Ikää 23 vuotta, seurustelusuhteita nolla. En voi sanoa, että seurustelu tai seksielämä edes suuremmin kiinnostaisi. En tiedä, miltä tuntuu olla toisen ihmisen lähellä. Seksikokemuksia ei ole ainuttakaan, suudellut olen kerran.
Myöhäisteini-iässä tuli baareissa käytyä jonkin verran. Silloin vielä pidin mahdollisena sitä, että joskus tapaisin jonkun kivan pojan, jonka kanssa alkaisin harjoitella yhteiseloa. Tosin olin baarireissuilla se, joka vahti kavereiden juomia tai laukkuja näiden mennessä tanssimaan hitaita. Joskus samaan pöytään tuli juttelemaan kiinnostavia tyyppejä, mutta he olivat poikkeuksetta kiinnostuneita kavereistani, eivät minusta. Muutamia kertoja olen saanut kuulla "Ole sinä hiljaa siinä, sinä häiritset meidän keskusteluamme." Eipä liiemmin ole tehnyt mieli itseäni kenellekään tyrkyttääkään, ei silloin eikä myöhemmin. ;)
Toki syy on minussa, tiedän sen. Olen kasvoiltani ja vartaloltani ruma, eikä minusta saa kovinkaan feminiinistä tekemälläkään. Kenties olen liian älyllisen viileäkin. Omaa olemustaan on vaikea objektiivisesti arvostella, mutta jotakin kaiketikin viestittävät ne inhoavat katseet, joita saan osakseni, vaikka huolehdinkin ulkonäöstäni parhaani mukaan. Mielelläni pysyn nykyisin poissa illanviettopaikoista, sillä pahoittaisin niissä vain mieleni.
No, vanhapiikuus ei sinällään ole minulle ongelma. Toisinaan toki mietin, millaista mahtaisikaan elää parisuhteessa, mutten enää rohkene edes toivoa sellaista enää. Koko miessukupuoli on jäänyt vieraaksi, enkä enää jaksa yrittääkään keneenkään tutustua. En varmaan edes osaisi seurustella. Minulla ei ole mitään tarjottavaa miehille - tai no, hyvä naurunaihe kenties.
Eniten minua taitaa haitata asemani kaveripiirissä (nykyisin varsin suppeassa sellaisessa). Aikaa ei oikein enää tahdo riittää yhteiseen ajanviettoon, ja jos kaveripiirissä vietetään illanistujaisia, ei paritonta viitsitä tai haluta kutsua. No, ulkopuoliseksihan minä itseni niissä tuntisinkin. Kovasti silti tunnun kelpaavan lapsenlikaksi, eläintenhoitajaksi, talovahdiksi ja varsin usein - mikä sinänsä huvittavaa - parisuhdeneuvojaksi. Välillä tällainen rooli väsyttää ja saa minut tuntemaan itseni hyväksikäytetyksi, mutta koska kieltäytyessäni menettäisin viimeisetkin ihmiskontaktini, on minun vain yritettävä hyväksyä tilanne.
Taidan lopettaa säälittävän ruikutukseni tähän ja jäädä odottelemaan parjauksia (tai vaihtoehtoisesti synkkää hiljaisuutta). Olisi mukavaa kuulla, onko maailmassa muitakin yli parikymppisiä, jotka ovat eläneet koko ikänsä ilman parisuhdetta. Lukisin mielelläni myös sinkkujen kokemuksia omasta roolistaan ystävä-/tuttavapiirissä. (Itsestäni en käytä sanaa "sinkku", koska miellän itseni enemmälti juuri sellaiseksi naureskeltavaksi vanhanpiian stereotyypiksi korkeine kauluksineen ja kissoineen.)
-Wanhapiika-
Myöhäisteini-iässä tuli baareissa käytyä jonkin verran. Silloin vielä pidin mahdollisena sitä, että joskus tapaisin jonkun kivan pojan, jonka kanssa alkaisin harjoitella yhteiseloa. Tosin olin baarireissuilla se, joka vahti kavereiden juomia tai laukkuja näiden mennessä tanssimaan hitaita. Joskus samaan pöytään tuli juttelemaan kiinnostavia tyyppejä, mutta he olivat poikkeuksetta kiinnostuneita kavereistani, eivät minusta. Muutamia kertoja olen saanut kuulla "Ole sinä hiljaa siinä, sinä häiritset meidän keskusteluamme." Eipä liiemmin ole tehnyt mieli itseäni kenellekään tyrkyttääkään, ei silloin eikä myöhemmin. ;)
Toki syy on minussa, tiedän sen. Olen kasvoiltani ja vartaloltani ruma, eikä minusta saa kovinkaan feminiinistä tekemälläkään. Kenties olen liian älyllisen viileäkin. Omaa olemustaan on vaikea objektiivisesti arvostella, mutta jotakin kaiketikin viestittävät ne inhoavat katseet, joita saan osakseni, vaikka huolehdinkin ulkonäöstäni parhaani mukaan. Mielelläni pysyn nykyisin poissa illanviettopaikoista, sillä pahoittaisin niissä vain mieleni.
No, vanhapiikuus ei sinällään ole minulle ongelma. Toisinaan toki mietin, millaista mahtaisikaan elää parisuhteessa, mutten enää rohkene edes toivoa sellaista enää. Koko miessukupuoli on jäänyt vieraaksi, enkä enää jaksa yrittääkään keneenkään tutustua. En varmaan edes osaisi seurustella. Minulla ei ole mitään tarjottavaa miehille - tai no, hyvä naurunaihe kenties.
Eniten minua taitaa haitata asemani kaveripiirissä (nykyisin varsin suppeassa sellaisessa). Aikaa ei oikein enää tahdo riittää yhteiseen ajanviettoon, ja jos kaveripiirissä vietetään illanistujaisia, ei paritonta viitsitä tai haluta kutsua. No, ulkopuoliseksihan minä itseni niissä tuntisinkin. Kovasti silti tunnun kelpaavan lapsenlikaksi, eläintenhoitajaksi, talovahdiksi ja varsin usein - mikä sinänsä huvittavaa - parisuhdeneuvojaksi. Välillä tällainen rooli väsyttää ja saa minut tuntemaan itseni hyväksikäytetyksi, mutta koska kieltäytyessäni menettäisin viimeisetkin ihmiskontaktini, on minun vain yritettävä hyväksyä tilanne.
Taidan lopettaa säälittävän ruikutukseni tähän ja jäädä odottelemaan parjauksia (tai vaihtoehtoisesti synkkää hiljaisuutta). Olisi mukavaa kuulla, onko maailmassa muitakin yli parikymppisiä, jotka ovat eläneet koko ikänsä ilman parisuhdetta. Lukisin mielelläni myös sinkkujen kokemuksia omasta roolistaan ystävä-/tuttavapiirissä. (Itsestäni en käytä sanaa "sinkku", koska miellän itseni enemmälti juuri sellaiseksi naureskeltavaksi vanhanpiian stereotyypiksi korkeine kauluksineen ja kissoineen.)
-Wanhapiika-
Vastaukset 21
Vanhimmat
sitä on kuule vielä matkaa edessä. 23-vuotiaan on ihan turha höpistä että "jään yksin lopun elämää" sillä elämä on tuossa vaiheessa vasta ihan alussa.
Tervetuloa aikuiselämään sieltä varjellusta ja suojatusta lapsuudesta, tätä tämä elämä on. Jos katkeroidut, se on oma ongelmasi suosittelisin kuitenkin että lakkaat suurentelemasta "ongelmaasi" ja suuntaisit ajatuksesi johonkin muuhun.
Jos et ole löytänyt vielä jotakuta jolle haluaisit kuulua, niin odottele rauhassa ja katsele ympärillesi. Kulje ulkona, harrasta, hae elämään sisältöä ja uusia ulottuvuuksia. Elämä on sitä että tekee siitä sellaisen kuin haluaa niillä eväillä mitä käsillä nyt sattuu olemaan. Kuulostaan kornilta mutta totta se on.
Aiheesta käytiin juuri äskettäin keskustelua:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=500000000000006&posting=22000000003830118
Lyhyesti sanottuna: muita on, ja paljon.
Oh, todellakin meitähän on jonkin verran. Pitäisiköhän meidän 30 täyttäneiden vanhapiikojen ja -poikien perustaa kerho, jossa voitaisiin vertailla surkeita tarinoitamme ja lievittää ajoittain iskevää akuuttia yksinäisyydentunnetta.
Asiat tärkeysjärjestykseen.
Hommaa ensin se kissa. Vai onko sulla jo sellainen? Toisaalta, myös puudelikin käy.
Ei rumuus ole synti, se on vain saatanallinen häpeä.
- Adolf -
Häßlichkeit ist keine Schande, aber große Scheiße.
Ja tämä ikivanha saksalainen viisaus on käännettävissä vaikkapa näin: rumuus ei ole häpeä, se on vain tosi paska kohtalo.
Katso peiliin ja häpeä Pikku Apulaiseni! Naapurin isi on täällä valmiina lohduttamaan ;)
Tosin en ole edes yrittänyt saada itelle kumppania kuten sinä kun ei pentuna pahemmin baarit kiinnostaneet ja eikä ollut edes kavereita sinne menemään, no omani on syyni kun yritys on aikalailla nolla vaikka vähän yritystä on ollut viimeaikoina ja suurin osa naisista tässä ijässä jotka on vapaita on joko ongelmallisia tai sitten omituisia joiden kanssa tuskin mitään pitempää edes onnistuisi vaikka kuinka panostaisi. Todennäköisesti joku akka itellä olisi nyt jos vaan nuoruudessa olisi vihtinyt baareissa rellestää, tosin olenhan mä vielä nuori monien mielestä mutta noin puolen kymmenen vuoden päästä en ole enää ja tässä ijässä yksi vuosi on vähän aikaa...
Tosin jos haluat rupatella niin jätä emaili osote :o
Kyllä pariton ja yksinelelevä on sellainen jota ei kutsuta kylään tai hyvin harvoin kysellään miten menee. Mutta toisten huolia tai ongelmia sitten tullaan itkemään, olen ainakin päättänyt sanoa että hakekaa mualta apua, menköön siinä sitten ns kaverit.
Täyttä hyväksikäyttöä se on.
Itse en ole sosiaalisesti rajoittunut enkä muutenkaan erakko, nämä tavalliset asiat että tavallinen työssäkäyvä savuton ja kohtuuraitis mies ei kelpaa.
En edes enää yritä koska mitä turhaa energiaa tuhlata jatkuvaan etsimiseen tai tutkailemiseen, tavallinen arkikin vaatii kaikki voimat ja ajat, saapi perheellinen kokeilla vaikka hoitaa kaikki asiat taloudessa ja muussakin kuukauden verran. Taitaisi loppua päänaukominen sinkuille.
Jotta silleen.
Ikuinen vanhapiika minäkin. Ei sen näin pitänyt mennä. Piti olla parikymppisenä perhe, mies ja oma koti. Ei ollut. Kohta kolmekymmentä mittarissa eikä edelleenkään ole näköäkään miehestä. Ajatuksesta, että mulla olisi ikinä lapsia, olen luopunut jo ajat sitten. Saan kuulla olevani söpö tai hyvännäköinen, mutta kukaan ei oikeasti kiinnostu minusta. Olen avoin ja seurallinen pinnalta, mutta oikeasti minua tuntee erittäin harva. En uskalla avautua ihmisille, koska minua on vain satutettu. Tiedän kyllä, että se on kiinni luonteestani, ettei minulla ole ketään. Jos jaksaisin keikistellä, näytellä tyhmää jne. löytyisi minullekin ainakin yhdeksi yöksi joku kainaloon, mutta toisaalta se pelottaa. On turvellisempaa olla yksin kuin näyttää itsensä jollekulle, joka sitten pääsee pilkkaamaan ja satuttamaan. Ja loppujenlopuksi on kuitenkin yksin.
Miten sinä näyttelisit tyhmää?
kun et tuohon vastausta tiedä. Sen takia se uppoaakin kaikkiin miehiin, ikään ja kokemukseen katsomatta. Sitä joskus miettii kuinka miehet on niin sokeita sille silmät ymmyrkäisenä ihmettelylle eivätkä näe naisen oikeaa luontoa. Tiedän paljon tosi v-mäisiä akkoja, jotka kertova miehistä kaiken jälkikäteen kavereilleen tai kenelle vaan oikeastaan, puhuvat pahaa ja ovat ilkeitä. Mutta face to face osaavat olla niin mielin kielin ja näyttelevät tyhmää ja se menee läpi. Joka kerta. Itse en halua sitä tehdä, enkä siihen kykenekään, vaikka jäisin ikuisiksi ajoiksi yksin.
No voihan sen nähdä noinkin.
Ihmettelen vaan miksi kukaan näyttelisi tyhmää jos ei sitä oikeasti ole. Toiseksi, en rehellisesti sanottuna usko etten näkisi jos joku yrittää feikata, toinen asia on mitä sen suhteen toimisin. Todennäköisesti vaihtaisin maisemaa aika äkkiä, menisin vaikka vessaan ja jäisin sille tielle.
Sanoisin että tyhmän näytteleminen menee läpi tyhmille.
Miksi pitäisi luopua ajatuksesta hankkia lapsia. Kyllähän terve nainen pystyy niitä hankkimaan, jos haluaa. Itse ainakin olen ajatellut niin tehdä, vaikka haaveet parisuhteesta alkaakin olla hautautuneet.
Olisi kiva kuulla naisilta, jotka ovat yksin ryhtyneet äideiksi (suunnitellusti), miten olette selvinneet asuntolainasta ja lapsen hoidosta. Ja kertokaa miehetkin, miten koette tällaisen asian. Olisitteko valmiita auttamaan asiassa ilman sitoumuksia?
Syyskuussa 24, ja yksin on aina oltu. Yhdenillan juttuja on tosin ollut pari kappaletta, eikä nekään olleet omasta aloitteesta. Tuntuu etten minä vain osaa olla naisten seurassa.
Noin puolet ystävistäni seurustelee, mutta en ole onneksi joutunut mihinkään 'parisuhdeneuvonta' -tilanteisiin kovin usein. Aina välillä kuitenkin ja kyllä se on rasittavaa.
Ja vittumaisin lausahdus mitä minulle voi sanoa: 'On kyllä ihme, ettet oo vielä surustellu koskaan.'...on kuultu vähän liian usein eri ihmisten suusta.
"Ja vittumaisin lausahdus mitä minulle voi sanoa: 'On kyllä ihme, ettet oo vielä surustellu koskaan.'...on kuultu vähän liian usein eri ihmisten suusta."
joo mä kuulen kanssa aina kun alan tilittämään jollekin ihmiselle sitä etten ole koskaan seurustellu, että en ois kyllä susta uskonu....ja hirveen usein ihmiset pohtii sitä vähän aikaa ja sanoo sit että ehkä miehet pelkää lähestyä mua. mut en tiiä mitä ihmettä se sitten tarkoittaa...
niin ikää 23 ja takana muutama erittäin epämääräinen juttu, joista kahta ois erittäin hyvällä mielikuvituksella melkein voinu kutsua seurusteluksi.
tsemppiä kaikille ja aurinkoisia kesäpäiviä kaikesta huolimatta... :)
Oon kohta 23v ja en ole seurustellut ikinä. Yhdenillan juttuja ja pikkusäätöjä on ollut kymmeniä kyllä vuosien varrella. Mutta niistä ei ikinä ole kehittynyt yhtään mitään. Toisin sanoen, oon varmaan usein ollu se hyväksikäytetty osapuoli, vaikka joskus olen itsekin sortunut siihen.
En tiedä miksi kukaan ei minusta kiinnostu. Olen ihan nätti, mutta pyöreähkö.
En edes halua toitottaa sitä etten ole seurustellut ikinä, koska mua hävettää se.Melkein kaikki muut mun kaverit omaa pidempiä seurustelusuhteita. Tunnen lisäkseni yhden ihmisen, joka ei koskaan ole seurustellut.
Ei vaan tee kovin kutaa itsetunnolle, ku koko ajan on sellanen tunne et joku mussa on vialla kun en kenellekään kelpaa.
Tiedän itessäni olevan syytä. Ne kenelle kelpaisin, ei taas ole kelvannut mulle. Syynä joko heidän itsekkyys, huumorintajuttomuus ja asiat joiden kanssa ei voi elää.
nyt kun yrittäisin olla olematta nirso, kukaan ei edes tule yrittään.
Taidan jäädä yksin... ja hävetä itseäni
Eihän siinä oikeesti olis mitään hävettävää, jos ei oo vielä esim. 23-vuotiaana ole seurustellut. Jos vaan itse on edes jonkin verran aktiivinen,kyllä varmasti joskus joku löytyy! Mutta se on selvä, että kotoa ei tule kukaan hakemaan. Sinulle viestiketjun aloittaja sen verran, että jos kuitenkin yrität pitää huolta ulkonäöstäsi,en usko että olet ruma. Kuka vaan saa pienellä ehostuksella itestään ihan hyvännäkösen. Sulla on nyt vaan semmonen asenne, että et löydä ketään ja olet vajonnut itsesääliin. Sehän siinä on, et jos jo valmiiksi ajattelet että kukaan ei sinua huoli niin tuskinpa ketään löydät. Sen oman rakkaanhan voi löytää vielä eläkeiässäkin, niin et oo kyllä tuomittu olemaan vanha piika ikuisesti! Harmittaa ihan kun jotkut oikeasti ajattelee, että kukaan ei huoli..No itselläkin joskus tulee semmonen olo, mut siitä on vaan päästävä yli. Kaikki me ollaan rakkauden arvoisia:) Eli nyt vaan ylös sieltä itsesurkuttelun suosta. Lähet vaikka yksin baariin ja menet juttelemaan jollekin miehelle tai sitten etit miehen netistä. Oma-aloitteisuuskaan ei ole pahasta!
Yleensä olisin vain nauranut tai jättänyt asian sikseen...mutta en tällä kertaa. Itse olen onnellinen koska kaikki ystäväni (joita on useita kymmeniä) ovat sinkkuja. Olen itse seurustellut monia vuosia, mutta viimeaikoina en ole oikeastaan jaksanut välittää koko asiasta.
Jotenkin on vain outoa se, että minun kaveripiirissäni jos alat seurustelemaan jäät takuuvarmasti yksin. Kaikki on oikeastaan juuri päinvastoin kuten kuvailit, jos aloitat seurustelun olet täysin yksin sen jälkeen. Ihmiset ympärilläni eivät vain anna mitään arvoa moisille asioille ja itsekään en paljoa jaksa välittää asiasta. Joten ole mieluummin onnellinen, kuten mekin olemme. :) Sinun ei tarvitse välittää kenestäkään muusta kuin itsestäsi ja se yksin on kaiken tuon "tuskan" väärti.
Se mitä lähinnä halusin sanoa on se, että yksinelo voi olla myös TODELLA hauskaa. Kaikki riippuu siitä miten asiaan asennoidut. :) Onnea matkaan, kyllä se siitä kun vain lopettaa turhan murehtimisen. :)
No en mikään komistus ole mutta, parissa pitkässä suhteessa kyllä ollut, mutta yksi juttu täytyy sanoa... että onhan ainakin hiuksesi pitkät (edes about olkapäille) ja mieluummin yleensä auki, etkä pukeudu yli-isoon yksiväriseen t-paitaan.
Suomeksi, se edes yrittää näyttää naiselta on jo jotain ja pitäisi auttaa ainakin jonkinlaisen seuran löytämiseen (?).
Itse löysin rakkaani vasta 28 -vuotiaana. Sitä ennen en ollut seurustellut. Ainoastaan muutamilla treffeillä ollu. Sul on vielä paljon aikaa. Älä anna periks. Muista, että onni ei tule etsien vaan se tulee eläen.
Haluaisin mainostaa tässä yhteydessä nettiä seuranhaussa. Ilmoitus vaan jonnekin city.fi:n tai sinkut.nettiin ja sitten valkkailemaan vastauksista mukavaa ihmistä.
Itsekin olen ihan tavallinen pulliainen ja käynyt jo kymmenillä nettitrefeillä eikä ikäviä kokemuksia ole yhtään. Nyt seurustelen jo toista vuotta nettilöytöni kanssa, molemmat ollaan ihan keskivertoihmisiä (vähän normaalia pyöreämpiä).
Lisäksi toisen kanssa kirjoittelu perustuu luonnollisesti vähemmän ulkonäköön kuin face to face-tilanne. Mahdollisessa tapaamisvaiheessa ulkonäöllä ei sitten olekaan enää niin painavaa merkitystä kun tuntee jo toisen jollain tavalla ennestään. Toki jotkut hakevat seuraa myös tarkoin ulkonäöllisin perustein, mutta heidät voi jättää omaan arvoonsa.
Ja on totta ettei vielä 23-vuotiaana tarvitse huolehtia siitä jos ei ole koskaan seurustellut. Elämää on edessä vielä vaikka kuinka!