Jollain kohtalalaisen nimettömällä palstalaisella oli väärä muisto pikkujouluanekdootista, jonka mukaan olisin osoittanut erityistä itseinhoa. Hän oli kyllä oikeassa, yksissä firman juhlissa sorruin huonoon käytökseen haukkumalla itseäni. Pikkujouluista minulla sen sijaan on parempia muistoja, joten tarjotaan nyt palstalaisten muisteltavaksi jotain positiivistakin anekdoottimateriaalia, ja samalla näin keskellä kesää tarjota teille muillekin tilaisuuden muistella ja kertoa ironisimpia pikkujoulumuistoja.
Tietenkään en opiskelijana pikkujouluissa käynyt. En sellaisiin saanut kutsuja, ja köyhänä ja nykyistä sosiaalisesti estyneempänä en varmaan olisi mennytkään. Työelämässä asia hieman muuttui - kun yhteisö on pienempi, tai ainakin tiiviimpi, ja kun juuri työn vuoksi on joutunut opettelemaan sosiaalisemmaksi, on myöskin tullut kutsuja pikkujouluihin. Jopa sellaisiin, jotka eivät automaattisesti koskisi minua. Olen kai palstallakin maininnut muutamien pikkujoulujen olleen sellaisia, että olen jopa yrittänyt tanssia, vaikkei rujo ruumiini sellaiseen oikein taivu ja sovellu. Samaan tietysti pystyy autistisinkin assburger kun saa vain tilaisuuden, mutta lämpimiä muistoja on siitä kerrasta, kun olin koko pikkujouluporukan ensimmäinen mies, joka oli tanssimassa musiikin alettua. Oikeastaan tähänkin pystyisi melkein kuka tahansa sosiaalisista normeista piittaamaton tyyppi, mutta uskokaa tai älkää, sillä kertaa tanssin naisen kanssa, ja vieläpä naisen aloitteesta! Muistan kun hän pyysi minua, istuin vielä pöydässä ihmetellen tyhjää ruokalautastani ja harkiten (ilmaisen) alkoholin santsaamista. Hämmennyin, kun näin katon repeytyvän auki ja paljastavan talvisen iltataivaan, jonka tähdet muodostivat symbolit: YTM=YTM=YTM. Emmin, mutta suostuin ja menin. Kun lopetimme, naiselle taputettiin, minullekin taputettiin, tosin luultavimmin ironisesti.
Tietysti nainen oli minua vähän vanhempi - ehkä jopa nelikymppinen. Kaunis kyllä ja mukavakin vielä. Illalla, ollessani pahemmin sekaisin, pyysin vielä jopa nuorempaa naista, silloista salaista ihastustani, tanssimaan. En ole varma, lähtikö, mutta lopussa tanssin vielä hitaita niinikään kivannäköinen nuoren, siis ikäiseni, naisen kanssa, tosin siitä muistan harmillisen vähän, koska olin juovuksissa kuin mikäkin ytm-retkukaveri. Kännisekoilun huipentumana kadotin avaimeni, ja nukuin eräässä Helsingin ydinkeskustan kalliimmista (luulisin) hotelleista. Kyllä se korvasi varmaankin vähintään muutamat opiskelijapikkujoulut, jolloin olisi vähät varansa käyttänyt halpaan eli pahaan kaljaan, ja silti olisi saanut olla ilman femiinistä kosketusta ja syödä aamulla katkerassa krapulassa Saarioisten tarjouspizzaa.
Tietenkään en opiskelijana pikkujouluissa käynyt. En sellaisiin saanut kutsuja, ja köyhänä ja nykyistä sosiaalisesti estyneempänä en varmaan olisi mennytkään. Työelämässä asia hieman muuttui - kun yhteisö on pienempi, tai ainakin tiiviimpi, ja kun juuri työn vuoksi on joutunut opettelemaan sosiaalisemmaksi, on myöskin tullut kutsuja pikkujouluihin. Jopa sellaisiin, jotka eivät automaattisesti koskisi minua. Olen kai palstallakin maininnut muutamien pikkujoulujen olleen sellaisia, että olen jopa yrittänyt tanssia, vaikkei rujo ruumiini sellaiseen oikein taivu ja sovellu. Samaan tietysti pystyy autistisinkin assburger kun saa vain tilaisuuden, mutta lämpimiä muistoja on siitä kerrasta, kun olin koko pikkujouluporukan ensimmäinen mies, joka oli tanssimassa musiikin alettua. Oikeastaan tähänkin pystyisi melkein kuka tahansa sosiaalisista normeista piittaamaton tyyppi, mutta uskokaa tai älkää, sillä kertaa tanssin naisen kanssa, ja vieläpä naisen aloitteesta! Muistan kun hän pyysi minua, istuin vielä pöydässä ihmetellen tyhjää ruokalautastani ja harkiten (ilmaisen) alkoholin santsaamista. Hämmennyin, kun näin katon repeytyvän auki ja paljastavan talvisen iltataivaan, jonka tähdet muodostivat symbolit: YTM=YTM=YTM. Emmin, mutta suostuin ja menin. Kun lopetimme, naiselle taputettiin, minullekin taputettiin, tosin luultavimmin ironisesti.
Tietysti nainen oli minua vähän vanhempi - ehkä jopa nelikymppinen. Kaunis kyllä ja mukavakin vielä. Illalla, ollessani pahemmin sekaisin, pyysin vielä jopa nuorempaa naista, silloista salaista ihastustani, tanssimaan. En ole varma, lähtikö, mutta lopussa tanssin vielä hitaita niinikään kivannäköinen nuoren, siis ikäiseni, naisen kanssa, tosin siitä muistan harmillisen vähän, koska olin juovuksissa kuin mikäkin ytm-retkukaveri. Kännisekoilun huipentumana kadotin avaimeni, ja nukuin eräässä Helsingin ydinkeskustan kalliimmista (luulisin) hotelleista. Kyllä se korvasi varmaankin vähintään muutamat opiskelijapikkujoulut, jolloin olisi vähät varansa käyttänyt halpaan eli pahaan kaljaan, ja silti olisi saanut olla ilman femiinistä kosketusta ja syödä aamulla katkerassa krapulassa Saarioisten tarjouspizzaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Onko teidän alalla jotain alumnitoimintaa tjsp? Siellähän voisi vaikka päästä tutustumaan johonkin valmistumassa oleviin luonnontieteilijätyttöihin, jotka eivät välttämättä ihan kaikki sentään ole vielä varattuja.
Samoin kuin ne opiskeluvuosien pikkujoulut, myös tuollainen toiminta, jos sitä on, on pimitetty minulta. Jotenkin minulla on sellainen kuva opiskelijatoiminnasta ylipäätään, että siellä hallitsevat ne, jotka ovat ekstroverteimpiä. Vähän niin kuin baaritkin, korskeat riikinkukot pärjäävät.
Niin, se on tietty huono homma, jos mitään sellaista ei ole...
Mutta jos sattuisi olemaan, niin tokihan se on osaksi noin kuin sanot, varsinkin tavalliseen opiskelijatoimintaan liittyen. Osakunnissa ja erilaisissa valiokunnissa ja jaostoissa on aika epämiellyttävää superekstrovertti-porukkaa. Mutta alumnitoiminta on vähän eri asia, veikkaisin. Itse olin, vähän liittyen alan vaihtoon, yhdessä sellaisessa mentorointijutussa, jossa opiskelupaikan alumnit neuvoivat opiskelijoita. Ne alumnit, joita tapasin, eivät olleet mielestäni niin paljoa sitä opiskelijatoiminta-ekstrovertti tyyppistä porukkaa. Ei ne superekstrovertit jaksa sellaisiin tilaisuuksiin osallistua, joissa joutuu puhumaan asiaa ja auttamaan muita. Ja ikähaarukkakin siinä alumniporukassa oli joku 27-40v. Eli siis, jos jotain tämäntyyppistä toimintaa löytyy, niin kantsii osallistua. Siinä pääsee samalla olemaan hyödyksi, ja varmaan, jos jotain illallisia tai parin tuopin baarireissuja olisi toiminnan yhteydessä, niin pääsee tutustumaan myös naisiin.
Moniko niistä nelikybäsistä alumneista pääsy opiskelijatyttöjen pöksyihin tai edes yritti moista?
En tiedä, kun itse en mennyt siihen iltatapahtumaan, joka olisi ollut. Mutta sen ainakin huomasin, että mentoroitavista opiskelijoista enemmistö oli naisia - kuten opiskelijoista yleensäkin on.
Viljelet tässäkin kirjoituksessa tuota itseinhoista itseironiaasi:
"vaikkei rujo ruumiini sellaiseen oikein taivu ja sovellu"
"Samaan tietysti pystyy autistisinkin assburger"
"minullekin taputettiin, tosin luultavimmin ironisesti."
Se oli ideakin. Nyt tarkoitin kyllä olla vain itseironinen, en -inhoinen.
Tuollainen vitsinä itsensä vähättely ei käytännössä eroa paljoakaan siitä, että vähättelisit oikeasti. Vähän sama kuin täällä jotkut "vitsinä" tai "ironisesti" lutkittelee ja provoilee. Sekään ei käytännössä eroa oikein mitenkään "aidosta" provoilusta ja lutkittelusta. Ironikoilla on vaan se yksi suojakerros laitettuna siihen, että "enhän minä tosissaan", vaikka kuitenkin on ainakin vähän tosissaan.