Olen seurusttelut mieheni kanssa kohta kaksi vuotta, hän on päälle kolmekymppinen ja edellisestä liitosta hänellä on lapsi.
Läpi suhteen hän on ollut äärimmäisen mustasukkainen, ja kontrollihaluinen, hänelle on tärkeää näyttää hyvälle, ja näyttää sille että kaikki on hyvin ja vähän paremmin kuin muilla.
Meidän ongelmat ja riidat kärjistyy aina hänen lapseensa, kun en kykene rakastamaan tätä kuin se olisi omani, mielestäni minun ei pidäkään, koska se ei ole minun biologinen lapseni.. olen sanonut että voin huolehtia tästä, mutta en kykene lasta rakastamaan.
Hän on äärimmäisen kontrolloiva aikatauluista ja menoistani, kun sanon, että minulla on jotain omaa menoa, hän suuttuu, mutta silti kiistää ettei ole koskaan kieltänyt minua menemästä, hän menettää hermonsa jos vastaan esim. mitä syödään tänään kysymykseen, että en tiedä kun juuri nyt ei ole nälkä, se on kuulema itsekeskeistä ja toiset huomioimatonta. Aina pitäisi puhua eri tavalla, tai olla erilainen.
Riidoissa hän syyttää aina minua, kun tajuaa etten anna periksi, rupee pyytelemään anteeksi, syyttää huonoa lapsuuttaan, väsymystään.. ym.. ym.. eikä ikinä halua luopua minusta.
Hän on äärimmäisen hyvä puhumaan, juuri sellaista tasaista arkea meillä ei ole. On älyttömän hyvää aikaa tai äärimmäisen huonoa.
Riidat on pelottavia, hän ei käy minuun käsiksi, mutta tavarat lentää, eikä hän kunniota mitään minun omaani.
Hän syyttää myös minua narsistiksi, vaikka toki tiedostan että olen itsenäinen, ja kaipaan omaa aikaani ja omaa paikkaani, ei se varmaan tee minusta vielä narsistia.. :)
Viimeaikoina tarinat on hieman muuttaneet myös menneestä muotoon, pieniä tarinan värityksiä ja valkoisia valheita..
Olenko tyhmä, vai sokea, vai vaan itse vainoharhainen?
Kaipaan kokemuksia, sillä kerään joko rohkeutta lähteä tästä tai jäädä.
Läpi suhteen hän on ollut äärimmäisen mustasukkainen, ja kontrollihaluinen, hänelle on tärkeää näyttää hyvälle, ja näyttää sille että kaikki on hyvin ja vähän paremmin kuin muilla.
Meidän ongelmat ja riidat kärjistyy aina hänen lapseensa, kun en kykene rakastamaan tätä kuin se olisi omani, mielestäni minun ei pidäkään, koska se ei ole minun biologinen lapseni.. olen sanonut että voin huolehtia tästä, mutta en kykene lasta rakastamaan.
Hän on äärimmäisen kontrolloiva aikatauluista ja menoistani, kun sanon, että minulla on jotain omaa menoa, hän suuttuu, mutta silti kiistää ettei ole koskaan kieltänyt minua menemästä, hän menettää hermonsa jos vastaan esim. mitä syödään tänään kysymykseen, että en tiedä kun juuri nyt ei ole nälkä, se on kuulema itsekeskeistä ja toiset huomioimatonta. Aina pitäisi puhua eri tavalla, tai olla erilainen.
Riidoissa hän syyttää aina minua, kun tajuaa etten anna periksi, rupee pyytelemään anteeksi, syyttää huonoa lapsuuttaan, väsymystään.. ym.. ym.. eikä ikinä halua luopua minusta.
Hän on äärimmäisen hyvä puhumaan, juuri sellaista tasaista arkea meillä ei ole. On älyttömän hyvää aikaa tai äärimmäisen huonoa.
Riidat on pelottavia, hän ei käy minuun käsiksi, mutta tavarat lentää, eikä hän kunniota mitään minun omaani.
Hän syyttää myös minua narsistiksi, vaikka toki tiedostan että olen itsenäinen, ja kaipaan omaa aikaani ja omaa paikkaani, ei se varmaan tee minusta vielä narsistia.. :)
Viimeaikoina tarinat on hieman muuttaneet myös menneestä muotoon, pieniä tarinan värityksiä ja valkoisia valheita..
Olenko tyhmä, vai sokea, vai vaan itse vainoharhainen?
Kaipaan kokemuksia, sillä kerään joko rohkeutta lähteä tästä tai jäädä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mitä väliä sillä on, onko hän narsisti vai muuten vain inhottava?
Mikä SINUA vaivaa, kun haluat elää tuollaisessa parisuhteessa?Omaan ongelmaasi voit vaikuttaa, mieheen et, oli kyse sitten narsismista tai ei.