Joskus menee niin, että kahden ihmisen välinen fyysinen vetovoima on niin vahva, että osapuolet olisivat valmiita vaikka myymään äitinsä ennen kuin luopuisivat romanssistaan. Sitten kun vielä tunteet tulevat mukaan kuvioon, on koko juttu sillä selvä. Miksi tähän lähdetään, vaikka ollaan jo parisuhteessa, hyvässä tai huonossa? Juuri siksi, että sen vetovoiman edessä ihminen on heikko, ei kummempi kuin vaistonsa varassa elävä eläin. Järkeily ei auta, mikään ei auta. Nykymaailmassa, jossa eroaminen on arkipäivää eikä enää sosiaalisesti hirvittävän paheksuttavaa, on hetkeen hyppääminen, kiellettyyn leikkiin lähteminen koko ajan "helpompaa". Tämmöistä on elämä, eipä sille vaan mitään voi. Jokaisen kannattaa pelata omat korttinsa mahdollisimman fiksusti ja yrittää myös selvitä aiheuttamatta maksimaalista määrää vahinkoa ympärilleen.
"Vain" elämää
RedBlue
14188
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Niinpä, mutta on olemassa asia nimeltä ennaltaehkäisy. Vakavissaan toisiinsa sitoutuneet parit välttelevät jo tilanteita, joissa saattaisivat "langeta". Tiedän monia pareja, jotka ovat keskenään sopineet että ei baari-iltoja tai lomamatkoja yksin vaan yhdessä. Ja kyse ei ole mistään sairaalloisesta mustasukkaisuudesta, vaan vakaasta halusta suojella omaa parisuhdetta. Monet jotka syrjähyppyyn ajautuvat, ovat sitä tavalla tai toisella itse hakeneet. Tietäen tai tiedostamattaan.
Ihan älytöntä, että sellainen parisuhde olisi hyvä, jossa ei voi päästää toista yksin baariin tai lomamatkalle. Olen täysin eri mieltä, jos suhde on hyvä, silloin nimenomaan voi sallia suhteessaan toiselle vapauden ja voi luottaa siihen, että rakkaus kestää.
Näinhän se on, että tiedostamattaan sitä saattaa etsiä jotain ja sitten tilaisuuden tullen antaa itselleen luvan. Näin kävi meillekin. Olimme tahoillamme naimisissa. Päädyimme ekan kerran ihan sattumalta samaan paikkaan ja jokin jäi kaihertamaan. Mies otti yhteyttä ja teki tikusta asiaa, että saimme tavata uudelleen kahden kesken. Fyysinen vetovoima välillämme oli ihan käsittämätön! Vielä sen kerran vastustimme tilaisuutta ja vetovoimaa, mutta heti seuraavana päivänä alkoi kaduttaa. Soitin miehelle, että minua kadutti, ettemme tarttuneet tilaisuuteen ja hän sanoi ajattelevansa ihan samoin. Viikon päästä näimme taas ja sit se olikin menoa! Minä erosin kuukauden kuluttua, mieheltä otti vuoden verran, mutta nyt olemme olleet jo jonkin aikaa onnellisesti yhdessä.
Tuo on jännä juttu, että näissä tarinoissa nainen on melkein poikkeuksetta aina se, joka eroaa omasta liitostaan ensin. Miehellä se ottaa aikaa, jos ylipäänsä saa aikaiseksi. Mistä tämä johtuu? Onko nainen vaikeampi jätettävä kuin mies, kaikkine draamoineen ja roikkumisineen? Ja onko pettäminen naiselle vakavampi juttu, selvä merkki siitä että vanha parisuhde on ohi, sekö selittää nopeamman toiminnan?
Minulle se ainakin oli juuri niin, että se oli selvä merkki siitä, että parisuhde on ohi! Olin kyllä ollut jotenkin semisti tyytymätön liitossani muutamiin asioihin, mutta vasta rakastuminen toiseen mieheen ja se, että minä, joka en ikinä ollut edes ajatellut voivani pettää, petin miestäni, sai minut tajuamaan, etten rakastanut enää miestäni siten kuin parisuhteessa tulisi rakastaa. Erosin siis siksi niin nopeasti; ajattelin, ettei ollut miestäni kohtaan reilua, että "pidin häntä liitossa", johon en enää itse uskonut.
Olisko se sitäkin, että nainen uskaltaa erota, vaikkei uusi suhde olekaan yhtään "varmalla" pohjalla. Nainen eroaa itsensä ja kuolleen parisuhteensa takia. Mies ei uskalla erota, ennen kuin on varma, ettei jää yksin.
Varmasti näinkin. Ei mulla ainakaan ollu mitään takeita uudesta suhteesta, koska mieskin oli tahollaan naimisissa. Musta tuntuu, että miehillä se yksin jääminen ois varmasti kova paikka, mutta kyllä monille miehille varmaan se "perhekulissi" ulospäin painaa myös vaakakupissa naisia enemmän. Ainakin tämän olen itse läheltä huomannut. Ja sitten tietenkin myös suhde omiin lapsiin ja pelko siitä, mitä eron jälkeen.
Niin kai se on: jopa pienet lapset saa jäädä. Ei edes äidinv vasito estä huoraamasta. Ennen oli ihmisillä lopullisena esteenä omatunto, kuolemanpelko ja pelko helvettiin joutumisesta. Nyt ei sitäkään kun kaikki maraali on ajettu alas ja uskotaan evoluutioon.
Ainakin itsellä on ollut joskus nuorena vastaavassa tilanteessa lopullisena seksilukkona helvetin ja Jumalan pelko. Ja ihan hyvä on ollut jopa maallisenkin elämän ja onnen kannalta tämä pelko. Ajallaan nuokin hullunvoimakkaat ihastumiset ja vetovoimat heikkenevät ja latistuvat. Jos siinä höyryssä olis rikkoutunut oma perhe niin tyhjyys ja kaipus olisi silmien avautuessa ollut entistä suurempi. Siksikö nykyään on niin paljon masennusta ja mielenterveysongelmia, kun ihmiset sotkevat elämänsä.
Minua on Jumalan ja helvetin pelko varjellut elämäni haaksirikolta. Ehkä silloin H-hetkellä kiusauksen ollessa kova tilenne oli kurja, mutta nyt vuosien ja vuosikymmenien päästä olen todella onnellinen ja kiitollinen. Elämäni on saanut olla kokonaisuudessaan hyvä ja olen onnellinen.
Et sinä ole tainnut kokea sitä mistä tuo aloittaja kirjoittaa. Ehkä se on sun onnesi. Sun mielestä vetovoima ajallaan latistuu... ehkä, mutta suhde, jossa on hurjaa vetovoima aluksi, on varmasti erilainen, kuin suhde jossa tuo vetovoima oli jo alussa heikompi. Suhteilla on erilaisia lähtökohtia kehittyä.
On olemassa ihmisiä joilla on selkärankaa ja arvot vielä kunnossa elämässä.Mieti sitä kun iltaisin syyllisyyttä tuntien (jos sulla edes omaatuntoa) katselet itseäsi peilistä ja valehtelet itelles...
Haa, täällä on meillä täydellinen ihminen. Mitä sinä näet kun peiliin katsot, kuka antoi sulle viisauden jolla saat tuomita?
Nykyajan uus-uskonto taitaa olla ns.evoluutiopsykologia, josta voi aina ammentaa sopivasti vaistotoimintoja selittämään omaa aivottomuuttaan. Vedota sopivasti aina johonkin fatalistiseen fyysisyyteen ja biologiseen "eläin-todellisuuteen", itsekkäisiin geeneihin sun muuhun tieteelliseltä kuulostavaan humpuukiin, joilla kätevästi selittää pois itsekkyyttään.
Kyse on paljolti samasta evoluutio-hypoteesin ympärille kääriytyneestä uskonnonomaisesta ajatteluvallasta, mikä aikoinaan sai Saksalaiset mittailemaan ihmisten kallomuotoja, myös Suomessa.Näiden mittausten tuloksilla sitten perusteltiin Arjalaisen herrarodun yli-ihmismyyttiä.
Vertailet tässä uskottomuutta ja kansanmurhaa? :))
Uskottomuus ja kansanmurha lähtevät samasta lähteestä eli ihmisen itsekkyydestä ja ilkeydestä. Ja sekä uskottomat että kansanmurhaajat keksivät lukuisia hyviä verukkeita omalle käytökselleen.