Olemme olleet kahdeksan vuotta yhdessä, josta saman katon alla neljä vuotta. Tässä neljän vuoden aikana ei ole tapahtunut mitään edistymistä mielestäni. Minulla olisi kova hinku saada oma koti, joko ostaa tai rakennuttaa. Olen raahannut miestä puoliväkisin näytöissä katselemassa asuntoja ja esitellyt eri talovalmistajien esitteitä ja nettisivuja silloin tällöin. Välillä väsähdän itsekin koko talon etsimiseen ja asian eteenpäin viemiseen, mutta toisinaan siitä muodostuu elämää hallitseva tilanne, joka syö onnenllisuuden kaikin tavoin. Olen jotenkin tosi katkera, kun vuodesta toiseen joudumme asumaan ahtaasti vuokralla. Miestä tilanne ei tunnu rassaavan, koska hän näyttää olevan tyytyväinen elämäänsä ihan näissä vallitsevissa puitteissa.
Itsestäni tuntuu siltä, että olen vankilassa tässä nykyisessä pienessä vuokrakämpässä. En pysty tekemään mitään mistä olen haaveillut ja tuntuu että elämäni on pysähtynyt näille samoille raiteille. Elämä on sitä herätys-töihin-kauppaan-kotiin-kotitöitä-nukkumaan rataa päivästä toiseen ja tunnen itseni aika alakuloiseksi monesti.
Olen yrittänyt keskustella taloasiasta miehen kanssa hyvällä ja pahalla, mutta hän ei ota asiaa tosissaan. Monesti jopa jotenkin loukkaantuu ja suutahtaa, kun yritän ottaa asiaa esille :( Olen aivan lopen kyllästynyt tilanteeseen. Lisäksi miehen suvun puolelta alkaa jo kuulua painostusta ja vihjailua lasten hankinnasta, mutta olen päättänyt että tänne vuokrakämppään ei tehdä yhtään lasta. Mies haluaa lapsia, mutta ei ole ilmoittanut milloin, itse olen ajatellut että sitten on hyvä aika, kunhan saadaan se oma koti. Mies tuntuu vähän vertaavan tilannetta kaveripariskuntiemme tilanteeseen, että kun ovat samanikäisiä ja heillä on jo pikkulapsia, että meidänkin pitäisi alkaa lapsia tekemään. MUTTA näillä kaikilla kaveripariskunnillamme, jotka kovasti jo kotia leikkivät ja vauvoja kyhäävät, on se omakotitalo ja muutenkin elämä vakaammalla pohjalla.
Tämä on ihan pattitilanne ja vie ilon mun elämästä. Nyt kesälomalla asia ei taas tunnu yhtä merkittävältä, mutta kunhan työt jälleen alkavat niin tiedän, että etsin päivittäin meile omaa asuntoa ja suren koko ajan kauemmas katoavia unelmiani. En osaa enää edes iloita muiden onnistumisista, vaan olen alkanut katkeroituman :( Mitä tekisistte tilanteessani?
Itsestäni tuntuu siltä, että olen vankilassa tässä nykyisessä pienessä vuokrakämpässä. En pysty tekemään mitään mistä olen haaveillut ja tuntuu että elämäni on pysähtynyt näille samoille raiteille. Elämä on sitä herätys-töihin-kauppaan-kotiin-kotitöitä-nukkumaan rataa päivästä toiseen ja tunnen itseni aika alakuloiseksi monesti.
Olen yrittänyt keskustella taloasiasta miehen kanssa hyvällä ja pahalla, mutta hän ei ota asiaa tosissaan. Monesti jopa jotenkin loukkaantuu ja suutahtaa, kun yritän ottaa asiaa esille :( Olen aivan lopen kyllästynyt tilanteeseen. Lisäksi miehen suvun puolelta alkaa jo kuulua painostusta ja vihjailua lasten hankinnasta, mutta olen päättänyt että tänne vuokrakämppään ei tehdä yhtään lasta. Mies haluaa lapsia, mutta ei ole ilmoittanut milloin, itse olen ajatellut että sitten on hyvä aika, kunhan saadaan se oma koti. Mies tuntuu vähän vertaavan tilannetta kaveripariskuntiemme tilanteeseen, että kun ovat samanikäisiä ja heillä on jo pikkulapsia, että meidänkin pitäisi alkaa lapsia tekemään. MUTTA näillä kaikilla kaveripariskunnillamme, jotka kovasti jo kotia leikkivät ja vauvoja kyhäävät, on se omakotitalo ja muutenkin elämä vakaammalla pohjalla.
Tämä on ihan pattitilanne ja vie ilon mun elämästä. Nyt kesälomalla asia ei taas tunnu yhtä merkittävältä, mutta kunhan työt jälleen alkavat niin tiedän, että etsin päivittäin meile omaa asuntoa ja suren koko ajan kauemmas katoavia unelmiani. En osaa enää edes iloita muiden onnistumisista, vaan olen alkanut katkeroituman :( Mitä tekisistte tilanteessani?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minä en ainakaan katkeroituisi, sillä siihen olisin itse syypää, ei puolisoni.
Minä antaisin toisen olla jo rauhassa, ajattelisin, ettei hän ole vielä valmis tekemään niin isoja päätöksiä elämässään ja sillä siisti. Palaisin kuitenkin asiaan aika ajoin ja rohkaisisin kumppaniani positiivisin huomioin siitä, miten muut ovat pärjänneet samojen elämänmuutosten edessä, miten ovat lainoista ym. selvinneet jne. Tärkeintä itselleni olisi se, etten aja puolisoani seinää vasten vaan heittelen hänelle täkyjä joihin hän pystyy vastaamaan tuntematta oloaan ahdistuneeksi. Hänen mielipiteensä yhteisistä asioista on yhtä tärkeä kuin minunkin.
En masentaisi itseäni odottamalla muutosta tai vertailemalla omaa elämäntilannettani muiden tilanteisiin. Keskittyisin olemaan positiivinen yhteisen tulevaisuuden suhteen ja ylläpitämään hyvää parisuhdetta, jossa molemmat viihtyvät ja tuntevat olonsa hyväksi. Siitä fiiliksestä on huomattavasti helpompaa ponnistaa kohti tulevia elämänhaasteita kuin jatkuvasta erimielisyydestä, syyllistämisestä ja pahanolontunteesta.
Joskus on vain odotettava, että toinenkin syttyy idealle. En minäkään ole innostunut oman puolisoni ideoista tuosta noin vaan, kyllä hän on saanut tehdä töitä sen eteen, että on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että tämä iso päätös tms. tarvitaan juuri nyt. Parisuhteessa kysymys on yhteisistä päätöksistä, ja joskus niiden toteutuminen vie aikaa.
Mutta kuinka kauan kannattaa odottaa ennenkuin laittaa toisen niin sanotusti selkä seinää vasten? Itse olen jo yli kaksi vuotta toivonut tilanteeseen muutosta ja säännöllisin väliajoin houkutellut, patistellut, maanitellut asunnon hankintaan, mutta ei muutosta ole tapahtunut.
Olemme kuitenkin jo kolmekymppisiä, joten ei tässä aikaakaan loputtomiin ole. Minua vaan pelottaaa, että joudun tekemään ratkaisut yksin, kun toinen ei ota onkeensa lukuisista ja taas lukuisista yrityksistä huolimatta.
Ja yhdessähän meillä on hauskaa ja viihdytään hyvin, enhän nyt muuten koko suhteessa etenemistä ja talon hankkimista edes suunnittelisi vaan lähtisin etsimään miestä joka haluaisi sen talon mun kanssa.
Meillä tilanne oli toisinpäin, mies alkoi mua suostuttelemaan oman asunnon hankintaan. Mä en yhtään lämmenny ajatukselle enkä halunnu ostaa. Riittävän pitkän vakuuttelun jälkeen suostuin avaamaan ASP-tilin miehen kans ja sovittiin että jos edelleen ajatus tuntuu pahalta ku asunnon ostamisen hetki tulis niin sitte ei asuntoa ostettais. Alettiin sitte siitä vuosi eteenpäin kattelemaan asuntoja, minkälainen haluttais. Tehtiin muutamasta tarjous, mutta joku muu teki paremman. Lopulta ostettiin uus ja mua stressas edelleen ihan älyttömästi. En tiiä oonko vieläkään asian kans sujut, tasaisin väliajoin stressaan miten saadaan maksettua asunto sitte ku korot nousee. Toisaalta tiedän että on fiksua maksaa omaa, siinähän säästää vaan itelle, mutta toisaalta pelkään jotain. Mutta tehty mikä tehty. Ehkä sunki miehes lopulta suostuu, jos perustelet tarpeeksi hyvin. Ei millään, "mutta ku muillaki on, mä haluun".
Mulle tuli ekana mieleen ihmetellä, että etkö sä voi kuvitella ittelles muunlaista "omaa kotia" kuin omakotitalon? On tosi iso proggis rakentaa se itse - kokemuksesta puhun - enkä olis kuunaan lähteny siihen hommaan ilman, että mieheni olis ollut samaa mieltä. Mutta onhan olemassa kevyempiäkin projekteja, rivareita ja paritaloja ja niissä pihoja, jos puutarhaa kaipaa. Vähemmän asuntolainaakin, mutta lähes samat edut kuin omakotitalossa. Pähkähullua olis lähteä pakottaan toinen mukaan hankkiamaan isoa taloa. Sellaiseen uhkailuun ja riitelyyn on kaatunut moni munkin tuntemani onnellinen ja hyvätuloinen liitto. Komppaan tota toista kirjottajaa siinä, että parisuhteen isoissa hankinnoissa painaa totta kai molempien mielipide. Sinuna mä jatkaisin vakavia neuvotteluja niin kauan, että pääsisin jonkin tason kompromissiin ukkoni kanssa siitä, millaseen kotiin ne tulevat vauvat syntyy. Muuta vaihtaria tuskin on.
Mää tiedän. muuta sä omaan asuntoon ja mies jää siihen mis nytte asutte. Se olis paras ratkaisu kun miestäs ei kiinnosta suhteen eteen töitä tekeminen. Miehes ei panosta lainkaan teidän juttuun. Taitaa olla kyllästynyt koko suhteeseen.
Kiitos nyt kaikille näkökulmista. Siksi suunnittelen ihan omakotitaloa ja jopa sen itse rakentamista, koska tässä tuppukylässä ei oikein muunlaista mahdollisuutta ole. Taloja ensinnäkin on äärettömän vähän tarjolla, joten rakentaminen olisi melkein ainut tapa saada sellainen talo, jonka haluaisin. Tietenkään en niin todellisuudentajuton ole, että alkaisin yksinäni taloa rakennuttaa. Kunhan vain mietin, että miten muut on näistä pattitilanteista päässeet eteenpäin. Jokus tuntuu ettei ole muuta vaihtoehtoa, kuin etsiä uusi mies, jolla on samanlaiset haaveet tulevaisuutta kohtaan. Mutta kun meidän suhteessa ei ole muuta "vikaa" kuin tämä talo-ongelma.