Pitkäaikainen avomieheni on alkanut puhumaan naimisiin menosta... Minua on kuitenkin alkanut pelottamaan liittomme tulevaisuus... Voiko sellaisten ihmisten liitto kestää, jotka ovat joka asiassa erilaisia ja eri mieltä? Hän on henkeen ja vereen kaupunkilaismies ja rakastaa mukavuuksia ja elektroniikkaa, minä taas olen maalaishöperö, joka rakastaa mahdollisimman luonnonläheistä elämää. Meillä ei siis ole yhteisiä mielenkiinnonkohteita eikä harrastuksia, on vain rakkaus, jonka kestävyyttä pidemmän päälle epäilen. Omia kokemuksia ja neuvoja otetaan siis vastaan, uskallanko suostua kosintaan ja onko siinä edes mitään järkeä? Toimiiko erilaisten ihmisten liitto?
Liian erilaisia
sormus vai ei
15501
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Reilun 10 vuoden avioliitto takana ja eron partaalla roikutaan, koska meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin lapset. Rakastamme toisiamme, tai ainakin luulen niin, mutta kun olemme kasvaneet niin erillemme etten enää jaksa olla suhteessa, joka ei anna meille mitään. Pari vuotta eroa on mietitty ja ilman lapsia olisi kyllä jo eri teille lähdetty. Emmekä edes olleet kovin erilaisia tavatessamme.
En suosittele sitoutumaan toisiinne, jos olette niin erilaisia. 10v kuluttua sitten mietitte miten lasten käy erossa ja miten he siitä toipuvat. Ei se rakkauskaan kaikkea kestä...
Löydät varmasti itsellesi sopivan kumppanin omien harrastustesi/mieltymystesi kautta.
Puolisoiden ns. erilaisuusko on ongelma?
Sormenpäitämme myöten olemme erilaisia itse kukin, koska näin on maailma rikkaasti alunperin rakennettu.
Mikä vimma on tasapäistää kaikki... jopa arjet ja pyhät ovat samanlaisia, niitäkään ei saisi toisistaan eriyttää?
Olemme tulleet aikaan, jolloin yötä ja päivääkään ei erotella, vaan kansa valvoo yöt unettomina ja päivisin kulkevat kuin unissaan.
Jopa koirat ja ihmiset alkavat muistuttaa toisiaan, koira on perheenjäsen ihmisen tapaan ja mustin päälle sovitellaan muotivaatteita ja musti inhimillistetään. Hänen kuolemaansa surraan enemmän kuin mummin kuolemaa.
Vaan en ole kuullut kenenkään valittavan lemmikistään: otan eron Bella-villakoirastani, jota kyllä rakastan paljon, mutta olemme erilaiset. Meillä ei ole yhteisiä mielenkiinnon kohteita.
Ei, ei valiteta, koska Bellasta on tehty mielikuvissa samanlainen kuin itse on ja silloin voi rakastaa Bellaa. Bella toki alistuu tähän.
Tässä on se pointti.
Täytyykö toisen ihmisen olla juuri minun itseni kaltainen harrastuksineen ym. mielenkiintoineen ennen kuin häntä kykenee rakastamaan... eli rakastamaan minua itseäni toisessa. Ei siis tuota toista erilaisuuksineen, vaan minua toisessa.
Tänä itsekeskeisen rakkauden narsistisena aikana vahditaan, ettei toinen osapuoli vain poikkea polulta ja vallan ole vain oman yksilönsä oloinen erilaisuuksineen.
Kaketuomaan puoliso on tavattoman erilainen kuin Kaket.
Meillä on erilaiset mielenkiinnon kohteet, mutta olemme rakentaneet yhdessä siihen keskelle yhteisen maailmamme, johon tuomme kumpikin oman leiviskämme siitä mitä tahollamme maailmasta olemme noukkineet.
Upea kirjotus. Ihan haukon henkeä. Kiitos.
Lienee luonnekysymys? Molemminpuolinen luottamus ja arvostus? Tyytyminen yhteisiin intresseihin.
Intohimo laimenee mutta molemminpuolinen halu huolehtia kumppanin hyvinvoinnista muuttanee sen kiintymykseksi joka kantaa läpi elämän kaikissa suhteissa.
Me olimme siinä suhteessa hyvässä tilanteessa, että seurusteluaikainenkin yhdessä viihtyminen perustui, jälkeen päin tarkastellen, hyvin pitkälle saman suuntaisiin asenteisiin arkisissa asioissa ( raha, lasten kasvatus, elämisen suunnittelu ja tavoitteellisuus, yms. ) sekä samoihin harrastuksiin.
Kumpikaan ei ole koskaan kontrolloinut toisen reviiriä vaan pikemminkin kannustanut itsensä toteuttamista siihen kuuluvissa asioissa.
Olisi helppo sanoa meidän mallimme olevan ainoan oikean mutta enpähän sano.
Hiton helppo ja varma pohja se on ollut.
Ollaan mieheni kanssa kuin yö ja päivä. Muuten suhde varmaan toimisikin, mutta jos arvot ei täsmää millään tavalla niin sitten voi olla hankalampaa. Minä itse kunnioitan kaikkia ihmisiä ja pidän ihmisten erilaisuudesta. Mieheni ei hyväksy juuri mitään ja on hyvin rajoittunut ihmissuhteissaan. Tämä on vuosien myötä alkanut kehittyä suuremmaksikin ongelmaksi. Kutsuisin mielelläni meille myös vieraita ja sukulaisia, mutta mieheni ei halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä, halveksuu heistä lähes jokaista, eikä muutenkaan välitä vieraista.
Muitten erilaisuuksiemme kanssa olen jotensakin sinut mutta tuo hänen ns. vihamielisyytensä lähes kaikkia ihmisiä kohtaan alkaa olla minulle liian rankkaa katsottavaa. Kyllä se elämä ainakin paljon helpompaa olisi jos olisi enemmän yhteistä.
Jos on henkeen ja vereen erilainen niin ei kai se sitten onnistu. Nimittäin jonkinlainen kompromissi esimerkiksi asuinpaikasta ja -tavasta pitää löytyä tai muuten joudutte asumaan eri osoitteissa? Jos siis myönnyt että huushollissanne voi olla vesiklosetti ja isäntä saa näperrellä elektoniikkaansa jossain nurkassa ja isäntä puolestaan hyväksyy että kaupungin palvelut eivät ole ihan saman asuntoyhtiön alakerran liikehuoneistossa mutta niihin kuitenkin joskus jollain tavalla pääsee, niin eiköhän se siitä?
Olemme melkein kaikissa asioissa samanlaisia: sama ammatti, sama elämänkatsomus, sama rytmiikka rahankäytössä, sama elämänrytmi yleensä ja samanlainen tapa kasvattaa lapsia ja samanlaiset harrastukset arjessa ( tykätään keskustelusta, ei siedetä ilkeilyä kumpikaan, keskustellaan paljon uskonnosta, historiasta yms. tykätään ulkoilusta, asutaan mielellään samalla lailla , matkustuksessa sama rytmiikka). Erilaista: en pidä urheilukilpailuista enkä pienveneilystä tai lintujen bongaamisesta. Hän ei liiemmin ompele koneella! Me emme halua asua talvella muualla kuin kaupungissa emmekä edes kovin pienessä. Tämän asian täytyy olla molemmilla samanlainen minusta. Huom: iän myötä se maalaisromantiikka alkeellisine oloineen pakkaa kummasti karisemaan. Ota tämä huomioon.
Erilaisuus on minusta silkka riesa, mutta tässä asiassa voin olla väärässä. Tällä samanlaisella rytmiikalla ollaan ihan umpilätkässä vielä aloitettuamme seurustella 1980 ja siitä sitten edettiin naimisiin yms.
No, enpä minä toki ihan samaan pysty koska Suomessa ei ole kovin laillista ainakaan avioitua alle 10-vuotiaana, mutta tätä rataa kuitenkin vuodesta -99. Luulisi että se maalaisromantiikka karisee ensimmäisenä siltä joka hoitelee lapsia ja kotitöitä kantovesien varassa... Tosiaan senkin vinkin meinasin vielä antaa että se joka haluaa vaikeammin asua tai olla niin varautukoon tekemään myös asian eteen sitten enemmän, ja toinen vinkki koskisi sitten sitä että ei aleta sitten sieltä elektroniikan keskeltä myöskään määräilemään saako toinen lähteä vaikkapa vaellukselle yksin jos ei seuraksi kerran halaja.
Mutta mene ja tiedä, alkuperäinen oli noissa määritelmissään mielestäni vähän epämääräinen. Mitkä ne valtavat eroavaisuudet nyt sitten ovat ja kuinka vakavia. Harvan maalaisromantikonkaan ensiasunto on luomupientila ja jotkut eivät asuinkunnasta, työllisyydestä ja tuloista johten ikinä pääse vaatimattomaankaan omakotitaloon vaikka kuinka katkerasti haluttaisi, joten todistettavasti ihminen pystyy tulemaan toiveissaan reaaliteettejä vastaan, miksi siis ei toista ihmistä?
Kysyisin nyt vielä senkin että onko jotenkin mahdotonta siirtyä sinne kaupunkiin siinä vaiheessa kun ketään ei se maalaisromantiikka iän myötä enää huvita, vai minkä tähden asia pitäisi ottaa just nyt huomioon? Entäs jos iän myötä kahdesta alunperin samanlaisesta vain toinen muuttaisi mieltänsä, kerrohan nyt mitenpä se ennakoidaan jos se nyt just pitää tietää?
Huomisesta ei kukaan tiedä mitään. Paras ennustaja on kuitenkin aiempi touhuilu: jos nyt tykkää jostain, todennäköisesti samaa tekee myöhemminkin.
En ole koskaan asunut omakotitalossa. Kerrostalossa aina. Mikä ihmeen pakko se on omakotitaloon tunkea ja maksaa itseään kipeäksi. Kannattaa asua vaatimattomammin, kuin mitä pankki antaisi lainaa.
No nyt menee aika puhtaasti pelkästään siihen mitä mieltä itse satut olemaan, mikä ei kai auta alkuperäistä ihan hirveästi. Mutta sanottakoon tähän kumminkin että en ainakaan itse ole missään nimessä syntynyt valmiina. Ensimmäiseen avoliittoon astuessani 18-vuotiaana myös ajatukseni miellyttävästä asuinpaikasta ja -tavasta olivat varsin erilaiset kuin nykyään, ja tykkäsin puuhaillakin vallan muuta. Hieman olisivat menneet ennustukset pieleen kohdallani jos silloinen kumppani olisi niiden toteutumista jäänyt seurailemaan. Aika tavalla kirkonkylän osakkeisiin muuttelee myös vanhempaa porukkaa jotka eivät ole koskaan asuneet muualla kuin omakotitalossa, mieltänsä ovat ilmeisesti hekin muuttaneet...
En ole tässä ketään tuiki tuntematonta auttamassa. En tiedä hänen elämästään mitään. Miten minä tuntematonta tilannetta edes teoriassa voisin auttaa?
Hän tekee ihan itse oman valintansa. Raskasta on, jos ollaan erilaisia. Raskasta on sitten vuosia odotella, että toinen muuttuu. Muuttuu tai ei muutu. Parempi, että sillä hetkellä ajatukset ovat samat. Vähemmällä pääsee. Aika sitten tuo muutoksia, jos tuo. En vieläkään halua asua maalla. Eikä miehenikään halua asua maalla. Eivät kaikki muutu. Sinä olet muuttunut sitten 18 v. Minä en juuri ole. Samaa mieltä ollaan vieläkin.
Niin, mitenköhän. Pitäisiköhän tähän kysymykseen vastata että "mä en tiedä mitään jos et säkään tiedä....."
Ja minä taas luulin että täällä äänestetään sitovasti alkuperäisen tulevista toimenpiteistä.
"Ja minä taas luulin että täällä äänestetään sitovasti alkuperäisen tulevista toimenpiteistä. "
Käytät sarkasmia: huono idea. Karkoittaa ihmiset ja työpaikat.
Huh, olipas aloittajalla samanlainen tilanne kuin itsellä. Up!
Miksi sitten asua avoliitossa sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei voi ajatella avioliittoa?? Tietääkö mies, että on sellainen varamies vaan ja että sinä haluat pitää takaoven auki, jos jossain näkyisi parempi? Sano miehelle, että mene ja jatka elämääsi.