Olen jo kuukausia itkenyt päivittäin.. menettänyt kaiken kiinnostukseni niihin asioihin, mitkä ennen kiinnostivat. Vertailen itseäni jatkuvasti eksäni uuteen tyttöystävään, ketä muistuttaa joissain asioissa hyvinkin paljon minua. Eksäni vain vaihtoi minut yhtäkkiä vanhaan ystäväänsä.
Eniten harmittaa se, että emme koskaan saaneet puhutta/selvitettyä asioita. Hän valehteli asioista ja minä taas sain muuta kautta tietää asioista, mistä hän valehteli. Luuli kai valehtelemalla satuttavansa minua vähemmän.. en tiedä.
Menetin parhaan ystäväni ja ihmisen, jota rakastin päivä päivältä enemmän.. ja olinkin aina vain varmempi siitä, että tahdon jakaa elämäni hänen kanssaan.
Rakkauteni ollessa ns "huipulla" ..hän halusikin etäisyyttää ja väliaikasta ystävyyttä, kuitenkaan ottamatta ketään uutta. Tahtoi miettiä asioita.
Uskoin perustelutkin sinisilmäisesti.
Vaikka olimme aikaisemmin puhuneet mm yhteen muutostakin ja hän sanoi välittävänsä minusta ja ettei tunteet katoa.. niin silti tässä kävi näin. Ehkä hän välittää minusta, mutta välittää enemmän uudesta tyttöystävästään. Tuntuu pahalta, koska tyttö muistuttaa minua joissain asioissa pelottavan paljon. Paitsi, että hän vaikuttaa täydelliseltä.. paljon paremmalta versiolta minusta.. sellaiselta, millaiseksi itse haluaisin tulla. Tuntuu pahalta, että en riittänyt.. jäin kakkoseksi. Ihan, kuin minulla ei olisi jo entuudestaan huono itsetunto ja -luottamus.
Välillä syytän itseäni kaikesta ja välillä ajattelen poikaystäväni olleen täysi kusipää.. vaikka ei sitä olekkaan.. mutta ajatus antaa jollain tavalla voimaa. En vain voi millään unohtaa rakkauttani häntä kohtaan ja sitä, kuinka hyväksi tunsin oloni hänen kanssaan. Hän oli paras ystäväni.
Tuntuu vatsassa astin pahalta, kun ajattelen miten onnellinen hän onkaan uuden tyttönsä kanssa. Vihdoin saanut ihmisen, ketä todella rakastaa. Toivon heille hyvää, mutta silti se sattuu.
En usko löytäväni samanlaista onnea.
Nyt jo monta kuukautta olen kärsinyt riittämättömyyden/huonommuuden tunteista, rakkauden ja läheisyyden kaipuusta ..ja yksinäisyydestä. Syyllistän itseäni ja kaipaan niitä tulevaisuuden kuvia meistä, mitä minulla ennen oli mielessäni.
Nyt tulevaisuus ei näytä enää miltään. En näe tulevaisuuttani enää.. eikä tulevaisuus edes kiinnosta. Mikään ei tunnu enää kiinnostavan. Ei raha, harrastukset.. ei mikään. Millään muulla, kuin rakkaudella, ei ole merkitystä minulle. Se oli kaiken ydin. Mikään ei tunnu minkään arvoiselta, kun rakkaani ei ole jakamassa niitä asioita kanssani.
Kuulostaa ehkä säälittävältä.. mutta minusta tuntuu, että en pysty enää koskaan rakastumaan. Minua ei ole koskaan elämässäni sattunut näin paljon.
Oli pakko purkaa sydäntä. En vain tiedä yhtään mitä tehdä. Sydämeni ja muukin elämäni tuntuu olevan hukassa.
Tunnen itseni arvottomaksi, huonoksi ja etten ansaitse rakkautta.
Eniten harmittaa se, että emme koskaan saaneet puhutta/selvitettyä asioita. Hän valehteli asioista ja minä taas sain muuta kautta tietää asioista, mistä hän valehteli. Luuli kai valehtelemalla satuttavansa minua vähemmän.. en tiedä.
Menetin parhaan ystäväni ja ihmisen, jota rakastin päivä päivältä enemmän.. ja olinkin aina vain varmempi siitä, että tahdon jakaa elämäni hänen kanssaan.
Rakkauteni ollessa ns "huipulla" ..hän halusikin etäisyyttää ja väliaikasta ystävyyttä, kuitenkaan ottamatta ketään uutta. Tahtoi miettiä asioita.
Uskoin perustelutkin sinisilmäisesti.
Vaikka olimme aikaisemmin puhuneet mm yhteen muutostakin ja hän sanoi välittävänsä minusta ja ettei tunteet katoa.. niin silti tässä kävi näin. Ehkä hän välittää minusta, mutta välittää enemmän uudesta tyttöystävästään. Tuntuu pahalta, koska tyttö muistuttaa minua joissain asioissa pelottavan paljon. Paitsi, että hän vaikuttaa täydelliseltä.. paljon paremmalta versiolta minusta.. sellaiselta, millaiseksi itse haluaisin tulla. Tuntuu pahalta, että en riittänyt.. jäin kakkoseksi. Ihan, kuin minulla ei olisi jo entuudestaan huono itsetunto ja -luottamus.
Välillä syytän itseäni kaikesta ja välillä ajattelen poikaystäväni olleen täysi kusipää.. vaikka ei sitä olekkaan.. mutta ajatus antaa jollain tavalla voimaa. En vain voi millään unohtaa rakkauttani häntä kohtaan ja sitä, kuinka hyväksi tunsin oloni hänen kanssaan. Hän oli paras ystäväni.
Tuntuu vatsassa astin pahalta, kun ajattelen miten onnellinen hän onkaan uuden tyttönsä kanssa. Vihdoin saanut ihmisen, ketä todella rakastaa. Toivon heille hyvää, mutta silti se sattuu.
En usko löytäväni samanlaista onnea.
Nyt jo monta kuukautta olen kärsinyt riittämättömyyden/huonommuuden tunteista, rakkauden ja läheisyyden kaipuusta ..ja yksinäisyydestä. Syyllistän itseäni ja kaipaan niitä tulevaisuuden kuvia meistä, mitä minulla ennen oli mielessäni.
Nyt tulevaisuus ei näytä enää miltään. En näe tulevaisuuttani enää.. eikä tulevaisuus edes kiinnosta. Mikään ei tunnu enää kiinnostavan. Ei raha, harrastukset.. ei mikään. Millään muulla, kuin rakkaudella, ei ole merkitystä minulle. Se oli kaiken ydin. Mikään ei tunnu minkään arvoiselta, kun rakkaani ei ole jakamassa niitä asioita kanssani.
Kuulostaa ehkä säälittävältä.. mutta minusta tuntuu, että en pysty enää koskaan rakastumaan. Minua ei ole koskaan elämässäni sattunut näin paljon.
Oli pakko purkaa sydäntä. En vain tiedä yhtään mitä tehdä. Sydämeni ja muukin elämäni tuntuu olevan hukassa.
Tunnen itseni arvottomaksi, huonoksi ja etten ansaitse rakkautta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sä katsot taaksepäin entisen elämän hämmentäville ja toivottomille raunioille, ei ihme ettet näe tulevaisuutta. Harvalla on silmät persuksissa. Käännäpä katsetta eteenpäin. :)
Ehkäpä tarvitset mielenterveydellistä apua jos tilanne ottaa noinkin koville ja olet jo kierteessä mistä ei näy ulospääsyä.Samoin kun realiteettit eivät olekaan määrääviä asioita esimerkiksi opiskelu työ arkielämä vaan sinä elät vain tunnemaailmassasi ja aika syvällä.Suosittelen sinua hakemaan apua tilanteeseen.
Surkuttelu kuuluu asiaan tietyn aikaa ja tietyllä volyymillä mutta ei jatkuvasti eikä niin että koko elämä on palasina.Silloin tarvitset ammattiauttajan apua jos tämä asia on määräävänä elämässäsi ja arkipäivässäsi.
Menneisyydestä ei ole hyötyä tulevaisuudessa ellei ole ottanut opikseen.
Opettele vihaamaan poikaystävääsi koska noin kylmästi ja sydämettömästi pystyi toimimaan... Vihan avulla on helpointa päästä yli koska ajan myötä toinen tosiaan muuttuu mitättömäksi ja rakkauden tunne häntä kohtaan häviää mutta jos mielessäsi syytät itseäsi ja vakuuttelet että poikaystävässäsi ei ollut vikaa niin palautuminen tulee kestämään pitkään ja toki voit kokeilla laastarisuhteita jos tuntuu pitkään pahalta koska ne myös kohentavat oloa.
Viha ei tosiaan ratkaise mitään, sillä saa elämänsä vain pilalle! Parempi jättää asiat vähitellen taakseen ja jatkaa eteenpäin.