Ulkopuolinen olo työpaikalla

Vielä pahempaa on olla töissä työpaikassa, jossa porukka viettää aikaa yhdessä vapaa-ajallaan, mutta jotenkin niitä kutsuja ei meikäläisen korviin asti tule. Ellei ole sitten koko työpaikan kerran vuodessa pidettävästä virkistyspäivästä kyse, johon jokaisen melkeinpä pakko osallistua. Jotenkin noloa aina kun kuulee jostain menosta, jossa muut olleet yhdessä ja itse joutuu taas näyttelemään välinpitämätöntä, ettei olis moinen kiinnostanutkaan. Toisaalta tiedän, etten olisi riennoissakaan pidettyä seuraa, olenhan hiljaisempi ja kiinnostuksen aiheet erit kuin muulla porukalla, ja kaiken lisäksi huumorin heittäminenkin vaikeaa. Noh siinähän se kai selvisikin syy miksei mukaan kutsuta.

Eipä ole tuommoisia murheita enää, taakse jäänyttä. Sata varmasti olisin yksin jos olisin kuvioissa vielä mukana.
Satun olemaan semmoiselta seutukunnalta jossa systeemit on periaatteesa tehneet kaiken mahdollisen riittävän nuorena jotta ei varmasti pärjäisi.
Kaikki mahdollinen, kotihelvetit, kouluhelvetit, armeijahelvetit, työpaikkahelvetit, työttömyystoimistohelvetit, yleensäkin kaikki julkisen puolen helv*tit, eikä tää nykyaika nettihelvetteineen ja siellä lymyävine rikollisineen ole yhtään kummempaa, samaa p*skaa.
Jos ei toisten kans kulje, miks pitää väkisten yrittää vääntää sitä samaa virttä,
miksei voi alkaa vaikka rakentavasti vihaamaan, hakeutua toisten samalla
tavalla kokijoiden kans jotain yhteistyötä tekemään, vihaamaan rakentavasti
yhdessä. Vaikka vihaten sitä p*skakuviota, ettei se ittelle ole ku just tollasta.
Josko se sieltä sitten lähtiski yllättäen kulkemaan eri tavalla omalta
kohdaltakin.

Todennäköisesti ne työkaverit ajattelevat, että et ole kiinnostunut heidän seurastaan. Että olet jotenkin mielestäsi heitä parempi tai muuten vaan et edes haluaisi liittyä joukkoon.

Eivät he välttämättä ajattele että pitäisit itseäsi parempana mutta he todennäköisesti luulevat ettet ole kiinnostunut heidän seurastaan. Jos he ovat itse muodostaneet kuppikuntansa, saattavat he olla siinä mielessä ihmisinä aktiivisia, ja ovat tottuneet siihen ajatukseen että jos jotain haluaa niin se ilmaistaan. Joten jos sinä et ilmaise haluasi liittyä seuraan ---> he tulkitsevat ettei halua ole.

Kannattaa kuitenkin muistaa että työpaikoilla nämä kuppikunnat muodostaa usein tietyntyyppiset ihmiset. Aktiiviset, seuralliset ja äänekkäät, kyllä. Mutta kuka todella tekee eniten töitä työpaikallasi? Ovatko ne näitä kuppikuntien jäseniä? Tuskin. Ja onko työpaikallasi muita "yksinäisiä"? Millaisia he taas ovat työntekijöinä?

Tarkoitan tässä sitä, että vaikka nyt sinusta tuntuu että "kuinka ihanaa olisi kuulua tuohon ja tuohoon porukkaan" saatat loppujen lopuksi olla ihan paremmin tuossa tilanteessa. Koska usein näihin kuppikuntiin kuuluu se että jauhetaan vain tyhjää, ikään kuin "pakkokin" jauhaa koska se kuuluu siihen niin kiinteästi.

Olen itsekin ollut aikoinaan kouluelämässä ja työelämäni alussa se "hiljainen" tein todella hyvin työni ja olin tarkka. Sitten työelämässä hetken oltua en enää "kestänyt", en pystynyt vastustamaan näitä kuppikuntia, liityin heihin ja hiljalleen itse työ jäi täysin toissijaiseksi (yhtäaikaa ei jaksa pitää yllä sosiaalisia suhteita ja tehdä työt mahdollisimman hyvin). Lopulta minut tunnettiin siitä kuinka "hyvä tyyppi" ja hauska olin, ei siitä että tein työt kunnolla ja otin elämän tosissaan. Se alkoi nyppiä vähitellen, ja nyt olen taas paljon vakavampi. Haluan mieluummin nauttia itse työstäni oli se mitä tahansa kuin kaivaa korviani työpaikalla miettien ketä huomenna mahtaa olla töissä :)

Kyllä vain. Olen naisvaltaisella alalla ja vähemmän koulutettu. Sen kyllä huomaa,kun tehtävät on vain "koulutetuille tarkoitettu ". Huomasin tai siis kuulin,kun juttelin parin työkaverin kanssa. Tulin takaisin melkein heti niin kuulin,kun "sanoivat,ettei sitä jaksais millään kuunnella "Minun mielestäni he puhuivat minusta. Olen kyllä kova puhumaan ,mutta pahoitin mieleni kovasti. Todistaahan en sitä voi enkä kysyä. Arvaat varmaan miksi.

Naisaloilla on enemmän sellaista hiljaisempien omiin oloihinsa jättämistä, ne vilkkaat mennä "pulputtaa" keskenään. Olen itse aika puhelias enimmäkseen, mutta en ole sosiaalisesti vilkas, isommassa seurassa siis. Ennemmin ajattelen itsekseni, ja keskittyy paremmin siihen mitä tekee. Harvoin mitään syvällistä tulee sanottua useamman kesken, niin se vaan on. Ja jutut lentää ja muuttuu matkalla, siksi itse nykyään mietin vähän mitä puhun.
En koe itseäni yksinäiseksi, paremminkin kaipaan saada omaa rauhaa, voisin viihtyä yksin päivätolkulla jossain saarellakin varmaan. :)

Unohdin sanoa vielä: itsellä se ULKOPUOLISUUS on oikeastaan sitä, että saa olla oma itsensä. Ei parempi eikä huonompi kuin muut, mutta jollain lailla levollinen ja hyvä olo. Olen siis sellainen yksinviihtyvä tyyppi kait. Onnellisesti naimisissa, aikuisia lapsia useampi, mummokin jo muutamalle. Mutta ikäni olen osannut arvostaa omaa rauhaakin, ja ainahan sitä ei ole voinut tietenkään olla edes, kun lapset pienet, koulussa, hulinaa, vieläkin välillä tietysti kun on perhettä ympärillä.
Aikansa kutakin. Tasapaino kait sitä, että olisi sovivasti monenlaista?

Minulla on usein ulkopuolisuuden kokemuksia, sekä työelämässä että yksityiselämässä. Luulen, että lapsuuteni vaikuttaa asiaan: minua kiusattiin ja eristettiin koulussa ja kotona. En ilmeisesti aikuisena osaa olla luontevasti toisten ihmisten kanssa.

Minäkin kuulun niihin, joiden edellytetään työpaikalla olevan mukana, jos on pikkujoulut tai jokin muu yhteinen tílaisuus. Mutta sitten kun ihmiset järjestävät jotain työyhteisön ulkopuolella, se ei koskaan koske minua. Niistä kyllä puhutaan minunkin kuulteni.

En silti ole mikään tuppisuu hissukka, vaan olen vuosien mittaan yrittänyt aktiivisesti luoda kontaktia ihmisiin. En mitenkään päällekäyvästi, vaan esim. aloittamalla jutustelun ja pitempään tuntemiani olen kutsunut kotiinikin, joskus ihan illanvietonkin merkeissä. Mutta omasta aloitteestaan kukaan ei tunnu haluavan olla minun kanssani tekemisissä eikä vastavierailukutsuja ei tule. Ja yhteydenpitokin kestää vain niin pitkään kuin jaksan olla itse aloitteellinen ja aktiivinen. Alan jo kyllästyä ja luopua toivosta.

Onhan tuo tietysti totta, että ulkopuolisena saa olla niin kuin haluaa. Mutta kaipaan silti läheisyyttä, toisten kanssa olemista, kyläilyreissuja, yhdessä tekemistä.

Täälläkin sama tilanne, koen työpaikalla olevan aika usein ulkopuolinen. Riippuen keiden kanssa sattuu olemaan samassa vuorossa. Mutta monesti se oon mä, joka yrittää avata keskustelua tai kysellä kuulumisia, mutta ei voi multa kysellä mitään tai alkaa juttelemaan jostain. Itse oon aika rauhallinen ja teen työt tunnollisesti ja joudun yleensä tekemään muidenkin työt niiden olevansa "pidemmällä tauolla"'. Alkaa jo pikkuhiljaa tökkiä!

Tuo on niin tuttua. Olen toki vain työkokeilija, mutta olen kokenut myös ulkopuolisuutta sekä aikoinaan koulussa, että nyt työelämässä. Olen enimmäkseen yksikseni töissä, vaikka siellä on paljon muitakin työntekijöitä. Lisäksi teen aina kaikki niin sanotusti "surkeimmat" työt, kuten siivoukset, joita ei kukaan muu kehtaa/ viitsi tehdä, niin se teetetään mulla, ja minut sysätään sivuun siinä samalla. Eihän se kivalle tunnu, toisaalta tiedän minäkin ettei töissä tarvitse esittää kenenkään kaveria jos ei kerran ole samalla aaltopituudella, kunhan hoitaa hommansa hyvin . :)

Tuttu juttu minullekin. Kun olin aikoinani työelämässä minulla teetettiin sellaisia töitä joita kukaan muu ei viitsinyt tehdä. Asiassa oli pomokin mukana, koska hän ei uskaltanut kysyä muilta koska tiesi heidän kieltäytyvän. Jostakin syystä en ole oppinut pitämään puoliani, siitähän tuo johtuu. Porukan ulkopuolinen myös välillä tunsin olevani, tosin juttukavereitakin kyllä löytyi mutta tosi ystävyys on vaikeampaa. Olin myös äärettömän hyvä, tarkka ja nopeasti oppiva työntekijä. Sekin kai oli pallottelun syy. Porukka koostui myös harvinaisen kovaluontoisista ihmisistä jotka pallottivat pomoakin miten halusivat. Minä tunsin olevani hyväksikäytetty. Huomasin myös olevani suurennuslasin alla. Pienikin mokani kyllä huomattiin. Onneksi olen saanut olla toisenlaisessakin työpaikassa. Sen olen oppinut että hiljaisella ja ujolla ihmisellä ei ole mitään ihmisarvoa vaikka hän olisi kuinka älykäs ja fiksu. Kaikki pienetkin viat huomataan ja saa kärsiä yksinäisyydestä . Yksinäisyys altistaa mustamaalaukselle kun ei ole ketään puolustamassa. Pitäisi opetella sanomaan jyrkästi EI, ja pitämään puolensa.

Kyllä, samoin koen ja ahdistaa niin vietävästi kun muilla on mukavaa ja syntyneet oikeiden tähtien alla!

Liian ujo, herkkä, liian kiltti, sinisilmäinen, hyväksikäytettävä, alistuva, tunnollinen, oikeudenmukainen, rehellinen, ym. Näistä ominaisuuksista joutuu kärsimään. Toisaalta voi olla onnellinenkin, kun ei ole tehnyt kenellekään pahaa ja kun ei kuulu mihinkään kuppikuntaan ei tarvitse olla kenenkään orjakaan. Se on jonkinlaista rikkautta, että saa ajatella mitä haluaa ja olla sitä mieltä asioista mitä oikeasti on. Eikä tarvitse teeskennellä toisten mieliksi tai että hyväksytään sakkiin vain kieroilemaan muitten mukana. Sitähän se monesti on. Monia voi harmittaakin oma heikkous, ettei uskalla tai pysty olemaan erossa kaikenmaailman saastasta. Toisaalta täytyy myös, edes yrittää uskoa, että maailmassa on paljon hyvääkin kaikesta huolimatta.

Mitä hyvää? Ihmiset ovat itsekkäitä ja kieroja, omaa etuaan ajavia. Kukaan ei välitä hevonpaskaa toisesta, jos ei saa siitä etua itselleen.

Onhan tuo koettu! Työmaailma ei juurikaan eroa koulumaailmasta, fyysisesti isompia lapsia vain. Henkilökohtaisesti koen, että paras työpaikka olisi sellainen, jossa saisi olla mahdollisimman paljon yksin. Suoraan sanottuna työelämässä alkoi ahdistamaan samat uteliaat ihmiset, jotka juorusivat ja utelivat kaikkea yksityiselämästä ja puhuivat paskaa selän takana.

Täällä kans sama tilanne. Aloittajan teksti oli kuin omasta suustani. Naisvaltaisella alalla ollaan. Kuppikunnat harrastavat omia juttujaa käyden syömässä, leffoissa, ajamassa kartingia, saunomassa.

Sitten on heitä, jotka eivät anna suunvuoroa, mikäli nyt edes jotain haluaisin sanoa, niin puhuvat päälle. En tunne kuuluvani porukkaa vaan tunnen olevani korva, jolle lykätään se kaikki paska mikä on asiakkaiden tms kanssa eteen tullut. Koskaan kukaan ei kysy: "Mitä sulle tänään kuuluu".

Muutenkin osastoni on täysin unohdettu. Mikäli tulee koekäyttöön jotain pesuaineita tms, niin ei ne koskaan osastollemme päädy. Lisäksi kun jollekkin kertoo jostain niin ei mene kauaa kun se asia palaa takaisin luoksesi, jokseenkin muuttuneena. Luvatut asiat eivät pidä.

Vikaa on varmasti itsessänikin sillä en ole sosisaalinen, en osaa lähestyä ihmisiä vaan odotan että he lähestyvät minua. En oikeen osaa keskustella. Itsetunto lytätty aikanaan alimpaan helvettiin, niin nuoruudessa kotona kuin peruskoulussakin. Ihmisen on vaikea muuttaa itseään, joten tällä mennään mitä on annettu.

Vuosien ajan koulussa ja työelämässä ulkopuoliseksi jääneenä olen tullut siihen tulokseen, että on olemassa kaava jolla pääsee porukoihin mukaan, jos siis vaan oma pää kestää sellasta paskaa. Aloittaa joka viikonloppuisen ryyppäämisen ja meuhkaa alkuviikon sitten humalassa törttöilystään ja loppuviikon julistaa uutta viinanhimoaan. Tähän kaavaan kun lisää sen, että haet työyhteisöstä henkilön joka pyrkii aktiivisesti "mielipidevaikuttajaksi" (ei yhteisön kirkkain kynttilä), eli puhuu ja jauhaa paskaa muista. Yleensä tälläisellä henkilöllä on yksi tai kaksi kohdetta, Kun olette tämän "mielipidevaikuttajan" kanssa samassa tillassa näiden kohteiden kanssa, ja jos nämä raukat kohteet vielä sattuvat sanomaan jotain, sillä ei mitään väliä vaikka sanoisivat kohteliaasti huomenta, niin aloitat "mielipidevaikuttajan" suuntaan silmien pyörittelyn ja muminan josta kukaan ei saa selvää ja näin huomaat kohta olevasi yhtä tämän vaikuttajan kanssa (jota saatetaan jopa vähän pelätä). Näin oletkin kohta porukassa mukana ja kutsuja satelee sinne tänne eikä työpaikalla tosiaan tarvitse yksin olla eikä muuten välttämättä kohta tehdä töitäkään kun on sen verran puitavaa muiden asioissa.

Niin tuttua.

Joo, muakin väistellään nykyään töissä. Saan usein istua pöydässä yksin tauolla tai jos muualla ei ole tilaa, niin sit joku tulee istuun samaan pöytään välttämättömyyden pakosta. Mäkin häpeän yksin istumista usein, en tosin aina. Luettavaahan tauolla on, joko kännyni tai jokin lehti. Voi, kuinka harvoin saan puhua asioistani jonkun kiinnostuneen kanssa. Vaikka itse päivän mittaan kysyn kuulumisia monelta. Tosiystäviä ei enää oikeestaan ole. Satunnaisille voi joskus avautua. Niin pinnallista on touhu. Paljon kun on väkeä töissä. Kuppikuntia riittää. Ykskin puhuu vaan itsestään ja kavereita näyttää olevan. Tosin antaa lahjoja noille ystävillee8n ja kutsuu synt.päivilleen heitä. Mun kaverit on lähteneet uusiin työpaikkoihin tai eläkkeelle, osa jo kuollut. Kaipaan heitä. Ennen oli aina taukoseuraa. Lähityökaveria ei enää ole. Työtehtävät muuttuneet.

Luulisin, että nimenomaan se, että on kiusattu ja eristetty kotona ja koulussa, altistaa yksinäisyydelle.
Ehkä sitä vieläkin pelkää jostain tulevaa iskua. Olen työpaikoissa yrittänyt olla mukana, käydä lounaalla ja kahvilla muiden kanssa ja osallistua keskusteluihin, ja olenkin kuullut olevani tosi pidetty. Mutta mukaan menoihin et pääse, lounaalle pääset, kun kampeat itsesi mukaan, ja kukaan ei oikein muista, että olet olemassa. Se on nöyryyttävää. Ajattelin nyt viimeisimmässä paikassa, että antaa olla. Vietän lounaan sitten puhelimesta Hesaria lukien, teen hommani ja lähden kotiin. Jos joku pitää ylpeänä, pitäköön, en enää jaksa. Kirjat, Netflix, mies ja pitkät lenkit ovat pelastus. Kirjasto on ihana paikka, voi rentoutua kirjoja selaillen.