Kaikki on vaikeaa, kun on aikuisia ja kyseessä on eka parisuhde, eka kerta kun suutelee ja harrastaa seksiä. Kaikki on yhtä opettelua, mutta kumpikaan ei osaa mitään alusta alkaen, eli opettelu ei sisällä oikein mitään kehittäviä neuvoja tms.
Välillä kaiken tän säätämisen ja omien tunteiden pohdiskelun lomassa tulee mietittyä, että onko täällä edes muita aikuisia, joilla on eka parisuhde menossa, ja jotka käy läpi yhtä hankalia vaiheita kuin me.
Ne jotka ovat nuorena aloittaneet seurustelunsa, ovat käyneet läpi useita parisuhteita ja saaneet monien kokeneiden ihmisten kautta itselleen kokemusta, eivät tuskin muista miten vaikeaa kaikki tämä on alussa - ja etenkään eivät taida tietää miten vaikeaa tämä kaikki on, kun kyseessä on aikuiset ihmiset. Välillä olo on kuin 12-vuotiaalla, joka ekaa kertaa pussailee ja koskettelee, ja välillä nolottaa ja välillä ei tiedä mitä sanoisi ja onko omat tunteet ihan "normaalit" vai pitäisikö tuntea enemmän tai jotenkin eri tavalla.
Ei ole mitään mihin verrata, jokainen päivä on täynnä tuntemattomia asioita, ja ainoat asiat mitkä juuri tällä hetkellä tiedän ovat ne, että haluan olla hänen kanssaan mahdollisimman pitkään, ja häntä parempaa kumppania tuskin löydän koskaan mistään. Jollen jo rakasta, niin olen mielestäni rakastumassa, muttei tämä ole mitään intohimoista ja jalat alta vievää once in a life time- tyyppistä kokemusta, jollaisia kaikki elokuvat ja tv-sarjat tuntuvat olevan täynnä. Välillä epäillyttää, että onko tämä aitoa, kun tuntuu siltä että kaikkien muiden omat rakkaussuhteet ovat yhtä ilotulitusta ja vuoristorataa sateenkaarimaassa. Omat tunteet tuntuvat enemmän arkisimmilta ja ehkä enemmän käsinkosketettavimmilta kuin miltään muulta. Ehkä muut ovat saaneet opeteltua sitä mitä rakkaus ja parisuhde on, joten niillä ei mene koko aja opetellessa ja pohdiskellessa että tältäkö tämän pitäisi tuntua tai onko tämä normaalia vai ei.
Tästä tuli nyt tällainen vuodatus, mutta kun ei ole ketään, kenen kanssa puhua, jos epäilyttää että millaista tämä on tai pitäisikö tämän olla erilaista ollakseen aitoa. Tyttöystävälle voisin toki tokaista, että on tää kyllä aika vierasta maaperää, ja en tiedä mitä tässä vielä tapahtuu, mutta hän tuntee samoin, ja on todennäköisesti itsekin yhtä sanaton.
Yksinäisyys on mulle kaikkein luonnollisin olotila, joten nyt kun on joku, jonka kanssa voi olla luonteva ja jonka seurasta nauttii ja kenestä pitää, niin ei tiedä mitä tämä kaikki tarkoittaa. Ahdistuu vaan ajatuksesta, että tämä vielä joku päivä loppuisi.
Välillä kaiken tän säätämisen ja omien tunteiden pohdiskelun lomassa tulee mietittyä, että onko täällä edes muita aikuisia, joilla on eka parisuhde menossa, ja jotka käy läpi yhtä hankalia vaiheita kuin me.
Ne jotka ovat nuorena aloittaneet seurustelunsa, ovat käyneet läpi useita parisuhteita ja saaneet monien kokeneiden ihmisten kautta itselleen kokemusta, eivät tuskin muista miten vaikeaa kaikki tämä on alussa - ja etenkään eivät taida tietää miten vaikeaa tämä kaikki on, kun kyseessä on aikuiset ihmiset. Välillä olo on kuin 12-vuotiaalla, joka ekaa kertaa pussailee ja koskettelee, ja välillä nolottaa ja välillä ei tiedä mitä sanoisi ja onko omat tunteet ihan "normaalit" vai pitäisikö tuntea enemmän tai jotenkin eri tavalla.
Ei ole mitään mihin verrata, jokainen päivä on täynnä tuntemattomia asioita, ja ainoat asiat mitkä juuri tällä hetkellä tiedän ovat ne, että haluan olla hänen kanssaan mahdollisimman pitkään, ja häntä parempaa kumppania tuskin löydän koskaan mistään. Jollen jo rakasta, niin olen mielestäni rakastumassa, muttei tämä ole mitään intohimoista ja jalat alta vievää once in a life time- tyyppistä kokemusta, jollaisia kaikki elokuvat ja tv-sarjat tuntuvat olevan täynnä. Välillä epäillyttää, että onko tämä aitoa, kun tuntuu siltä että kaikkien muiden omat rakkaussuhteet ovat yhtä ilotulitusta ja vuoristorataa sateenkaarimaassa. Omat tunteet tuntuvat enemmän arkisimmilta ja ehkä enemmän käsinkosketettavimmilta kuin miltään muulta. Ehkä muut ovat saaneet opeteltua sitä mitä rakkaus ja parisuhde on, joten niillä ei mene koko aja opetellessa ja pohdiskellessa että tältäkö tämän pitäisi tuntua tai onko tämä normaalia vai ei.
Tästä tuli nyt tällainen vuodatus, mutta kun ei ole ketään, kenen kanssa puhua, jos epäilyttää että millaista tämä on tai pitäisikö tämän olla erilaista ollakseen aitoa. Tyttöystävälle voisin toki tokaista, että on tää kyllä aika vierasta maaperää, ja en tiedä mitä tässä vielä tapahtuu, mutta hän tuntee samoin, ja on todennäköisesti itsekin yhtä sanaton.
Yksinäisyys on mulle kaikkein luonnollisin olotila, joten nyt kun on joku, jonka kanssa voi olla luonteva ja jonka seurasta nauttii ja kenestä pitää, niin ei tiedä mitä tämä kaikki tarkoittaa. Ahdistuu vaan ajatuksesta, että tämä vielä joku päivä loppuisi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulla on sama tilanne, yhdessä oltu 2 vuotta. Nyt ero tulossa. Liian erilaiset kiinnostuksen kohteet vaikuttavat asiaan, plus se, että koko ajan huomaa miettivänsä, että olisiko jossain jotain parempaa. Suhteen alussa kuvittelin, ettei ihanampaa miestä voi olla olemassa.
Pettymys on valtava.
"Yksinäisyys on mulle kaikkein luonnollisin olotila"
Olet vaan assburger narukäsierakko joka nyt jonkun sattuman kautta saanut naisen(?) niin pitäis oppia sosiaaliseks. Se ei ihan hevin tule jos koko elämän on kuluttanut lattiaa sohvan ja jääkaapin välillä tai peukalon sormia pleikkarilla.
Onnea sinulle, että olet löytänyt jonkun jota rakastaa. Kaikkea hyvää ja onnea,
oikean kumppanin kanssa asiat lähtevät vähitellen rullaamaan :D Avaudu hänelle rohkeasti, ehkäpä hänelläkin on samanlaiset tuntemukset.