olen miettinyt jo kuukausia eroa... joka päivä.
haluaisin yrittää koska tämä on ainoa pitkäaikainen ihmissuhteeni ja minulla on ollut taipumus lähteä suhteista liian heppoisin perustein niin että olen myöhemmin katunut.
tämä mies asettaa monta asiaa minun edelleni. kaipaisin enemmän ihailua, ja aikaa yhdessä. olimme avoliitossa, mutta nyt asumme erillään, ja yhdessäolo sen kun vähenee. olenkin toivonut että aika hoitaisi asian "itsestään".
samalla kun henkisesti vieraannun tästä miehestä aina vaan lisää, jatkan rakkauden osoittamista hänelle. olen kertonut tarpeistani että tarvitsen enemmän aikaa ja en tunne saavani häneltä riittävästi rakkautta, mutta hän ei tunnu ymmärtävän. olen menettänyt sen viimeisenkin kipinän mikä tässä suhteessa oli... kiintynyt kuitenkin olen, rakastan kuin perheenjäsentä, en niinkuin miestä.
olen toivonut millaista tahansa huippukokemusta yhdistämään meitä, ja siksi olenkin nähnyt todella paljon vaivaa yhteisiin hetkiimme, mutta huippua ei ole silti tuntunut... miehen päihde- ja mielenterveysongelma tuntuu varjostavan kaikkea mikä edes alkaa hyvin. tuntisin itseni raukkikseksi jos nyt lähtisin, tiesin että mies oli sairas kun aloin olla hänen kanssaan... ajoittain vain hänen ongelmansa ovat käyneet liian raskaiksi minullekin, ja nykyään ne ärsyttävät minua kovasti. niiden takia halveksin miestä usein.
toisaalta tiedän että juuri edellä mainittujen ongelmien takia mieheni asiat menisivät huonommin jos jättäisin hänet. toisaalta todellakin rakastan häntä, enkä halua hänelle sattuvan mitään. mutta se jokin puuttuu... kaipaisin tervettä raitista miestä joka iloitsisi kanssani, edes joskus...
tunnen itseni sidotuksi suhteeseen jossa en halua olla... olen jo vuosia harkinnut perheen perustamista, mutta mitä pidempään olen seurannut tuon miehen elämää, sitä mahdottomammalta perhe hänen kanssaan tuntuu. olen joutunut luopumaan monista unelmistani hänen takiaan... hän ei ole uhrannut tietääkseni mitään erityistä minun takiani. aiemmin olin valmis noihin uhrauksiin, kun uskoin että meitä odottaa paremmat ajat, mutta nyt olen menettänyt uskoni niihin.
mies ei näy muistavan mitä haaveilimme suhteen alussa, luulen että hänenkin mielenkiintonsa minuun on sammumassa, tai hän pitää minua itsestäänselvyytenä.
joka päivä mietin että teen sen tänään tai huomenna, jätän hänet. eron ei tarvitse olla lopullinen jos mies todella korjaa tapansa... mihin en oikein jaksa uskoa mutta olen ajatellut jättää hänelle sen mahdollisuuden, kuitenkaan lupaamatta odottaa häntä jos löydän toisen ketä rakastan. tuntuu että tuollaista tekoa ei pitäisi tehdä vihan vallassa, vihaa seuraa katumus. tyynenä taas tunnen liikaa empatiaa enkä saa sitä sanotuksi, olen vaan vaisu ja ahdistunut.
olen miettinyt pitäisikö odottaa että löydän uuden, mutta en halua aloittaa uutta suhdetta pettämällä... vaikka meillä onkin avoin suhde, en usko muiden miesten ymmärtävän sitä... seuraavasta suhteesta en edes mitään avointa halua...
pian joudumme eri kaupunkeihin... en ole halunnut edes harkita etäsuhdetta, enkä todellakaan ole mitään miehelle luvannut... hän olettaa kai että kaikki jatkuu ennallaan. aion käyttää eri kaupunkeja tekosyynä eropuheessani, jos saan sen aikaiseksi!
haluaisin satuttaa miestä mahdollisimman vähän, mutta tiedän että meihin molempiin sattuu. tiedän kyllä että itseeni sattuu myös jatkaminen, mitä en halua.
olisiko mitään muuta tapaa kuin kasvokkain puhuminen kertoa tunteista... entä jos annan hänelle kirjeen luettavaksi niin että olen läsnä? onko se yhtä raukkamaista kuin tekstiviestin lähettäminen tai puhelimessa jättäminen?
haluaisin eron jälkeen säilyttää välini tähän mieheen, mutta niin että välillämme ei olisi katkeruutta eikä sitoumuksia.
haluaisin yrittää koska tämä on ainoa pitkäaikainen ihmissuhteeni ja minulla on ollut taipumus lähteä suhteista liian heppoisin perustein niin että olen myöhemmin katunut.
tämä mies asettaa monta asiaa minun edelleni. kaipaisin enemmän ihailua, ja aikaa yhdessä. olimme avoliitossa, mutta nyt asumme erillään, ja yhdessäolo sen kun vähenee. olenkin toivonut että aika hoitaisi asian "itsestään".
samalla kun henkisesti vieraannun tästä miehestä aina vaan lisää, jatkan rakkauden osoittamista hänelle. olen kertonut tarpeistani että tarvitsen enemmän aikaa ja en tunne saavani häneltä riittävästi rakkautta, mutta hän ei tunnu ymmärtävän. olen menettänyt sen viimeisenkin kipinän mikä tässä suhteessa oli... kiintynyt kuitenkin olen, rakastan kuin perheenjäsentä, en niinkuin miestä.
olen toivonut millaista tahansa huippukokemusta yhdistämään meitä, ja siksi olenkin nähnyt todella paljon vaivaa yhteisiin hetkiimme, mutta huippua ei ole silti tuntunut... miehen päihde- ja mielenterveysongelma tuntuu varjostavan kaikkea mikä edes alkaa hyvin. tuntisin itseni raukkikseksi jos nyt lähtisin, tiesin että mies oli sairas kun aloin olla hänen kanssaan... ajoittain vain hänen ongelmansa ovat käyneet liian raskaiksi minullekin, ja nykyään ne ärsyttävät minua kovasti. niiden takia halveksin miestä usein.
toisaalta tiedän että juuri edellä mainittujen ongelmien takia mieheni asiat menisivät huonommin jos jättäisin hänet. toisaalta todellakin rakastan häntä, enkä halua hänelle sattuvan mitään. mutta se jokin puuttuu... kaipaisin tervettä raitista miestä joka iloitsisi kanssani, edes joskus...
tunnen itseni sidotuksi suhteeseen jossa en halua olla... olen jo vuosia harkinnut perheen perustamista, mutta mitä pidempään olen seurannut tuon miehen elämää, sitä mahdottomammalta perhe hänen kanssaan tuntuu. olen joutunut luopumaan monista unelmistani hänen takiaan... hän ei ole uhrannut tietääkseni mitään erityistä minun takiani. aiemmin olin valmis noihin uhrauksiin, kun uskoin että meitä odottaa paremmat ajat, mutta nyt olen menettänyt uskoni niihin.
mies ei näy muistavan mitä haaveilimme suhteen alussa, luulen että hänenkin mielenkiintonsa minuun on sammumassa, tai hän pitää minua itsestäänselvyytenä.
joka päivä mietin että teen sen tänään tai huomenna, jätän hänet. eron ei tarvitse olla lopullinen jos mies todella korjaa tapansa... mihin en oikein jaksa uskoa mutta olen ajatellut jättää hänelle sen mahdollisuuden, kuitenkaan lupaamatta odottaa häntä jos löydän toisen ketä rakastan. tuntuu että tuollaista tekoa ei pitäisi tehdä vihan vallassa, vihaa seuraa katumus. tyynenä taas tunnen liikaa empatiaa enkä saa sitä sanotuksi, olen vaan vaisu ja ahdistunut.
olen miettinyt pitäisikö odottaa että löydän uuden, mutta en halua aloittaa uutta suhdetta pettämällä... vaikka meillä onkin avoin suhde, en usko muiden miesten ymmärtävän sitä... seuraavasta suhteesta en edes mitään avointa halua...
pian joudumme eri kaupunkeihin... en ole halunnut edes harkita etäsuhdetta, enkä todellakaan ole mitään miehelle luvannut... hän olettaa kai että kaikki jatkuu ennallaan. aion käyttää eri kaupunkeja tekosyynä eropuheessani, jos saan sen aikaiseksi!
haluaisin satuttaa miestä mahdollisimman vähän, mutta tiedän että meihin molempiin sattuu. tiedän kyllä että itseeni sattuu myös jatkaminen, mitä en halua.
olisiko mitään muuta tapaa kuin kasvokkain puhuminen kertoa tunteista... entä jos annan hänelle kirjeen luettavaksi niin että olen läsnä? onko se yhtä raukkamaista kuin tekstiviestin lähettäminen tai puhelimessa jättäminen?
haluaisin eron jälkeen säilyttää välini tähän mieheen, mutta niin että välillämme ei olisi katkeruutta eikä sitoumuksia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Suhteen päättäminen on varmasti vaikeaa. Toisaalta kun toisella näyttää olevan alkoholi- ja mielenterveysongelmia ja jos ne ovat vähänkään vakavampia niin kestävä parisuhde ei siinä tilanteessa varmaankaan tulisi onnistumaan, varsinkaan perheen perustaminen.
Jos luulet, että hän ehkä pystyisi muuttamaan itseään, niin antaisin hänelle määräajan. Jos on vaikea pukea sanoiksi, niin kirjoita kirje ja anna hänen lukea se ollessasi paikalla, niinkuin itsekin jo mietit. Anna hänelle esim. 2 kk aikaa näyttää, että kykenee olemaan ilman alkoholia. Ja mikäli ei onnistu, niin sitten lopetat suhteen. Ystävyys saa tietenkin jäädä, mikäli molemmat siihen kykenevät.
Tärkeää on se, että itse asetat tavoitteen ja ehdot. Sillä tiedät jo nyt olevasi onneton. Jos mies ei pysty sitä asiaa muuttamaan niin ei se sitten myöhemminkään tule muuttumaan.
Eroaminen on aina vaikeaa. Mutta onnettomana eläminenkään ei ole helppoa. Ja vaikea on tehdä toista ihmistä onnelliseksi jos ei itsekään ole onnellinen.
Pärjäile!
asia on selvinnyt... taustalla oli joukko väärinkäsityksiä, jotka olivat kasvaneet suhteettoman isoiksi... puhuimme tunteistamme avoimesti, riitelemättä... harkitsimme eroa mutta se ei tuntunut oikealta koska rakastamme toisiamme.