Mikä siinä on, että joka kerta kun todella kivannäköinen ja mukava mies tekee lähestymisen, minun on pakko päästä kiireesti pois. En voi päästää lähelle, en voi antaa koskettaa, kukaan ei saa tilaisuutta. Joo, olen nainen, ja jo 30 v., ja elänytkin yhden pitkän parisuhteen, mutta nyt ei vaan enää onnistu. On tullut jotenkin pelko kaikkia miehiä kohtaan vaikkei ole edes mitään syytä. Ei väkivaltataustaa eikä mitään, erokin avosuhteesta oli kaveruuteen hiipuminen, eli ei paha sekään. Pelkkä onnellinen elämä. Aina vain tulee ensimmäisenä mieleen etten riitä ja on päästävä karkuun. Ja silti olisin toivonut jälkeen päin, että olisin jäänyt ja päätynyt syliin, mutta läksinkin karkuun. En mahda itselleni mitään. Tosi surullista.
Pelko miehiä kohtaan vaikka haluaisin lähelle
Jäänkö yksin
5389
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei sitä pelkoa tulisi jos ne miehet osaisivat lähestyä. Miehet ei tajua yhtä juttua naisia lähestyttäessä: pitää herättää luottamus toisessa, sama naisilla kun lähestyvät miehiä.
Luottamuksen herätys on juuri oikea sana tähän kohtaan. Hyvä huomio. Pitää olla varma ja luotettava, rauhallinen ja vakaa normi mies. Luja, mutta lempeä ote.
Mahdat kyllä itsellesi mitään, jos haluat.
Oletkin jo hienosti alkanut oivaltaa käyttäytymisessäsi kaavoja. Vielä voisit miettiä juttuja syvemmällekin, mitä ja miksi ovat siinä hyviä työkaluja. Pelkäät miehiä, miksi? Koska koet riittämättömyyttä. Miksi et riitä? Ja onko se ajatus totta? Miten paljon mietit, että mitä muut miettivät? Saatko pelosta jotain, kuten turvallisuuden tunnetta? Ei tarvitse totutella uuteen tilanteeseen, kun selviää hengissä yksinkin?
sille käyttäytymiskaavalle voi mahtaa jotakin, mutta se vaatii pitkän kalliin terapian, ja todellisen muuttumisen. Kukaan ei muutu sillä, että aikoo vain muuttua tai päättää, että nyt olen erilainen.
Itsekään en kykene läheiseen suhteeseen, tai koskaan edes ollut lähelläkään sellaista, eikä minulla ole aavistustakaan, miten kukaan koskaan milloinkaan voi olla suhteessa ja niin käsittämätöntä kuin se minulle onkin, se on maailmassa uskomattoman yleistä. Minulle joka ainut pari, mikä vastaan tulee on ihmetyksen aihe, miten se on mahdollista? Miten se tapahtuu? En käsitä. Jos se kohdallani olisi, joutuisin paljastamaan aidosti itsestäni niin paljon vaikeita asioita, että sitä ei kestäisi kukaan, enkä itsekään kestä puhua niistä, koska on vaikea hyväksyä sekin, että oma elämä on mennyt kuten on ja olisin omissakin silmissäni täysi spurgu, jos joutuisin ääneen sanoittamaan elämääni. Tulen hyvin toimeen töissäni miesten kanssa ja asiakkaiden kanssa. Mutta en ole koskaan ollut kenenkään kanssa millään tavoin läheinen, en vain ymmärrä miksi muut voivat olla, kun itse en ymmärrä, miten se tapahtuu, kun sitä ei ole koskaan tapahtunut. Koen riittämättömyyttä, mutta sillä erotuksella muihin, että minä olen aidosti riittämätön ja aina elänyt vähän liian vaikeassa elämäntilanteessa tavalla tai toisella ja elämässä niin paljon vaikeuksia ollut ja tällä hetkellä, että en voi enkä itsekään haluaisi suhteeseen itseni kanssa vaikeissa tilanteissa, jos olisin joku muu. Valitettavasti monet liian vaikeat asiat elämässä ovat totta. Sinänsä se ei ole ehkä pelkoa vaan järkeä. Eli tietää, ettei kukaan toinen kestä tai halua tietää tai kuulla jostakin ihmisestä muuta kuin positiivista. Ei kenenkään pidä olla toisten auttaja ja ei suhde voi perustua, kun ei ole tasa-arvoiset lähtökohdat. Ja kyllä toisesta pitää pystyä olemaan edes jollakin tavoin ylpeä tai iloinen.
Ja oikeinhan se onkin, kyllä suhteeseen pitää olla tietyt edellytykset ja tietty kohtuullinen elämäntilanne ja itsearvostus, sekä käytännössä sellainen tilanne, että se vain onnistuu.
Tuohon ajatukseen, että mahtaa itselleen jotakin, ehkä käytöstä voi muuttaa, mutta koska on vaikea elämä, kaikenlainen positivismi ja hyvän elämän esittäminen olisi epäaitoa ja teeskentelyä ja sitä, että tekisi itsestään paremman, kuin onkaan. Aitoa minua ei kukaan tunne eikä halua, ja kun teestekentely on huono juttu sekin, niin aika vaikea on asioille mitään mahtaa.
Ei voi sanoa, etteikö haluaisi tai tarvitsisi muita, mutta siinähän se vaikeus on, kun koskaan ei ymmärrä, miksi ei vain tule läheisyyttä, ei vaikka yrittää tai haluaa tai mitään, yksin selviää huonosti, mutta parisuhteeseen asti ei selviä. Yksinolo ei ole tietoisesti valittua, koska ei ole ollut vaihtoehtoja kieltäytyä parisuhteesta, koska koskaan ei ole ollut sellaista valinnanpaikkaa edes.
Nykynaiset välttelee ylimääräistä vaivaa joka miehestä aiheutuisi, koska työelämä vie mehut ja ystävät kuitenkin hyväksyvät sellaisena kuin on. Miehistä on riesaa, eikä monille tosiaan riitä mikään. Voi olla ihan viisasta pysytellä erossa.