pahasti tai jopa halvaantuisi niin ettei pysty enään kävelemään, niin jättäisitkö kumppanisi?
Jos kumppanisi loukkaantuisi
tiukka kysymys
24102
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Silmää räpäyttämättä.
En tietenkään. Mutta entäs jos mieli sairastuisi ja hän muuttuisi käytännössä aivan toiseksi persoonaksi? Tai muuttuisi esimerkiksi onnettomuuden takia täydeksi vihannekseksi, joka pysyisi tajuttomana hengissä vain koneiden avulla? Siinä olisi jo miettimistä.
Mutta entäs jos mieli sairastuisi ja hän muuttuisi käytännössä aivan toiseksi persoonaksi? - Been there done that. Erittäin raskaaksi olen kokenut, en tiedä missä kulkee jaksamisen rajat. Varmaan sairauden asteessa. Mä en voi sanoa olevani paras mahdollinen kestäjä, kun pään sairauksista puhutaan. Kaiken muun sairastelun siedän/kestän/jaksan helpommin.
Tai muuttuisi esimerkiksi onnettomuuden takia täydeksi vihannekseksi, joka pysyisi tajuttomana hengissä vain koneiden avulla? - Ei haluaisi olla koneiden varassa, joten koneet päältä pois ja antaa nukkua pois. Varmaan hetkeen en pystyisi luopumaan toivosta, jos joskus vielä herää. Mutta varmaan se olisi jossain kohtaa pakko kohdata tosiasiat.
jos mieli sairastuisi ja muuttuisi ihan kuin eri persoonaksi, se vaikuttaisi hänen suhtautumiseensa minuun, eikö niin? Siinä vaiheessa kun toinen ei itse enää pysty kohtelemaan minua kumppanina, kumppanuus on hajonnut.
Ei siinä enää minun pakkeja tarvita, se on hajonnut.
Mutta kauanko sitä jaksaisi odottaa ja toivoa, että lääkkeet ja terapia alkaisi purra ja tilanne korjaantua?
Minusta tämä on vähän samanlainen hypoteettinen kysymys kuin että olisitko valmis kuolemaan jonkun ihmisen tai asian puolesta. Helppoahan on olla ylevämielinen, kun ei ole tosipaikan edessä ollut.
Minusta taas tässä ei ollut ylevämielisyyttä. Tuon kumppanin mielen sairastumisen olen kokenut ja läpi käynyt. Se on siis nähty. Ja tiedän, etten ole siinä kohtaa vahva.
Tuo koneista irrottaminen taas on kumppanin oma toive, jos niin huonoon jamaan menee. Eli kuuntelenko kumppanin toivetta vai pidänkö omaa itsekkyyttäni letkuissa? No kuten sanoin, varmaan menisi jonkun aikaa kun toivoisi että ihme tapahtuu ja siitä herää. Mutta ajan kanssa olis varmasti pakko kohdata tosiasiat.
Mitä ylevää tässä susta oli?
no jos ei parissa vuodessa saa opeteteltua, että miten sairauden kanssa eletään ja silti ollaan parisuhteessa, niin mahtasko se siitä enää paremmaksi muuttua?
Ei mitään syytä jättää. Yhdessä kumppania jelppien eteenpäin.
Henkilö, joka tuossa tilanteessa jättää kumppanin, ei koskaan todella ole parisuhteessa ollutkaan loukkaantuneen kanssa vaan kaikki on ollut teennäistä!
Saisin vihdoin myös kakkosta, kun ei se takaapäin sitten edes huomaisi, jos on alapäästä tunto pois. Hmm. Tässä on ideaa.
En jättäisi.
taida olla paljon jätettävääkään - mitä nyt kirjekaveri ;)
Höpö höpö taas.
Oliko sulla joskus nuorempana kouluaikana kirjekavereita?
Tarkoitin oikeita kirjekavereita. Sellainenhan oli muotia kirjotella vaikka ulkomaille.
Hei Kyösti :-)
On ollut, muttei ulkomailta. :-)
en
Jos siitä tulis samalla täysi urpo niin jättäisin.
Olen pannut naista joka ei pysty kunnolla kävelemään onnettomuuden takia. Mut ei se seksiin vaikuttanut ja nainen on vielä tosi hyvännäköinen ja normaalii kroppa. Mut se ei esim, pysty juoksemaan ikinä kunnolla mut kävelemään pystyy. En mä kyl kenekään rullatuoli naisen kaa seurustelis.
En välttämättä jättäisi. Mukava, että panemiseen on jo otettu kantaa. Sitähän sä kysyit.
En. Emmä ihan niin tyhmä ole. Olen sen verran naisia nähny, että pälli repee ennemmin sen kävelevän kanssa.
Riippuu pystyiskö se hoitaan päivittäistoimet pienellä avustuksella. Isomman hoidontarpeen kanssa olis kyl pakko turvautua laitoksiin.
On vaikea kysymys, kun miettii tarkemmin.
Siis ensin ajattelee, että silloin viimeiseksi jättäisin kumppanin ja näin varmaan ajattelisinkin pitkään jos näin tapahtuisi. Aikanaan seurustelin miehen kanssa, joka sairastui henkisesti. Olin suunnittelemassa eroa ennen sairastumista, koska totesin jo silloin, että emme sovi toisillemme,mutta sairastuminen esti minua eroamasta, useamman vuoden.
Mutta.. tiedän, että kumppanini, jonka lähes kaikki tärkeimmät elämän puuhat ja harrastukset liittyvät ulkoilmaelämään ja kaikkeen fyysiseen puuhasteluun. Tiedän, että hän muuttuisi henkisesti ja paljon. Ja sitä en pysty sanomaan, mihin suuntaan. Ensin olisi tietysti masennus, mutta sitten pystyisikö minun ja perheen avulla saamaan itsensä henkisesti sellaiseen kuosiin, että hänen kanssa pystyisi koko perheelämään..
Joka tapauksessa, eihän se avioeron paikka olisi, mutta olisiko järkevää, että hän asuisi kotona vai hoitokodissa, jossa hänen luonaan vierailisin päivittäin.Sitä en osaa sanoa. Ja kun vielä tietää, että hän on itse todennut, että jos hän halvaantuisi, hän toivoisi, että häntä autettaisiin päättämään päivänsä ja hän ei haluaisi olla kenenkään läheisen hoidettavana, avuttomana. Pitäisikö tämä oikeasti paikkaansa kuitenkaan, olisiko siinä tilanteessa oikeasti sitä mieltä? ja vaikka olisikin, mitä minä siitä ajattelisin?
Helpompaa olisi, jos alkaisi seurustella valmiiksi halvaantuneen kanssa,kuin että halvaantuminen tapahtuisi yhteiselon aikana ja joutuisi näkemään ja kokemaan suuren henkisen (ja fyysisen, mutta se ei ole yhteiselon kannalta niin merkittävä) muutoksen.