Meitä oli kolme parikymppistä. Mä, mun paras kaveri ja tyttö, josta molemmat pidämme, mutta tunteet pidettiin "salassa" (Koska ainahan nainen kai aistii, jos mies hänestä pitää ja mä keverin kanssa ollaan ryypätessä myöntäneet toisilleen, et me pidämme samasta naisesta).
Viime kesällä kolmistaan oltiin kävelyllä. Hengailtiin. Ilta oli kaunis. Minuun iski hervoton halu suudella meidän naisosapuolta. Alkoholia ei asiaan ollut käytännössä mitään vaikutusta - tuntia aikaisemmin joimme jokainen tuopillisen olutta. Hetki oli täydellinen ja nopeasti pussasin häntä. Yllätyksekseni hän ei pahoittanut mieltään, vaan puolestaan vastasi siihen hyvin innostuneena ja siinä sitten intohimoisesti suutelimme keskellä narikkatoria. Olin onnellinen kuin sonni.
Kun lopetimme, mun paras kaveri heitti naisosapuolellemme, että "Hei, nyt sun on pakko suudella muakin". Meidän nainen oli tyyliin "Okei". Sit hän kääntyi muhun päin ja kysyi, että onko asia ok. Hän ei ollut mun tyttöystävä ja täysin vapaa ihminen, joten vastasin, että "Siitä vain". Käännyin pois. Heidän suudelma oli paljon lyhyeempi, kun meidän, mutta se silti tuntui ikuiselta. Asiasta ei sen jälkeen enää puhuttu. Hengailu jatkui senkin jälkeen monta kuukautta normaalisti..
Siitä on kulunut vuosi. Naisemme rupesi käytännössä boikotoimaan meitä ilman syytä. Kaverin kanssa suhteet viilenivät, kun elämärytmit muuttuivat niin erilaisiksi. Tuo "bittersweet" ilta kuitenkin edelleen pyörii päässäni. Olin varmaan aikamoinen kakka, kun suutelin naista, josta tiesin kaverin pitävän (Toki hänki tiesi, että mä siitä pidin, mutta mä olin se joka suuteli). Mutta mua oikeesti ottaa päähän se, että annoin naiselle luvan suudella. Varmaan nainenkin käyttäytyi "huonosti", mutta toisaalta tämä oli vain tätä nuorten huvittelua. Suudelma on toki vain suudelma, mutta tämä on silti musta jotenki surullista...
Onko kellään kokemusta vastaavanlaisita tilanteista? Miten pääsen tästä yli? TIedän, että tämä kuulostaa pieneltä asialta, mutta olen yksinäinen, epävarma, melankolinen ihminen, jolle pienikin määrä naisen lämpöä voi olla isoin juttu ikinä... En enää tiedä, pidänkö siitä naisesta (Kun ei olla ees puhuttu loppukeväästä), mutta tämä silti tuntuu missatulta mahdollisuudelta...Siinä hetkenä olin valmis vaikka mihin, jotta olisimme yhdessä...
Viime kesällä kolmistaan oltiin kävelyllä. Hengailtiin. Ilta oli kaunis. Minuun iski hervoton halu suudella meidän naisosapuolta. Alkoholia ei asiaan ollut käytännössä mitään vaikutusta - tuntia aikaisemmin joimme jokainen tuopillisen olutta. Hetki oli täydellinen ja nopeasti pussasin häntä. Yllätyksekseni hän ei pahoittanut mieltään, vaan puolestaan vastasi siihen hyvin innostuneena ja siinä sitten intohimoisesti suutelimme keskellä narikkatoria. Olin onnellinen kuin sonni.
Kun lopetimme, mun paras kaveri heitti naisosapuolellemme, että "Hei, nyt sun on pakko suudella muakin". Meidän nainen oli tyyliin "Okei". Sit hän kääntyi muhun päin ja kysyi, että onko asia ok. Hän ei ollut mun tyttöystävä ja täysin vapaa ihminen, joten vastasin, että "Siitä vain". Käännyin pois. Heidän suudelma oli paljon lyhyeempi, kun meidän, mutta se silti tuntui ikuiselta. Asiasta ei sen jälkeen enää puhuttu. Hengailu jatkui senkin jälkeen monta kuukautta normaalisti..
Siitä on kulunut vuosi. Naisemme rupesi käytännössä boikotoimaan meitä ilman syytä. Kaverin kanssa suhteet viilenivät, kun elämärytmit muuttuivat niin erilaisiksi. Tuo "bittersweet" ilta kuitenkin edelleen pyörii päässäni. Olin varmaan aikamoinen kakka, kun suutelin naista, josta tiesin kaverin pitävän (Toki hänki tiesi, että mä siitä pidin, mutta mä olin se joka suuteli). Mutta mua oikeesti ottaa päähän se, että annoin naiselle luvan suudella. Varmaan nainenkin käyttäytyi "huonosti", mutta toisaalta tämä oli vain tätä nuorten huvittelua. Suudelma on toki vain suudelma, mutta tämä on silti musta jotenki surullista...
Onko kellään kokemusta vastaavanlaisita tilanteista? Miten pääsen tästä yli? TIedän, että tämä kuulostaa pieneltä asialta, mutta olen yksinäinen, epävarma, melankolinen ihminen, jolle pienikin määrä naisen lämpöä voi olla isoin juttu ikinä... En enää tiedä, pidänkö siitä naisesta (Kun ei olla ees puhuttu loppukeväästä), mutta tämä silti tuntuu missatulta mahdollisuudelta...Siinä hetkenä olin valmis vaikka mihin, jotta olisimme yhdessä...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.