Päivät menee töissä, jossa vaihtaa muutaman sanan työkavereiden kesken. Sitten tulen kotiin, kämppiksen kanssa vaihdetaan muutama sana. Vanhempia käyn moikkaamassa kerran parissa kuukaudessa, ei niillä pahemmin ole tapana soitella tai pitää sukujuhlia, eikä sisaruksiakaan ole. Kavereita nään kerran viikossa harrastuksen puitteissa ja viikonloppuisin käyn ehkä kahvilla vaihtamassa kuulumiset tai bilettämässä.
Silti tuntuu että läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset puuttuvat. Kaikilla on oma elämänsä ja omat kiireensä, omat ystävänsä ja poikaystävänsä. Pahimpia on juhlapäivät kuten esim.juhannus, jolloin ahdistus nousi huippuunsa eikä kellään ollut aikaa minulle. Olen sellainen jota kukaan ei välttämättä kaipaa, jonka pitää aina nähdä vaiva änkeäkseen mukaan, mutta onneksi on edes niitä vähiä kavereita ja kontakteja.:) Olen yrittänyt syventää kaverisuhteita esim.ehdottanut kämppikselle leffailtaa, mutta häntäkään ei tunnu kiinnostavan vaan hengailee vaan omien kavereidensa kanssa.
Kotona kun olen, esimerkiksi tämänkin sunnuntain ollut yksin, on Facebookki koko ajan päällä, siivoilen ja mieltä kalvaa pieni tuttu ahdistus. Se ahdistus pahenee iltoja kohden ja mietin aina kuumeisesti kelle soittaa, kun ei ole oikein ketään. Miten olo voikin olla näin yksinäinen vaikka sinänsä elän hyvää elämää? Mikä tähän auttaisi? Mikä on mielestänne "normaali" määrä olla yksin? Jotenkin aina kun olen yksin niin ahdistus palaa ja roikun FB:ssä yms. Olenko minä normaali vai yksinäinen, murehdinko turhia? Älkääkä nyt tarttuko tohon normaaliuteen, tottakai yksinäisetkin on normaaleja jne..:)
T.Tyttö 24v
Silti tuntuu että läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset puuttuvat. Kaikilla on oma elämänsä ja omat kiireensä, omat ystävänsä ja poikaystävänsä. Pahimpia on juhlapäivät kuten esim.juhannus, jolloin ahdistus nousi huippuunsa eikä kellään ollut aikaa minulle. Olen sellainen jota kukaan ei välttämättä kaipaa, jonka pitää aina nähdä vaiva änkeäkseen mukaan, mutta onneksi on edes niitä vähiä kavereita ja kontakteja.:) Olen yrittänyt syventää kaverisuhteita esim.ehdottanut kämppikselle leffailtaa, mutta häntäkään ei tunnu kiinnostavan vaan hengailee vaan omien kavereidensa kanssa.
Kotona kun olen, esimerkiksi tämänkin sunnuntain ollut yksin, on Facebookki koko ajan päällä, siivoilen ja mieltä kalvaa pieni tuttu ahdistus. Se ahdistus pahenee iltoja kohden ja mietin aina kuumeisesti kelle soittaa, kun ei ole oikein ketään. Miten olo voikin olla näin yksinäinen vaikka sinänsä elän hyvää elämää? Mikä tähän auttaisi? Mikä on mielestänne "normaali" määrä olla yksin? Jotenkin aina kun olen yksin niin ahdistus palaa ja roikun FB:ssä yms. Olenko minä normaali vai yksinäinen, murehdinko turhia? Älkääkä nyt tarttuko tohon normaaliuteen, tottakai yksinäisetkin on normaaleja jne..:)
T.Tyttö 24v
Vastaukset 5
Vanhimmat
heia itsekin olen hieman samanlaisessa tilanteessa. kavereitani vain näen todella harvoin. ja omasta mielestäni olen huono sosiaalisissa ihmisten kanssa käymisissä.. toki on hyvä olla välillä yksin omien ajatusten kanssa, mutta kyllä se pidemmän päälle alkaa käydä ahdistavaksi.
t.poika 24v.
http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/1/seksi
Tuollaistahan se yksinäiseltä tuntuva elämä on, tai voi olla. Kuullostaa normaalilta.
Olet normaali ja Sinulla on elämässä asiat Ok. Jotakin tosin puuttuu (niinkuin minultakin). Puuttuu se rakas ihminen johon voi turvautua niin ilossa kuin surussakin. Ihminen kestää yksinäisyyttä, vastoin käymisiä elämässä, ihan mitä vaan, kunhan hänellä on jossain ihminen joka todella välittää ja rakastaa.
Sitä on niin helppoa FB:ssä kysyä "kaverilta"miten menee.Vaikka silloinkin sitä olisi mieluummin rakkaan kainalossa ja tuntea olevansa jollekkin rakas!
Sitten muutama lohdutuksen sana: Olet nuori elämä on vasta edessä.Älä anna yksinäisyyden murtaa Sinua. Löydät (tai Sinut löydetään) ihmisen joka Sinulta puuttuu.Aurinkoista kesää!
Et maininnut, mistä päin olet. Ehkä voisin auttaa asiassa..=)