Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä jo kohta kymmenen vuotta. Aloitimme seurusteleen kun olin 17-vuotias, mies 20. Olin juuri päässyt
”vauhtiin” eli elin aika vauhdikasta sinkkuelämää ja olin päättänyt etten
edes ala seurustelemaan mutta toisin kävi, rakastuin, mies oli ihana ja turvallinen
ja mikä tärkeintä, hän rakasti myös minua henkilönä eikä halunnut vain Sitä.
Minulla oli ennen miestäni muutamia yhden illan juttuja ja yksi lyhyt seurustelu-
suhde (lähinnä seksisuhde) itseäni huomattavasti vanhemman miehen kanssa. Olisin
ehkä halunnut seurustellakin mutta yhden illan jutuista ei koskaan tullut mitään..
naiivi minä kuvittelin et miehiä saa menemällä heidän kanssa sänkyyn.. nyt jälkeenpäin
tajuan kuinka nuo yhden illan jutut satuttivat mutta silloin piti olla kovis ja mennä lujaa.
Ehkä tämä kaikki on osaltaan aiheuttanut suhteemme jatkon..
Petin poikaystävääni jo meidän oltua muutaman kuukauden yhdessä ja ajattelin silloin et
tämä kerta vain, en osannut vielä rauhoittua mutta sama tyyli jatkui kautta vuosien.
Hilluin kännissä baareissa, flirttailin, suutelin jne.. kunnes poikaystäväni asuttua ulkomailla vajaan vuoden sorruin oikein kunnolla ja menin jopa sänkyyn asti.. kaduin asiaa syvästi ja päätin et nyt saa riittää, kunnostaudun. Menimme naimisiin vuosi sitten ja tilanne vaan pahentui.
Jatkoin samaan malliin ehkä jopa rankemminkin.. kunnes rakastuin työkaveriini, jonka kanssa
aloitin suhteen oltuamme naimisissa reilu puoli vuotta. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin
niin tämäkään ei riitä vaan olen jopa ”pettänyt” rakastajaanikin pari kertaa. Olemme mieheni
kanssa tapelleet asiasta viime aikoina paljon, hän ei tiedä kuin ensimmäisestä pettämisestäni
vuosien takaa, enkä hänelle koskaan kerrokaan.
Hän tosin uskoo, että olen häntä pettänyt, mutta
en haluaisin loukata häntä, joten en myönnä mitään ja toisekseen tiedän et jos kerron niin
ero tulee ihan varmasti ja sitä en halua!
Haluaisin muuttua, en kestä tätä ikuista huonoa omatuntoa, mutta tuntuu etten selviä yksin,
en osaa. Haluaisin lopettaa suhteeni, mutta samalla tiedän menettäväni tärkeän ystävän ja
työkaverin, mikä voisi hankaloittaa asioita. Kellekään en ole kaikesta tästä koskaan kertonut
ja asian sisällä pitäminen tuntuu helvetilliseltä. Kirjoitettuna tämä asia tuntuu vieläkin kamalammalta, en tiennytkään olevani näin hirveä ihminen.. kukaan ei varmaan minusta
edes uskoisi jos kertoisin minkälaista elämäni on.
Löytyykö ketään, jolla olisi samanlaisia kokemuksia elämänsä varrella ja on selvinnyt
niistä ja ”parantanut” tapansa.. Ja jokainen saa ihan vapaasti haukkua mut vaikka alimpaan
helvettiin, mikään ei voi enää tuntua pahemmalta kuin mitä mä tunnen nyt..
”vauhtiin” eli elin aika vauhdikasta sinkkuelämää ja olin päättänyt etten
edes ala seurustelemaan mutta toisin kävi, rakastuin, mies oli ihana ja turvallinen
ja mikä tärkeintä, hän rakasti myös minua henkilönä eikä halunnut vain Sitä.
Minulla oli ennen miestäni muutamia yhden illan juttuja ja yksi lyhyt seurustelu-
suhde (lähinnä seksisuhde) itseäni huomattavasti vanhemman miehen kanssa. Olisin
ehkä halunnut seurustellakin mutta yhden illan jutuista ei koskaan tullut mitään..
naiivi minä kuvittelin et miehiä saa menemällä heidän kanssa sänkyyn.. nyt jälkeenpäin
tajuan kuinka nuo yhden illan jutut satuttivat mutta silloin piti olla kovis ja mennä lujaa.
Ehkä tämä kaikki on osaltaan aiheuttanut suhteemme jatkon..
Petin poikaystävääni jo meidän oltua muutaman kuukauden yhdessä ja ajattelin silloin et
tämä kerta vain, en osannut vielä rauhoittua mutta sama tyyli jatkui kautta vuosien.
Hilluin kännissä baareissa, flirttailin, suutelin jne.. kunnes poikaystäväni asuttua ulkomailla vajaan vuoden sorruin oikein kunnolla ja menin jopa sänkyyn asti.. kaduin asiaa syvästi ja päätin et nyt saa riittää, kunnostaudun. Menimme naimisiin vuosi sitten ja tilanne vaan pahentui.
Jatkoin samaan malliin ehkä jopa rankemminkin.. kunnes rakastuin työkaveriini, jonka kanssa
aloitin suhteen oltuamme naimisissa reilu puoli vuotta. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin
niin tämäkään ei riitä vaan olen jopa ”pettänyt” rakastajaanikin pari kertaa. Olemme mieheni
kanssa tapelleet asiasta viime aikoina paljon, hän ei tiedä kuin ensimmäisestä pettämisestäni
vuosien takaa, enkä hänelle koskaan kerrokaan.
Hän tosin uskoo, että olen häntä pettänyt, mutta
en haluaisin loukata häntä, joten en myönnä mitään ja toisekseen tiedän et jos kerron niin
ero tulee ihan varmasti ja sitä en halua!
Haluaisin muuttua, en kestä tätä ikuista huonoa omatuntoa, mutta tuntuu etten selviä yksin,
en osaa. Haluaisin lopettaa suhteeni, mutta samalla tiedän menettäväni tärkeän ystävän ja
työkaverin, mikä voisi hankaloittaa asioita. Kellekään en ole kaikesta tästä koskaan kertonut
ja asian sisällä pitäminen tuntuu helvetilliseltä. Kirjoitettuna tämä asia tuntuu vieläkin kamalammalta, en tiennytkään olevani näin hirveä ihminen.. kukaan ei varmaan minusta
edes uskoisi jos kertoisin minkälaista elämäni on.
Löytyykö ketään, jolla olisi samanlaisia kokemuksia elämänsä varrella ja on selvinnyt
niistä ja ”parantanut” tapansa.. Ja jokainen saa ihan vapaasti haukkua mut vaikka alimpaan
helvettiin, mikään ei voi enää tuntua pahemmalta kuin mitä mä tunnen nyt..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei voi muuta kuin ivallisesti todeta, että "voi voi".
Pysähdy nyt kunnolla ja mieti mitä elämältäsi haluat! Olet tosi törkeä miestäsi kohtaan ja hänen puolesta säälittää kovasti. Et ansaitse häntä, kun kerta käyttäydyt noin sikamaisesti. Jos todella rakastat miestäsi, niin et pettäisi. Eli mietihän nyt, että jos päästäisit hänet 'vapaaksi' tuollaisesta suhteesta. Ehkä ero ei olisikaan niin huono vaihtoehto? Saisit tulla ja mennä mielin määrin, etkä loukkaisi ketään touhuillasi. Hienoa, eikö?
Toinen vaihtoehto on se, että parannat tapasi. Mene vaikka juttelemaan ongelmistasi jollekin ammattilaiselle! Jos 'halut' edelleen ohjaavat vahvasti elämääsi, niin sitten ei muuta kuin ero vireelle. Et ole ainoa ihminen joka on eronnut ja siitä selvinnyt. Kyllä miehesikin varmasti mieluummin eroasi kuin jatkaisi avioliittoa jossa petät häntä jatkuvasti. Mietihän sitä!
.. viestisi sisälsi aika paljon juuri sitä mitä olen itsekin asiasta ajatellut. Ammattiauttajaan on vaan yllätävän vaikea ottaa yhteyttä, olen jo hankkinut puhelinnumeroitakin mutta en ole saanut soitettua.. Haluan tosissani jatkaa mieheni kanssa yhdessä, helppoa se ei tule olemaan mutta olen valmis satsaamaan kaikkeni et suhteemme toimis ilman sekoiluani tulevaisuudessa. Sehän se juuri on kun en halua mennä ja tulla mielen määrin vaan haluaisin rauhallista perhe-elämää, lapsia jne. mutta mies tuntuu heräävän näissä asioissa vähän hitaasti...
Miehelleni en tule koskaan kertomaan pettämisistäni, itse olen virheeni tehnyt ja aion kantaa seuraamukset vaikka kuinka tuntuis maailma romahtavan niskaan. Mielestäni toista ei tarvitse enää enempää loukata ja vaikka eroaisimmenkin joku päivä niin en kerro edes silloin, ketä se auttaa..?