Olemme olleet yhdessä 10 vuotta. Meillä on arjessa ihan toimivaa, muistamme kiittää toisiamme ja kertoa päivän kuulumisista. Käymme yhdessä hoitamassa asiat ja ajoittain myös ystävien kanssa ulkona.
Kuitenkin alkaa nyt tuntua siltä, että mies odottaa vain että minä otan jalat alleni ja lähden.
Lakanoiden välissä ei olla pyöriskelty yli vuoteen. Lakkasin houkuttelemasta kun mies ei yrittänyt itse koskaan. Sitä ennenkin viimeiset viisi vuotta lähinnä minun aloitteestani ja tosi harvoin kun tunsin itseni koko ajan rumaksi ja lihavaksi kun en kelvannut. Kysyin syytä haluttomuuteen kerta toisensa jälkeen, mutta mies ei "osannut sanoa".
Ennen sentään sain halauksia ja suukkoja. Nyt pitää pyytää - ja ne ovat silloinkin vain sellaisia pikaisia. Yöksi ei enää tipu suukkoa, ellen pyydä.
Toissapäivänä oli ensimmäinen kerta kun ei kiittänyt ruuasta. Samaan hengenvetoon ilmoitti, että hän tahtoo huomenna ravintolaan syömään. Ennen ovat sapuskani aina kelvanneet.
Ennen halusi käsi kädessä aina kävellä, nyt kävelee askeleen edessä tai kaksi jäljessä. Ei pitäisi häpeästä kiinni olla, minä kun olen pysynyt samanlaisena vuosia. Hän itse on kasvattanut mahan ja kaljuuntunut.
Puhui naimisiinmenosta ja kun se päivä alkoi lähestyä, peruikin koko homman. Siinä oli suvulle selittelemistä, kun ei kuitenkaan erottu. Katselee kaupungilla ihaillen naisia, jotka ovat raskaana - ja puhuu lapsista ja perheestä ja muusta. Ja sitten kuitenkin tätä..
Jos minä en puhu mitään, niin meillä ei sitten puhuta mitään. Mies teki itselleen ruokaa. Kahvia keitteli. Minulta ei kysynyt, haluaisinko. Aika pahaa teki noin pikkuasia, kun itse en ole koskaan edes pöytään istunut ennen kuin hänellä on annos edessään.
Minä olen meillä hoitanut aina kodinhoidon. En ole kahteen viikkoon evääkään liikauttanut kodin eteen, koska mies on saanut viimeiset viisi vuotta marssia tiptop-kuntoiseen asuntoon, valmiiseen ruokapöytään... vaatteet ovat olleet aina puhtaina ja vieraita on saanut tulla vaikka ilman varoitusta. Mies ei ole sanonut kotitöistä mitään, teki ne vaan itse tänään.
Olen aina laittautunut nätiksi jopa kauppareissuja varten ja öitäni en nuku missään paituleissa, että yrittämisestä pitäisi edes saada pisteitä. Eikä minua tarvitse odottaa tuntikausia, kun geenit siunasivat naamalla, jota ei paljoa tarvitse säätää.
Kadulla mies kyttää jokaista teinipimukkaa pikku vaatteissa. Ei edes vaivaudu tekemään sitä vaivihkaa. Siitäpä tulee tosi kaunis olo, kun itse en ole koskaan ollut paljastelevaa tyyppiä.
Minun kanssani ei ole aikaa tai halua tehdä mitään. Sen sijaan aikaa ja halua on juosta kuntosalilla (ja alan epäillä siellä käyntejä, kun asenne minua kohtaan heikkenee eikä maha häviä mihinkään), töissä ei haittaa tehdä pitempiä päiviä, vaikka ennen kiirehti kotiin.
Pahaa tekee tässä on se, että 10 vuotta meni tuohon - ja se, että olen alkanut ajatella, että se 10 vuotta on tullut tuhlattua.
Pari vuotta ja alkaa olla liian myöhäistä tehdä lapsia - ja uuden miehen kanssa pitäisi ehtiä seurustellakin ennen jälkikasvua. Niin, siis jos uuden miehen edes jostain löytää. Tämä nykyinen oli ennen niin hyvä, että rima on korkealla enkä ole enää yhtä sievä kuin 22-vuotiaana. Yksi ryppy on jo silmän alla, eikä iho ole enää niin kuulas.
Minä olin kuvitellut, että vanhoina sitten juomme pullakahvia parvekkeella ja päivittelemme elämänmenoa. Sen unelman särkyminen tässä eniten satuttaa.
Kuitenkin alkaa nyt tuntua siltä, että mies odottaa vain että minä otan jalat alleni ja lähden.
Lakanoiden välissä ei olla pyöriskelty yli vuoteen. Lakkasin houkuttelemasta kun mies ei yrittänyt itse koskaan. Sitä ennenkin viimeiset viisi vuotta lähinnä minun aloitteestani ja tosi harvoin kun tunsin itseni koko ajan rumaksi ja lihavaksi kun en kelvannut. Kysyin syytä haluttomuuteen kerta toisensa jälkeen, mutta mies ei "osannut sanoa".
Ennen sentään sain halauksia ja suukkoja. Nyt pitää pyytää - ja ne ovat silloinkin vain sellaisia pikaisia. Yöksi ei enää tipu suukkoa, ellen pyydä.
Toissapäivänä oli ensimmäinen kerta kun ei kiittänyt ruuasta. Samaan hengenvetoon ilmoitti, että hän tahtoo huomenna ravintolaan syömään. Ennen ovat sapuskani aina kelvanneet.
Ennen halusi käsi kädessä aina kävellä, nyt kävelee askeleen edessä tai kaksi jäljessä. Ei pitäisi häpeästä kiinni olla, minä kun olen pysynyt samanlaisena vuosia. Hän itse on kasvattanut mahan ja kaljuuntunut.
Puhui naimisiinmenosta ja kun se päivä alkoi lähestyä, peruikin koko homman. Siinä oli suvulle selittelemistä, kun ei kuitenkaan erottu. Katselee kaupungilla ihaillen naisia, jotka ovat raskaana - ja puhuu lapsista ja perheestä ja muusta. Ja sitten kuitenkin tätä..
Jos minä en puhu mitään, niin meillä ei sitten puhuta mitään. Mies teki itselleen ruokaa. Kahvia keitteli. Minulta ei kysynyt, haluaisinko. Aika pahaa teki noin pikkuasia, kun itse en ole koskaan edes pöytään istunut ennen kuin hänellä on annos edessään.
Minä olen meillä hoitanut aina kodinhoidon. En ole kahteen viikkoon evääkään liikauttanut kodin eteen, koska mies on saanut viimeiset viisi vuotta marssia tiptop-kuntoiseen asuntoon, valmiiseen ruokapöytään... vaatteet ovat olleet aina puhtaina ja vieraita on saanut tulla vaikka ilman varoitusta. Mies ei ole sanonut kotitöistä mitään, teki ne vaan itse tänään.
Olen aina laittautunut nätiksi jopa kauppareissuja varten ja öitäni en nuku missään paituleissa, että yrittämisestä pitäisi edes saada pisteitä. Eikä minua tarvitse odottaa tuntikausia, kun geenit siunasivat naamalla, jota ei paljoa tarvitse säätää.
Kadulla mies kyttää jokaista teinipimukkaa pikku vaatteissa. Ei edes vaivaudu tekemään sitä vaivihkaa. Siitäpä tulee tosi kaunis olo, kun itse en ole koskaan ollut paljastelevaa tyyppiä.
Minun kanssani ei ole aikaa tai halua tehdä mitään. Sen sijaan aikaa ja halua on juosta kuntosalilla (ja alan epäillä siellä käyntejä, kun asenne minua kohtaan heikkenee eikä maha häviä mihinkään), töissä ei haittaa tehdä pitempiä päiviä, vaikka ennen kiirehti kotiin.
Pahaa tekee tässä on se, että 10 vuotta meni tuohon - ja se, että olen alkanut ajatella, että se 10 vuotta on tullut tuhlattua.
Pari vuotta ja alkaa olla liian myöhäistä tehdä lapsia - ja uuden miehen kanssa pitäisi ehtiä seurustellakin ennen jälkikasvua. Niin, siis jos uuden miehen edes jostain löytää. Tämä nykyinen oli ennen niin hyvä, että rima on korkealla enkä ole enää yhtä sievä kuin 22-vuotiaana. Yksi ryppy on jo silmän alla, eikä iho ole enää niin kuulas.
Minä olin kuvitellut, että vanhoina sitten juomme pullakahvia parvekkeella ja päivittelemme elämänmenoa. Sen unelman särkyminen tässä eniten satuttaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Miehesi on saattanut ihastua johonkin naiseen tai sitten vaan haikailee "vihreämpää ruohoa".
Keskustelua, keskustelua, keskustelua ja vielä keskustelua. Muutakuin kuin olet ihana, tai mitä tänään syödään.
Laitat miehesi seinää vasten ja sanot, että joko menemme pariterapiaan ja keskustellaan asia selväksi tai otat eron. Kannattaa jo alkaa katsella ja hankkia myös asunto valmiiksi. Kunnon herätys voi saada miehesi hereille ja tuskinpa siitä erilleen muuttamisestakaan haittaa on. Tarvitset nyt aikaa itsellesi ja miehesi tarvitsee myös aikaa selvitellä päänsä.
Jos jäät tuohon tilanteeseen nyt vielä vuodeksikin pariksi, niin kyllä se näyttää siltä, että sinun aikasi vain siinä haaskaantuu ja lapsettomuus uhkaa! Tekstistäsi huokuu, että miehesi tulee kuin hotelliin, kun asuu kanssasi. Lakkaa sisäkkönä olo heti!
Jos pariterapiasta ei ole hyötyä tai miehesi ei siihen lähde, niin MUUTA IHMEESSÄ HETI POIS. Ennen pruukattiin sanoa, että kyllä se routa porsaan kotiin ajaa.
Kiitos vastauksista, jotka olivat yllättäen asiallisia.
Vinkit olivat hyviä ja epäilen itsekin, että hän on ihastunut johonkuhun. Keski-iän kriisiä ei vielä pitäisi hänellä pukata.
Keskustelu ei tehonnut ja minä ihan asiallisesti itkemättä ja huutamatta tiedustelin että haluaako hän minusta eroon. Ja että mikä on hätänä. Ja että haluaisiko hän kertoa mikä häntä painaa. Ja että olenko tehnyt jotain väärin. Ja että onko hänellä joku toinen. Ja että onko hän homo. Sitten sanoin, että olen tätä touhua täynnä. Hän vain sanoi että hän on tämmöinen - eikä hän ole aina ollut "tuollainen". Siihen kuittautui se "keskustelu".
No, ilmeisesti haluaa eroon, kun mitään ei tapahdu eikä mistään puhuta.
Tiedän että olen sisäkkö, mutta jos lakkaan tekemästä hänelle palveluksia, niin ehkä tämä loppuu nopeasti hänen puoleltaan.. kun minusta ei ole enää hyötyä.
En ole vielä valmis luopumaan hänestä. Yksin jääminen ei haittaa, olen muutenkin tässä parisuhteessa yksin ja ystäviä minulla on kyllä. Se haittaa, että potentiaalinen uusi mies ei olisi puoliksikaan näin hyvä. Mistä Suomessa löytää ylipäätänsä miehen, joka ei ole (ei ollut) kamala katsella, ei juo kuin kuohuvaa uutenavuotena jos sitäkään, ei polta, ei juokse baareissa, on (siis oli) huolehtiva ja sai minut nauramaan vedet silmissä joka päivä?
Ja sen sanon, että hän ei tule ikinä löytämään toista minun veroistani. Parasta oli viime viikolla kun olimme hänen kaverinsa kanssa syömässä, kommentoin jotain heidän väliseensä keskusteluun ja hänen kaverinsa kehui minua, että olen paras tyttöystävä koko maailmassa - ja sitten listasi miksi. En olekaan tiennyt, kuinka hyvä olen.
.. ja nyt olen sitä mieltä, että kymmenen vuotta on mennyt hukkaan. Parhaat vuoteni tuhlasin tietämättäni tuohon kiittämättömään nilkkiin, joka ei näe omaa napaansa pidemmälle. Liekö koskaan nähnytkään, olen vaan niin tyhmä ämmä, etten ole aikaisemmin tajunnut. Nyt olen 32 ja koko elämä vaikuttaisi olevan ohi.
Minun siis pitäisi lähteä. En ole uskonnollinen ihminen, mutta rukoilen, oikeasti rukoilen että saisin voimia lähteä. Nostaa vain pää pystyyn, pakata laukkuni ja tunnustaa, että en edes pystynyt yhtä miestä pitämään.
Varmasti on hankala tilanne, jos toista ei mitenkään saa avautumaan. Hän on jo käytöksellään tehnyt sinuun pesäeron. Sinä taas et ole valmis luopumaan unelmakuvasta, joka sinulla on miehestäsi. Todellisuus ei kuitenkaan vastaa unelmaa, enkä oikein usko, että pidemmän päälle haluat elää kämppissuhteessa ja hankkia siihen vielä lapsia. En usko, että perheen perustamisesta ja perhe-elämästä yleensäkään tulee mitään saamattoman ja puhumattoman miehen kanssa.
Olet vielä nuori ja sinulla on kaikki mahdollisuudet löytää uusi hyvä kumppani ja perustaa perhe hänen kanssaan. Lapsentekoaikaakin on vielä noin kymmenisen vuotta. Älä ajattelu tuota kymmentä vuotta hukkaanheitettynä, vaan kokemuksena ja oppimisena seuraavaa parisuhdetta. Ansaitset miehen joka rakastaa, arvostaa ja hellii sinua. Muista, että onni suosii rohkeaa. Voimia!
Olet nuori ja eroaminen nyt olisi ehkä helpompaa kuin kymmenen vuoden kuluttua. Uskon, että miehesi on sinulle sopiva kaikin puolin. Jos hänestä kuitenkin tuntuu, ettei hän enää osaa arvostaa sinua naisena, niin erosta voisi ainakin jutella. Kysy suoraan, mitä mieltä mies olisi ajatuksesta, että muutatte joksikin aikaa erillenne. Erossa asuessa asia tulee konkreettisesti selvitettyä. takaisin yhteen voi muuttaa sitten, kun molemmat olette varmoja halustanne sitoutua nimenomaan toisiinne.
No nyt on jutut juteltu tästä parisuhteesta. Miehen tunteet ovat kylmenneet.
Muutan pois jo tänään.
Jos se teoria pitää paikkaansa, että toipuminen kestää puolet suhteessa vietetystä ajasta.. no, minun pitäisi olla viiden vuoden päästä tolpillani.
Höpö höpö. Toipuminen riippuu myös ihan itsestäkin. Tiedostat millaisen suhteen haluat ja ikävä kyllä tuo mies ei sellaiseen pysty. Olette kasvaneet erilleen.
Mutta sellainen fakta on sanottava, että jos mies torjuu oman naisensa eikä halua harrastaa seksiä, niin on aivan satavarmaa, että ennemmin tai myöhemmin hän tyydyttää tarpeensa jonkun muun kanssa. Vuosi on hyvin pitkä aika ja ei varmast ole ollut harrastamatta seksiä koko tuota aikaa. Tämänkin infon käännät nyt voimavaraksesi. Älä turhaan haikaile vanhoja, koska ne ajat eivät tule takaisin. On aika löytää uusi onni.''
Itse itkeskelin pari vuotta petturimiehen perään. Viimeiseen vuoteen emme olleet missään tekemisissä. Törmäsimme sattumalta ja hupsheijaa. Huomasin, etten tuntenut mitään häntä kohtaan ja vielä ihmettelin miten ksokaan olin tuntenut. Hän näyttikin niin "tavalliselta". Tai ei yhtään oikealta minulle. Aika oli vaan kullannut muistot ja mieliuva hänestä oli petollisen ruusuinen.
Nyt ainoa asia mtä voisi harmitella on se, että turhaa haikailin huonon miehen perään ja puolustelin hänen tekojaan itselleni ja muille. Parempi vaan heti alkuun myöntää faktat itselleen.
Mies ei ole hyvä sinulle. Piste. Mies ei halua sinua. Piste. Mies ei halua naimisiin kanssasi eikä lapsia kanssasi. Piste. Mies todennäköisesti pettää sinua tai ainakin on ihastunut/rakastunut toiseen. Piste. Mies ei ole oikea sinulle. Piste. EI MUTTIA! Faktat selviksi niin oma eteneminen elämässä on nopeampaa.
Ensimmäinen vuosi on varmasti raskas, kun ikävöi vanhoja hyviä aikoja ja luopuu unelmasta joka sinulla oli tuota miestä kohtaan. Uskon kuitenkin, että sinulle tulee myös helpotuksen tunne kun olet vapautunut suhteesta, jossa et ole enää onnellinen eikä sinua ole kohdeltu enää arvostavasti.
Vanha klisee "aika parantaa" pitää paikkaansa, vaikka tässä vaiheessa sen kuuleminen on varmasti ärsyttävää. Ei tolpille pääseminen kestä viittä vuotta, mutta ehkä se, että pystyt ajattelemaan miestä neutraalisesti, niin se saattaa tuon viisi vuotta viedä. Tolpille pääset nopeimmiten kun hyväksyt epäonnistumisen, varaat aikaa suremiselle, mutta kuitenkin samaan aikaan elät ja suunnittelet elämääsi eteenpäin. Katkaise välit kokonaan mieheen, äläkä seuraa hänen tekemisiään. Tee itsellesi mukavia asioita, aloita uusi elämä. Voimia ja onnea uuteen elämään!