tulla toimeen tunteideni kanssa ja ajatella asioita järjellä. Olenhan kuitenkin "parisuhteessa" ja kihloissa.

        Ongelma muodostui siinä vaiheessa, kun tämä kaverini totesi, että hän ajattelee minusta enemmän kuin kaverina. Nyt olen täysin solmussa tunteideni ja ajatusteni kanssa, en oikein tiedä mitä minun pitäisi tehdä.

        Olen pohtinut jo ennen näitä ihastumisen tunteita eroa avokistani. Eroa tuntuu pahalta ajatella, koska meillä on pitkä taival takana, ja mieheni on monesti sanonut, että olen hänelle henki ja elämä. En haluaisi pahoittaa hänen mieltään. Vaikka rakastankin avokkiani, koen eläväni kämppäkaverin kanssa. Mainitsin taannoin avokilleni (ennen näitä ihastumisia), että en tiedä onko suhteellamme tulevaisuutta, ja siitä repesi "riemu". Tappelimme monta viikkoa putkeen, välillä huutaen, välillä mykkäkoulua pitäen. Tällä hetkellä en pysty ajattelemaan parisuhteemme jatkuvan vaan olen ajatellut paljon yksin asumista. Jonkin verran olen pohtinut myös tulevaisuutta kaverini kanssa, mutta siihen suhtaudun hyvin varovaisesti. Vaikka olemme samalla aaltopituudella, olemme molemmat kohtalaisen haastavia ihmisiä.

        Pahimmilleen menetän tässä tilanteessa sekä pitkän parisuhteen (okei, en ole siinä onnellinen, mutta silti rakastan avokkiani) että myös hyvän vanhan kaverin. Olen kohtalaisen neuvoton sen suhteen, että mitä minun tulisi tehdä. Tällä hetkellä olen mielessäni viheltänyt erätauon joka asian suhteen, olen antanut vielä hetken aikaa parisuhteellemme, jonka jälkeen päätöksiä on pakko alkaa tekemään. Tilanne tällaisenaan on jokaisen kolmen osalta kohtuullisen kestämätön. Tiedän kyllä, mitä tunteeni käskevät minun tekemään, mutta tällä hetkellä tunteet ja järki ovat eri mieltä.

        Onneksi pystyn keskustelemaan parin hyvän kaverini kanssa asioista, paras neuvo tähän mennessä on hyvin yksinkertainen: "mieti mitä asioita ET halua katua kiikkustuolissa". Ja todellakin, niitä olen pohtinut enemmän tai vähemmän.

        Olemme avokin kanssa olleet yhdessä siitä asti, kun olin "teini", olin vasta n. 17v aloittaessamme seurustelun. En ole koskaan asunut yksin, pahin rillutteluvaihe jäi myös pois seurustelun takia. Nyt haluaisin vähän vapautta, itsenäisyyttä, oman elämän. Elämän, jossa saan mennä ja tulla miten haluan enkä ole tilivelvollinen asioistani kuin itselleni. Tämä vaihe nuoruudestani on jäänyt pois, ja sitä selkeästi kaipaan - tiettyä vapautta.

        Aloittajalle: Pysähdy hetkeksi, kuuntele mitä sydämesi sanoo. Älä tee hätiköityjä päätöksiä, mutta älä myöskään pelkää tehdä ratkaisuja. Vaatii rohkeutta tehdä ratkaisuja suuntaan tai toiseen. Itse lähes 10 vuoden suhteen jälkeen olen valmis tekemään ratkaisuja itsenäisemmän elämän suhteen, mutta koska näen ettei puolisoni ole vielä valmis, niin yritän kypsytellä häntä samaan ajatukseen. Joiden mielestä tämä voi olla jopa säälittävää, mutta mieheni tuntien tämä on parempi näin.

        Tsemppiä ja rohkeutta, mitä päätätkin tehdä!!

        Mahdotonta! -sanoi epäilys. Vaarallista! -sanoi pelko. Turhaa! -sanoi järki. Yritä kuitenkin! -kuiskasi sydän.

        Mieti millaista oli alkuaika avokkisi kanssa. Sitä vaan, että vaikka olet nyt ihan pihkassa siihen toiseen mieheen, ei sekään ole välttämättä kuin alkuaikojen tunne.

        Älä tee päätöstä erosta toisen miehen takia. Jos haluat erota, tee se muista syistä. Nyt tuntuu että sinulla on kiire eroon, koska haluaisi heti uuteen suhteeseen sen toisen miehen kanssa. Tarpeeksi kun hätiköit, niin viet uuteenkin suhteeseen käsittelemättömän eron painolastin ja sekin epäonnistuu. Eikä se sitä kaipaamasi vapauttakaan antaisi.

        Minua aina ihmetyttää, että miksi ihmiset harmittelevat sen "rillutteluvaiheen" väliin jäämistä. Itse pitkään sinkkuna eläneenä en näe siinä mitään hohdokasta. Olen melkein varma, että tulet samaan lopputulokseen, mutta istehän sinun on tietysti se koettava.

        Lopusta: Tunteet ja järki kuuluvat yhteen. Pelkokin on usein ihan tervettä.


    • elämä kolhii

      Jos et halua olla todella yhdessä eroa,ei kannata jäädä väärään suhteeseen, itse olin vuosia yhdessä vaikka elämä oli todella vaikeaa suhteessani ....ja kaduttaa kun en eronnut ajoissa ,aina ei tarvitse oppia kantapään kautta kaikkia asioita.Asunnon saa kyllä aina loppujen lopuksi mutta elettyä elämää ei saa enää takaisin.

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Stefu LOISTAVAA!

      Ilmeisesti joku vedonlyönti tms, selvinpäin-elämästä👍👍👍 ilmankos ei ole Sofiaa näkynyt. Miten tän parin nyt käy, kun viimi ei maksettuna enää virta
      Kotimaiset julkkisjuorut
      134
      2005
    2. Msisa on eronnut

      Mies ei kestänyt jatkuvia syrjähyppyjä eikä totuutta Turun yöstä.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      29
      1052
    3. Missä sinuun mies voisi

      näin pääsiäisenä vahingossa törmätä? Ei ilmeisesti missään?
      Ikävä
      69
      878
    4. Venäläisiä keksintöjä?

      Kun tässä nyt yritän miettiä venäläisiä keksintöjä, niin ei äkkiseltään tule oikein yhtään mieleen. Onko niitä edes?
      Maailman menoa
      261
      766
    5. Tiedän että on aika luovuttaa

      En vaan osaa. Liian kauan toivonut jotain, mikä ei koskaan tule toteutumaan. Olo ei ole mitenkään hyvä, mutta itken vähemmän kuin silloin kun sinuun r
      Ikävä
      65
      752
    6. Raviskalla tappo?

      Huhuja liikkuu et raviskalla ois joku laitettu kylymäksi?
      Oulainen
      14
      735
    7. Sun mies on mun

      Sinun mies on yksin minun ja sinä et voi sille mitään.
      Ikävä
      83
      688
    8. Katumuksesta

      Pitkäperjantaina eräässä seurueessa puhuttiin katumisesta ja mitä itse kukin katuu. Yleisintä tuntui olevan pahasti sanominen jollekin läheiselle ja t
      Sinkut
      132
      686
    9. Sisällissota kiihtyy Ruotsissa

      KaupunkiTaistelut koraanin puolesta kiihtyneet Linköpingissä ja Malmössä. Ruotsin poliisi joutunut vetäytymään suojiin. Päätän raporttini Ruotsista.
      Maailman menoa
      213
      673
    10. Et arvaa nainen, miten ikävä mulla on sinua.

      Sinua ei voi unohtaa. Pusu sulle musulle!
      Ikävä
      26
      671
    Aihe