tunteet vs. erilaisuus

seurustelin siis exän kanssa yli vuoden ja kerkesimme asua saman katon alla 3 kuukautta. elämä maistui hunajalta kun se toinen oli rinnalla. tuntui kuin olisin löytänyt sen oikean. poikaystäväni osasi ottaa huomioon ja näyttää tunteensa. osti lahjoja ja vei eri paikkoihin. hän oli kaikkea sitä mitä mun muut aiemmat suhteet eivät olleet. kuitenkin paljon vei se et oltiin erilaisia. hän ei käytä alkoholia saati tupakoi. sen takia minunkin piti lopettaa tupakointi ja vähentää juhlimista. juhliminen oli hänelle tosi vastenmielistä. sanaharkka syntyi joka kerta ku olin lähössä viettämään kavereitten kanssa iltaa. hän ei koskaan ollut mukana ja sillon kun hän ei ollut mukana, tunsin oloni yksinäiseksi ja kaipasin vain hänen luokseen kotiin. olen myös tarkka kodin sisustuksesta ja siisteydestä mutta partneri vähät välitti ja oli hänenkin tyylinsä ihan omaa luokkaansa. se kaiken turhan tavaran määrä suorastaan kasvatti mut ulos siitä asunnosta. ja koska hän osaa olla hyvinkin jääräpäinen niin hänen mieltään ei kääntänyt mikään. monen viikon ajan itkin sen hetkistä elämän tilannetta ja sitä että onko lähteminen ainoa ratkaisu. kaverini ja perheeni eivät uskoneet suhteeseemme ja siksi tuntui myös siltä kuin olisin pettänyt heidät. näitä asioita kerran miettiessäni päätin kerätä kamani ja muutin pois. koskaan en oo elämässäni tehnyt niin sydäntä raastavaa päätöstä kuin tämä. nyt kuukauden jälkeenkin silloin tällöin tapaamme ja hän haluaa kovasti minut takaisin. tällä hetkellä elämässäni menee hyvin. saan tehdä mitä haluan ja uuden kämpän ilme antoi mulle ihan uutta potkua. kuitenkin sydämeen jäi suuri aukko ja pelkään voiko sitä kukaan täyttää samanlailla uudelleen. pitäiskö koittaa unohtaa menneet vai oisko meillä sittenkin vielä toivoa? olenko siis itsekäs ajatellessani omaa elämääni? teinkö oikein? voiko jossain vielä olla minulle sopiva? vai voiko seurustella ihmisen kans joka on täysin erilainen ja tekee sen takia olon onnettomaksi mutta kuitenkin rakastaa ja kaipaa häntä joka päivä.
1157
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 1

Vanhimmat

Ei ku vaa juhlimaan (tosi rankasti) jos se tuntuu parhaalta elämässä?
Ja kaverithan ne määrää ja sanoo mitä teet?
Yhdessä eläminen on sitä, että pitää sopeutua toisen elämäntapaan.
Oliko liian nopeesti muutettu yhteen, mikä kiire?
Juhlia voi monellatapaa, ei oo vaan sitä yhtä tapaa..

Äänestä

Kommentoi aloitusta


onneton- kirjoitti:

seurustelin siis exän kanssa yli vuoden ja kerkesimme asua saman katon alla 3 kuukautta. elämä maistui hunajalta kun se toinen oli rinnalla. tuntui kuin olisin löytänyt sen oikean. poikaystäväni osasi ottaa huomioon ja näyttää tunteensa. osti lahjoja ja vei eri paikkoihin. hän oli kaikkea sitä mitä mun muut aiemmat suhteet eivät olleet. kuitenkin paljon vei se et oltiin erilaisia. hän ei käytä alkoholia saati tupakoi. sen takia minunkin piti lopettaa tupakointi ja vähentää juhlimista. juhliminen oli hänelle tosi vastenmielistä. sanaharkka syntyi joka kerta ku olin lähössä viettämään kavereitten kanssa iltaa. hän ei koskaan ollut mukana ja sillon kun hän ei ollut mukana, tunsin oloni yksinäiseksi ja kaipasin vain hänen luokseen kotiin. olen myös tarkka kodin sisustuksesta ja siisteydestä mutta partneri vähät välitti ja oli hänenkin tyylinsä ihan omaa luokkaansa. se kaiken turhan tavaran määrä suorastaan kasvatti mut ulos siitä asunnosta. ja koska hän osaa olla hyvinkin jääräpäinen niin hänen mieltään ei kääntänyt mikään. monen viikon ajan itkin sen hetkistä elämän tilannetta ja sitä että onko lähteminen ainoa ratkaisu. kaverini ja perheeni eivät uskoneet suhteeseemme ja siksi tuntui myös siltä kuin olisin pettänyt heidät. näitä asioita kerran miettiessäni päätin kerätä kamani ja muutin pois. koskaan en oo elämässäni tehnyt niin sydäntä raastavaa päätöstä kuin tämä. nyt kuukauden jälkeenkin silloin tällöin tapaamme ja hän haluaa kovasti minut takaisin. tällä hetkellä elämässäni menee hyvin. saan tehdä mitä haluan ja uuden kämpän ilme antoi mulle ihan uutta potkua. kuitenkin sydämeen jäi suuri aukko ja pelkään voiko sitä kukaan täyttää samanlailla uudelleen. pitäiskö koittaa unohtaa menneet vai oisko meillä sittenkin vielä toivoa? olenko siis itsekäs ajatellessani omaa elämääni? teinkö oikein? voiko jossain vielä olla minulle sopiva? vai voiko seurustella ihmisen kans joka on täysin erilainen ja tekee sen takia olon onnettomaksi mutta kuitenkin rakastaa ja kaipaa häntä joka päivä.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu