Miltä se oikea tuntuu?

Kun aloimme seurustella mieheni kanssa, ajattelin jo alussa että tämä lienee se oikea kun tunsin asian ikäänkuin itsestäänselväksi. Ei siis ollut mitään muttia kuten aiempien seurustelukumppaneiden kanssa. Silti seurustelimme lähes viisi vuotta, ennen kuin olin varma naimisiin menosta. Häät olivat ihanat, enkä epäröinyt hetkeäkään.
Suhteemme on aina ollut helppo ja mukava. On huumoria ja intohimoa. Jos mieheni olisi nainen, hän olisi paras ystäväni.

Minulla oli aiempia suhteita, kuten vamasti jokaisella... yksi nuoruuden hätiköity avioliitto, ja yksi avoliitto takana.

Kun tapasin mieheni, niin yht´äkkiä tiesin että se vaan on tässä... oli vannonut että naimisiin en mene, ja yhteenkään en muuta kun monen vuoden seurustelun jälkeen.. mutta kas kummaa, vuoden päästä oltiinkin jo naimisissa. En osaa sanoa sen kummemmin että, minä vaan tiesin.. sama tunne oli miehelläni.
Nyt ollaan naimisissa oltu jo 8 vuotta, eikä koskaan suurempia riitoja ole ollut, enkä voisi edes kuvitella rinnalleni ketään muuta. Ei ole sellasta asiaa mitä ei yhessä tehtäis.

Minulla vähän samantapainen tilanne kuin iedhgjåwehgj:llä. Muutama mies on testattuna ja sitten aikuisemmalla iällä löytyi se kaikista paras. Koko ajan kaikki on ollut helppoa ja yksinkertaista ei mitään vääntöä. Sitten yhtenä aamuna muutaman viikon tuntemisen jälkeen se ikäänkuin kirkastui. Koko ajan varmuus ja ihana tunne, että tässä se on. Ja joka hetki voi luottaa ja kunnioittaa toista. Ja mikään ei ole painanut mieltä.

Olen kuullut hyvin erilaisia tarinoita. Joillakin on ensitapaamisesta asti selvää, että tämä on se oikea, joillekin se tulee myöhemmin, joillekin taas ei välttämättä edes tule sellaista tunnetta. Tuttavapiirissä on esimerkiksi tapaus, jossa vaimo piti miestä aluksi säälittävänä ja ärsyttävännä tapauksena ja sai nauruhepulin, kun mies pyysi häntä treffeille. Mies jatkoi kuitenkin yrittämistä ja lopulta vaimo huomasi, ettei mies ollutkaan sellainen, kun hän oli kuvitellut ja suostui treffeille. Alkututtavuuden ajan hän oli koko ajan vähän hämillään, eikä oikein tajunnut, mitä teki, kunnes parin kuukauden päästä hän rakastui mieheen. Yhdellä tutulla taas kävi niin, että hän on menossa naimisiin miehen kanssa, johon hän tutustui, kun mies tuli kiusaamaan häntä koulussa. Romanssi syntyi jotenkin siinä, kun mies tajusi, kuinka tyhmä hän oli ollut ja halusi pyytää anteeksi. Kaikenlaista voi siis olla, eikä se, miten asiat aluksi ovat menneet, kerro välttämättä siitä, kuinka hyvin suhde toimii. :)

Itselläni oli selvää, että mieheni on se oikea jo ennen kuin olin fyysisesti tavannut hänet. Tapasimme treffipalstalla ja lähettelimme viestejä toisillemme lähes vuoden ajan ennen tapaamistamme. Sinä aikana selvisi, että kyseessä on sielunkumppani. Kun tapasimme, kaikki olikin jo selvää. Kun istuin hänen sylissään, tiesin vain, että tämä oli se oikea paikka ja ihmettelin, miten en ollut aiemmin löytänyt tätä kotiani. Olemme olleet nyt lähes 6 vuotta yhdessä, josta yli vuoden naimisissa.

Toki välillä on ollut ongelmiakin, mutta olemme saaneet ne ratkaistua. Pohjalla on ollut luottamus siihen, että rakastamme toisiamme ja selviämme haasteista, koska yhdessäolomme on parasta, mitä kummallekaan on koskaan tapahtunut. Näkisin, että ongelmat suhteessa ovat ainakin ajoittain sitä, kun ihmiset lähenevät ja sulautuvat enemmän yhteen, voi siinä olla toisinaan säröä, jonka voi tasoittaa niin halutessaan. Ihmettelen vieläkin ajoittain, mitä hyvää olen tehnyt, kun olen saanut tällaisen rakkauden kokea.

Jokaisessa suhteessa ennen aviomiestäni pidin itselleni aina takaovea raollaan, jos vaikka tämä ei toimikaan. Pelasin pelin aina niin että minulla on hyvät olosuhteet myös mahdollisen eron jälkeen.

Aviomieheni tavattuani tuon takaoven tarve vain yksinkertaisesti päättyi. Heittäydyin suhteeseen alusta asti täysillä. En koskaan edes ajatellut mahdollista eroa, enkä ajattele vieläkään :-)

Hulluutta tai ei, vain 2kk tapaamisemme jälkeen tatuoin alaselkääni "kissan kokoisin" kirjaimin tapaamispäivämme. Tuo päivä muutti koko elämäni.

Sitouduin tyttöystävääni paljon ennen kuin avioliitto oli edes mielessä. Ensiksikin en olisi kestänyt ajatusta, etten voisi olla hänen elämässään. Toiseksi seksi hänen kanssaan oli tajunnan räjäyttävää. Kolmanneksi en uskonut, että maailmassa olisi oleellisesti parempaakaan naista, joten vaihtamalla tuskin paranee.

Jälkikäteen tuli ehkä tehtyä tyttöystävälle/vaimolle karhunpalvelus. En voinut olla onnellinen hänen kanssaan, mistä oli selvät merkit jo hyvin varhain. Ei ollut reilua vaimoa kohtaan sitoa hänen loppuelämäänsä näin. Olen yrittänyt näytellä urheaa parhaani mukaan, ja lapsetkin on tehty. Tyytyväisyyttä vakuuttaa edelleen 30 vuoden jälkeen, joten katastrofi on vältetty.