Minulla on hankala tilanne, ja pohdin mitä tässä kannattaisi tehdä. Mennäkö naimisiin vai ei?
Olen 25v ja ollut mieheni kanssa melkein 5 vuotta yhdessä. Suhteemme on ollut melkoista vuoristorataa koska alusta asti sillä minä olen ollut se, joka on halunnut alkaa seurustelemaan, mennä kihloihin, muuttaa yhteen ja jopa lasta halusin enemmän. Meillä on 6kk vanha lapsi ja arki hänen kanssa sujuu kyllä mukavasti. Mieheni omistautuu lapselleen, tulee varhain töistä kotiin ja viettää illat meidän kanssa. Nyt mieheni taas on se joka ehkä enemmän haluaa naimisiin, ja itseäni pelottaa enkä tiedä haluanko sittenkään..
Näen tässä useita vaivaavia asioita:
- Olen kuitenkin vasta 25v ja menin tyhmyyksissäni naimisiin 18vuotiaana ensirakkauteni kanssa. Ero tuli kahden vuoden jälkeen. Menin siihen liittoon kevein perustein enkä tajunnut sen sitovuutta. En tahdo tällaisen enää toistuvan.
- Mieheni saa harvoin oloni tuntumaan hyväksi, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Hänen kehunsa minua kohtaan tuntuvat jäykiltä, teennäisiltä ja latteilta. Mm. ulkonäön suhteen saan kuulla olevani kaunein, itselle tulee vain olo "joopajoo"..
- Minä olen tosiaan ollut se joka on halunnut näitä suhteen edistysaskelia. Olen joutunut perustelemaan ja pyytelemään ja ruinaamaan seurustelua ja lasta, koska mieheni syttyy kaikenkaikkiaan asioille hitaasti ja minä taas olen spontaani. Mieheni vuosien aikainen epäileminen on jättänyt epäilyksen minuun. Hän miettii kaiken järjellä ja minä fiiliksellä. Vaikea yhdistelmä. Näiden epäilyksien vuoksi minulle on myös jäänyt takaraivoon se tunne, että olen hänelle epähaluttu.
- Miehen eksä vaivaa minua. He ovat enää vain kavereita eikä heillä varmasti ole sutinaa. Olen kuitenkin saanut sen käsityksen että heillä oli paljon parempaa seksiä kuin mitä meillä on ja minulla on aina ollut se tunne että minä olen toissijaisesti haluttava heti eksän jälkeen. Kun tapasin mieheni, olimme kumpikin juuri jääneet sinkuiksi, ja nimenomaan eksä jätti mieheni. Mieheni edelleen seurailee eksän facebooktapahtumia ja kuvia, ja oloni on vain omituinen vaikka tiedossani ei ole erityisesti mitään mistä olla huolissaan. Joskus suhteen alkuaikoina mieheni tosin vietti aikaa eksänsä kanssa, ja pimitti asian minulta. Sain yhteiseltä tutulta kuulla, että heidät oli sitten nähty diskossa kahdestaan.
- Haluan seksiä useammin ja enemmän kuin mieheni. Mieheni mukaan minua onkin vaikea pitää tyytyväisenä kun olen aina niin halukas seksiin ja kiihkeä. Nykyään olen vähentänyt todella paljon seksuaalista aktiivisuuttani, ja se on todella surullista. Omassa aiemmassa suhteessani seksi toimi vilkkaasti ja myös itse sain tehdä aloitteita, joihin kumppani reagoi myönteisesti. Tässä suhteessa jos teen aloitteen, hän yleensä torjuu minut koska on hitaasti syttyvä myös seksiin ja tarvitsee valmisteluaikaa. Niinpä useimmiten harrastamme seksiä vain kun hän tekee aloitteen, kun tietää minun sitten kuitenkin suostuvan. Sängyssä käyn villinä ja hän on todella taitava, kuitenkin.
- En ole aina ollut tyytyväinen siihen miten raha-asiamme hoidetaan parisuhteessamme, ts. mies on pihi. Se nyt itsestään on ehkä asia jonka pystyn sulattamaan, koska en ole rahan perään ja minulla on omat tienestini.
- Hän ei ole pätkääkään hullu eikä spontaani. Sen takia minulla on harvoin hauskaa, koska jos ehdotan jotain hullumpaa, niin siihen ei tietenkään lähdetä mukaan.
- Minulla ei ole tunnetta että hän on 100% oikea minulle. Sellainen tunne on että voimme hyvinkin elää yhdessä koko elämämme, mutta tulen aina tuntemaan noita yllä lueteltuja tunteita. Eikä se minusta tunnu houkuttelevalta. Olen ottanut näitä kaikkia asioita hänenkin kanssaan puheeksi tietysti, mutta hän sanoo että seksi minun kanssani on ollut parasta, että eksä ei häntä kiinnosta enää siinä mielessä, ja että hän haluaa olla vain kanssani. Lisäksi seksiasioista ja raha asioita on puhuttu, ja on löydetty kompromisseja.
Ehkä tässä on ainekset toimivaan suhteeseen ja avioliittoon, vai onko sittenkään?
Olen 25v ja ollut mieheni kanssa melkein 5 vuotta yhdessä. Suhteemme on ollut melkoista vuoristorataa koska alusta asti sillä minä olen ollut se, joka on halunnut alkaa seurustelemaan, mennä kihloihin, muuttaa yhteen ja jopa lasta halusin enemmän. Meillä on 6kk vanha lapsi ja arki hänen kanssa sujuu kyllä mukavasti. Mieheni omistautuu lapselleen, tulee varhain töistä kotiin ja viettää illat meidän kanssa. Nyt mieheni taas on se joka ehkä enemmän haluaa naimisiin, ja itseäni pelottaa enkä tiedä haluanko sittenkään..
Näen tässä useita vaivaavia asioita:
- Olen kuitenkin vasta 25v ja menin tyhmyyksissäni naimisiin 18vuotiaana ensirakkauteni kanssa. Ero tuli kahden vuoden jälkeen. Menin siihen liittoon kevein perustein enkä tajunnut sen sitovuutta. En tahdo tällaisen enää toistuvan.
- Mieheni saa harvoin oloni tuntumaan hyväksi, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Hänen kehunsa minua kohtaan tuntuvat jäykiltä, teennäisiltä ja latteilta. Mm. ulkonäön suhteen saan kuulla olevani kaunein, itselle tulee vain olo "joopajoo"..
- Minä olen tosiaan ollut se joka on halunnut näitä suhteen edistysaskelia. Olen joutunut perustelemaan ja pyytelemään ja ruinaamaan seurustelua ja lasta, koska mieheni syttyy kaikenkaikkiaan asioille hitaasti ja minä taas olen spontaani. Mieheni vuosien aikainen epäileminen on jättänyt epäilyksen minuun. Hän miettii kaiken järjellä ja minä fiiliksellä. Vaikea yhdistelmä. Näiden epäilyksien vuoksi minulle on myös jäänyt takaraivoon se tunne, että olen hänelle epähaluttu.
- Miehen eksä vaivaa minua. He ovat enää vain kavereita eikä heillä varmasti ole sutinaa. Olen kuitenkin saanut sen käsityksen että heillä oli paljon parempaa seksiä kuin mitä meillä on ja minulla on aina ollut se tunne että minä olen toissijaisesti haluttava heti eksän jälkeen. Kun tapasin mieheni, olimme kumpikin juuri jääneet sinkuiksi, ja nimenomaan eksä jätti mieheni. Mieheni edelleen seurailee eksän facebooktapahtumia ja kuvia, ja oloni on vain omituinen vaikka tiedossani ei ole erityisesti mitään mistä olla huolissaan. Joskus suhteen alkuaikoina mieheni tosin vietti aikaa eksänsä kanssa, ja pimitti asian minulta. Sain yhteiseltä tutulta kuulla, että heidät oli sitten nähty diskossa kahdestaan.
- Haluan seksiä useammin ja enemmän kuin mieheni. Mieheni mukaan minua onkin vaikea pitää tyytyväisenä kun olen aina niin halukas seksiin ja kiihkeä. Nykyään olen vähentänyt todella paljon seksuaalista aktiivisuuttani, ja se on todella surullista. Omassa aiemmassa suhteessani seksi toimi vilkkaasti ja myös itse sain tehdä aloitteita, joihin kumppani reagoi myönteisesti. Tässä suhteessa jos teen aloitteen, hän yleensä torjuu minut koska on hitaasti syttyvä myös seksiin ja tarvitsee valmisteluaikaa. Niinpä useimmiten harrastamme seksiä vain kun hän tekee aloitteen, kun tietää minun sitten kuitenkin suostuvan. Sängyssä käyn villinä ja hän on todella taitava, kuitenkin.
- En ole aina ollut tyytyväinen siihen miten raha-asiamme hoidetaan parisuhteessamme, ts. mies on pihi. Se nyt itsestään on ehkä asia jonka pystyn sulattamaan, koska en ole rahan perään ja minulla on omat tienestini.
- Hän ei ole pätkääkään hullu eikä spontaani. Sen takia minulla on harvoin hauskaa, koska jos ehdotan jotain hullumpaa, niin siihen ei tietenkään lähdetä mukaan.
- Minulla ei ole tunnetta että hän on 100% oikea minulle. Sellainen tunne on että voimme hyvinkin elää yhdessä koko elämämme, mutta tulen aina tuntemaan noita yllä lueteltuja tunteita. Eikä se minusta tunnu houkuttelevalta. Olen ottanut näitä kaikkia asioita hänenkin kanssaan puheeksi tietysti, mutta hän sanoo että seksi minun kanssani on ollut parasta, että eksä ei häntä kiinnosta enää siinä mielessä, ja että hän haluaa olla vain kanssani. Lisäksi seksiasioista ja raha asioita on puhuttu, ja on löydetty kompromisseja.
Ehkä tässä on ainekset toimivaan suhteeseen ja avioliittoon, vai onko sittenkään?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tossa sun jutuss aon liian monta " ei " tekijää jotka sanoo että ei kannata mennä vielä naimisiin. Ei teidän suhde ole siinä kunnossa et kannatta kunmiehelläs on hällä väliä asenne. Odota nyt ainakin se pari vuotta vielä et jos asiat menis parempaan suuntaan siten
Itsekkin miettinyt, että "mikäs kiire tässä on". Ei-tekijät epäilyttävät kyllä. Pohdinta onkin että ovatko nuo ei-tekijät jotenkin suhteen tuhoavia vai ovatko ne asioita joiden kanssa muutkin parit elävät vuodesta toiseen.
Ja millainenhan mies saisi olla?
- Jo vain, luulenpa, että parhaastakaan marketista ei löytyisi juuri näihin sinun ominaisuuksiisi täydellisesti vastaavaa miestyyppiä.
Aika tavan hakeminen sinulla olisi, ja kun vielä lapsirepsukkainen siinä mukana uutta isäpuolta etsiskelemässä äidin luonteeseen sopivaa, niin
voisi olla, että ei löytyisi neulaa heinäsuovasta.
Ja jos löytyisi, niin aina sieltä tulisi ajan kanssa niitä huonoja ominaisuuksia, jotka eivät sinun ominaisuuksiisi sopisi.
Avioliitto kun ei ole mikään muuttumaton paketti, joka otetaan tai jätetään, jos ei kanavat miellytä.
Avioliitto on elävä niin kuin kasvi elää ja niin kuin pariskunta elää ja kehittyy ja kastelee kasviaan. Avioliitto muotoutuu, se on plastinen, jos sille annetaan mahdollisuus. Tai se on jäykkä ja jämähtänyt, jos se alkuunsa sellaiseksi päätetään jättää.
Kaikki on ihmisistä itsestään kiinni. Tahdosta. Avioliitto on tahdon asia.
Tunteet tulevat ja menevät ja taas tulevat.
Teissä on hyvät ainekset kehitellä hyvä avioliitto.
Nuorena ihminen muuttuu, miehesi muuttuu, mutta ei pakottamalla, vaan ajan kanssa itsekseen sinun kanssasi eläen.
Sinä muutut, kasvat ja olet kymmenen vuoden kuluttua toisella tavoin toimiva ja ajatteleva nainen.
Aviopari, joka sitoutuu toisiinsa, kasvaa yhdessä. Jos olet nähnyt vanhoja aviopareja, huomaat, että he ovat ulkonäöllisesti paljon samankaltaisia.
Ja nämä eroavaisuudet rikastuttavat liittoa.
Viisaita sanoja.
Voi hyvinkin olla että olen jollain tapaa vaativa miehen ja parisuhteen suhteen. Ehkä olen juuri ajatellut avioliittoa muuttumattomaa pakettina joka pysyy sellaisena kuin otetaan.
Mukava kuulla että sinun mielestäsi tässä on mahdollisuudet onnistuneeseen avioliittoon. =)
Teidän suhteenne kuulosta vähintään yhtä toimivalta kuin useimmat muut liitot. Tärkein asia, jonka luulisi lopettavan jahkailun, on yhteinen lapsi. Ehkä arveluttavin kysymys teidän molempien osalta on, pystyttekö panemaan kaiken likoon lapsenne hyväksi vai etsittekö edelleen omaa onnea.
Miehesi on ilmeisesti jäyhempää, sitoutuvampaa tyyppiä, joten pitäisi lähinnä saada sinut rauhoittumaan ja tyytymään tähän suhteeseen, tähän elämään. Sinua kauhistuttaa ajatus, että jossain on joku vielä parempi kumppani. Se ajatus sinun pitää nyt tukahduttaa pariksi vuosikymmeneksi, koska olet lapsen mennyt tekemään.
Voit hyvinkin olla oikeassa. Minähän tässä nyt se epäilijä olen, tällä kertaa. Ehkä pelkään juuri sitä, että sitoudun kumppaniini ja tapaan joskus jonkun, josta tajuan että tämä olisikin ollut se oikea. En tiedä onko mitään yhtä tiettyä oikeaa edes olemassa, tuskin. On kai vaan monta sopivaa jotka on eri tavalla sopivia.
Tuntuu vain hämmentävältä, koska en nyt miehenkään sitoutumishalusta täysin varma ole (historiamme takia). Vaikka nyt näyttää yksinomaan hyvältä, olen vain skeptinen.
Myönnän että oma onneni on tärkeä parisuhteessa. Ehkä pitäisi mennä naimisiin lapsen takia vaikka epäilyttääkin, mutta onko sekään silti oikein.
Onko oikein mennä naimisiin jos epäilyttää vähääkään? Vai kuuluukohan pieni epäilys tähän asiaan aina. Sen kun tietäisi.
"Onko oikein mennä naimisiin jos epäilyttää vähääkään?"
Olisin enemmän huolissani, jos ei epäilyttäisi, koska silloin päätös on tehty väistyvässä huumassa.
Lapsi oikeasti muuttaa kuvion. Jos miehessä ei ole mitään suurta vikaa, minusta sinun pitäisi omasta puolestasi sitoutua täysillä ja saada perhe toimimaan. Miehestäsi sinä et vastaa.
Jos sitten ihastut toiseen mieheen, sinut punnitaan ihmisenä, vaimona ja äitinä. Osaatko silloin olla uskollinen perheellesi?
Minun mielestäni avioliitto on toissijainen asia. Tärkeintä on perhe, jonka olet jo mennyt perustamaan. Nyt sinun pitäisi mietiskellä asuntomaksuja, päivähoitopaikkoja, toimeentuloa, pikkusisarusta, sukulaisia jne. Miesasiat eivät ole kartalla vuosikymmeniin -- vaikka tulisi erokin!
Olet oikeassa. Ja hyvä, jos tietty epäileväisyys kuuluu kuvioon. Minulla sitä epäileväisyyttä varmaan teettää jo pitkälti se edeltänyt lyhyt avioliittokin, joka kariutui. Pelko siitä, ettei halua kokea samaa enää uudelleen.
Aiemmat päätökseni olen myös tässä suhteessa tehnyt ns. huumassa. Eli kun menimme suhteeseen, kihloihin ja jopa kun hankimme lapsen, olin tietyssä huumassa enkä epäillyt mitään. Nyt kun arki on tasoittunut (meillä on mukavaa, rauhallista, vähän tylsää arkea) on kuvassa ensi kertaa muutakin kuin ne hullut tunteet. Nyt ehkä itsekin pohdin ensimmäistä kertaa vasta järjellä. =)
Kun noin sanoit, että isoin juttu on se perhe ja se on jo tehty, niin olen samaa mieltä. Avioliitto taitaa olla tässä tilanteessa enää se "viimeinen silaus". Ratkaisevin askel tässä on jo otettu. Tilanne voisi olla huonompikin. Ehkä tästä selvitään.
Asuntoa ei ole varaa hankkia vielä vuosiin, enkä itseasiassa koe haluavani toistaiseksi omistusasuntoa. Tämä siksi, että koen etten ole valmis sitoutumaan psyyvästi yhdelle paikkakunnalle. =D Mahtaakohan minulla itselläni olla sitoutumiskammo? Asumme pääkaupunkiseudulla josta en ole kotoisin ja jossa en niin viihdy, tämä on mieheni synnyinseutua. Oman elämäni juuret ja ystävät ovat toisaalla. Kokisin yhteisen perhe-elämämme paljon iloisempana jos voisin vähän useammin nähdä ystäviäni, mutta töiden takia asumme täällä.
Varmaan vauhdikas elämäsi on aiheuttanut kauhua läheisissäsikin. Nyt voit osoittaa heille, että sinulta löytyy vastuunkantokykyä. Kääri hihasi ja tee perheestäsi ihastuksen aihe.
Yksityiskohdat tietysti selvität itse mutta pidä koko ajan lastasi (tai lapsiasi) toiminnan ytimessä. Ole miehellesi ystävällinen ja kannustava, vaikka arki olisi tylsää ja masentavaa. Älä missään nimessä rupea syyttämään häntä elämäsi pilaamisesta.
Eye on the ball!
Kyllä varmasti onkin kauhistuttanut. Kovin nuorena ei edes tajua sitä maailman menoa siten kuin päältä parikymppisenä jo hahmottaa kokonaisuudet. Kun nyt miettii niin tällä suhteella taitaa olla paljon paremmat onnistumismahdollisuudet kuin ensimmäisellä liitollani. Ensimmäinen miehenikin oli tosi hyvä mies, mutta olimme molemmat nuoria ja kokemattomia, vailla oikein minkäänlaista perspektiiviä asioista.
Nyt tilanne on kuitenkin aivan toinen, ja pitämällä perhettä kiintopisteessä onnistun ehkä tässä liitossa. Aiemmassa liitossa se taisi repiä pahiten erilleen, että emme onnistuneet saamaan lasta. Tässä suhteessa taas tulin heti raskaaksi kun annoimme mahdollisuuden (joka oli hieman säikähdyskin) ja lapsi on kyllä positiivisessa mielessä yhteensitova tekijä kahden toisiaan rakastavan ihmisen välillä. =) Olin varautunut että emme ehkä lasta edes saisi, vaikka yrittäisimme, ja kun hän sitten tuli aivan vauhdilla, niin siinä sitä sitten oltiin, yhtäkkiä vakavassa tilanteessa ja yllättäen matkalla avioliittoon.
Ehkäpä tämä on pitkälti jotain entisen liiton loppuun ruotimista jotta voin puhdistaa pöydän lopullisesti ja siirtyä puhtain ajatuksin lapseni isän vaimoksi. =) kiitokset sinulle hyvistä neuvoista! Painan ne mieleeni.
Puhut miehelles asioista jotka vaivaa sua. Nostat kissan pöydälle kaikissa sua vaivaavissa asioissa ja sanot et muutoksia on tultava jos te yhdessä aiottte elää. Pitää siis pystyä puhumaan ongelmista ja jos miehes ei puhu niin sitten kannattaa harkita jopa eroa kun ei se siitä parane sitten ilman puhumista. Esim se asia et mies on pihi. laskut kuuluu maksaa puoliksi ja muita kuluja kans pitää jakaa. Avioliitto on jakamista kaiken aikaa ja sun pitää vaan sanoa et mien sä näät suhteen ja avioliiton
Ei, tietty säädyllisyys pitää olla käytöksessä, mutta liittoon ei lähdetä sillä periaatteella, että toisen pitää muuttua.
Koska perhe on jo perustettu, harkinta-aika on mennyt jo ohi. Miestä pitää sietää niin kauan, kuin se on lapsen edun mukaista. Olkoon pihi. Olkoon tylsä. Olkoon seksihaluton.