En tiedä, miten tän kertoisin. Tai siis mistä alottaisin,,. Ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä jo monta vuotta ja tänä kesänä meidän piti tehdä kaikkea kivaa yhdessä ja viettää kesä kokonaan selvinpäin. Mutta tätä meidän alku-kesän onneamme kuitenkin varjosti mieheni tuleva vankilatuomio. Tuomiosta ei kuulunut mitään ja ajattelimme, että kutsu tulee sitten kun tulee, että onhan siinä varmasti viikko-pari aikaa valmistautua. Mielessä jo kävi, että ehkä miekkoseni saa olla kesän yli kotona ja lähtee vasta syksyllä.
No mutta, kuinka kävikään. Pari päivää sitten poliisit tulivat kotiimme ja veivät mieheni mukanaan. Hän oli etsintäkuulutettu ja määrätty heti vangittavaksi. Poliisilaitoksella sitten selvisi, että mieheni olisi pitänyt olla edellisenä päivänä ilmottautumassa vankilaan. Mutta me emme tienneet tästä mitään. Minkään näköistä lappua, soittoa, mitään emme olleet saaneet. Tuntui, että kaikki pysähtyi kun seinään. En vieläkään ymmärrä, että mies ei ole tulossa hetkeen kotiin. Hän ei ehtinyt hyvästellä minua saatikka meidän lasta.
Mä en tiedä mitä teen. En varmaan vieläkään ole täysin ymmärtänyt tilannetta. Odotan vaan koko ajan, että kohta se tulee kotiin. Oon ihan yksin. Mulla ei ole ketään kelle kertoisin tai minne menisin. Ei ole kavereita, ei perhettä, ei mitään. Mua niin masentaa ajatella huomista, juhannusta. Meillä oli niin selvät sävelet miten juhlimme mieheni ja lapsemme kanssa. Mutta mitäs nyt? En ole vielä edes osannut itkeä tai mitenkään surra. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä tai tuntea. Jotain käytännönasioita olen yrittänyt hoitaa. Olen soittanut mieheni työpaikalle ja kertonut tilanteen. Olen myös soittanut hänen veljelleen.
En ymmärrä miten selviän nämä kuukaudet yksin, kun jo nämä pari päivää on ollut niin vaikeat. On niin tyhjä olo.
No mutta, kuinka kävikään. Pari päivää sitten poliisit tulivat kotiimme ja veivät mieheni mukanaan. Hän oli etsintäkuulutettu ja määrätty heti vangittavaksi. Poliisilaitoksella sitten selvisi, että mieheni olisi pitänyt olla edellisenä päivänä ilmottautumassa vankilaan. Mutta me emme tienneet tästä mitään. Minkään näköistä lappua, soittoa, mitään emme olleet saaneet. Tuntui, että kaikki pysähtyi kun seinään. En vieläkään ymmärrä, että mies ei ole tulossa hetkeen kotiin. Hän ei ehtinyt hyvästellä minua saatikka meidän lasta.
Mä en tiedä mitä teen. En varmaan vieläkään ole täysin ymmärtänyt tilannetta. Odotan vaan koko ajan, että kohta se tulee kotiin. Oon ihan yksin. Mulla ei ole ketään kelle kertoisin tai minne menisin. Ei ole kavereita, ei perhettä, ei mitään. Mua niin masentaa ajatella huomista, juhannusta. Meillä oli niin selvät sävelet miten juhlimme mieheni ja lapsemme kanssa. Mutta mitäs nyt? En ole vielä edes osannut itkeä tai mitenkään surra. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä tai tuntea. Jotain käytännönasioita olen yrittänyt hoitaa. Olen soittanut mieheni työpaikalle ja kertonut tilanteen. Olen myös soittanut hänen veljelleen.
En ymmärrä miten selviän nämä kuukaudet yksin, kun jo nämä pari päivää on ollut niin vaikeat. On niin tyhjä olo.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ajatteleppa että asiat vois olla huonomminkin. Itse en näe miestäni enää koskaan...
Sellasta se on kun rikollisen kanssa seursutelee.