En ole aiemmin ollut tällä palstalla, mutta etsivä löytää ja taitaa olla aika myöntää itselle ja periaatteessa muillekin missä mennään.Toisinsanoen missä on menty jo ihan riittävän kauan. Mä olen elänyt jo kymmenen vuotta suhteessa jossa ei kai tarvitse edes epäillä etteikö kyse ole henkisestä väkivallasta.Olin nuori kaksikymppinen kun tapasin varakkaan itseäni kymmenen vuotta vanhemman miehen. Uskoakseni maallinen mammona oli yksi tärkeä tekijä joka vei silloin jalat alta. Oli niin hienoa köyhän opiskelijan yllättäen istua kalliissa ruokapaikoissa ja matkustella.Kyllähän minä rakastuin myös ihmiseen ja tavallaan rakastan vieläkin..en häntä enää vaan joitain hänen piirteitään. Kukaanhan ei yleensä ole läpeensä paha.Kuten arvata voittekin, yhdistelmä tuhkimo-the boss... Kaikki alkoi oikeastaan ensimmäisen lapsen synnyttyä. Minä olin se joka huolehti kodin ja lapsen fyysisesti ja henkisesti.Mies hoiti tietysti taloudellisen puolen ja siitä olenkin saanut sitten kuulla. "Sinä et olisi mitään ilman mua, sinulla olisi vain tuulen huuhtoma perse ilman mua, sinä olet laiska ja tyhmä lehmä joka perse pystyssä makaa sohvalla".Tulemiset ja menemiset oli hänen kohdallaan vain ilmoitusluonteisia, minun kohdallani oli selittelyä, kerjäämistä jne.Rahallinen ylivalta oli myös asia jolla hän järjesteli asioita haluamallaan tavalla."Mitä sinäkin persaukinen ....jne." Työssäni tarvitsin autoa. Alkuaikoina hänellä oli tapana piilottaa avaimet ja näyttää minulle, että et voisi edes tehdä työtäsi ilman mua. Kun opin tämän kuvion pidinkin avaimet aina ihan omassa jemmassani vaan eipä auttanut.Hän tukki omalla autollaan kulkureitin pihassa. Aina kuitenkin pääsin töihin, mutta asia tehtiin selväksi. Täällä määrään minä!! No tätähän se oli vuosia.Muutama tosi vakava eroaikomus sai mieheen jonkinlaisen harppauksen " paremman asteen alistamiseen" Sama lehmittely ja saamaton paska-ralli on soinut kuitenkin näihin päiviin asti. Joku jo varmaan repii hiuksiaan ja noituu minut luuserin alimpaan helvettiin..."Mitäs jäit sen kanssa notkumaan, oma moka" Sen minä kyllä tiedän enemmän kuin varmasti.Oma moka. Mä olen kestänyt tätä ilmeisesti siksi, että mulla on ollut hienoja ystäviä joille olen voinut kertoa kaiken ja mä olen saanut koko ajan tukea siihen, että joku muu kuin minä olen hullu ja tyhmä meidän perheessä.No anyway.Mä oli jo ajat sitten päättänyt, että mä haluan vielä toisen lapsen. Tai mä halusin sisaruksen lapsellemme, ettei hän jäisi ainoaksi. Olin muka niin fiksu kun ajattelin että heidän tulisi olla biologisesti "oikeita" sisaruksia. Kyllä mä kestän vielä kun olen kestänyt tähänkin asti. Voi luoja,minkä sitten teitkin...Mä sain kaksospojat! Tämä aika onkin sitten ollut sangen "antoisaa" henkisesti. Tavallaan julmaakin julmemmaksi tämän on tehnyt se, että olen oikeasti ollut usein enemmän kuin uupunut ja siihen sitten kun tulee tätä samaa paskaa niskaan niin on alkanut mennä perseelleen minunkin itsehallinta ja selviäminen.Mulla oli aupair puoli vuotta poikien hoitoapuna.Valitettavasti huono sellainen. No selitys oli tietenkin se, että se otti minusta mallia ja siitä tuli flegmaattinen ja laiska paska. Ajatella...On minulla ainakin vaikutusvaltaa sentään jäljellä. Mä tajusin kauhukseni, että mä olen alkanut juomaan. Mä juon omasta mielestäni enemmän kuin on normaalia.En juo paljon, mutta huomaan, että haen humalatilan.Siinä on helpompi olla.Mä teen näin vain kun mies on kuvioissa.Esimerkiksi kun lomailen vanhempieni luona en edes ajattele juovani.Siellä mun on hyvä olla.En tarvi mitään. Mä kirjoitan tätä siksi, että mä lähden nyt tästä suhteesta.Tämä on mun terapiani ensiaskel ja aion mennä oikeesti jonkun terapeutin juttusille. Sanotaan, että ei haukku haavaa tee, mutta tekee se. Ilman litistettyä itsetuntoahan minä en olisi nyt tässä jamassa. Ihan kasassa minä en ole ja tiedän, että pärjään...PAREMMIN ilman sua!
henkinen väkivalta
lehmä
91194
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
ja halaus
Koskettava tarina..
Vahvuutta sinusta löytyy, se on varma!
Kohtaa uusi päivä pystypäin, elämällä on sinulle vielä paljon annettavaa!
Eipä sitä ennenpitkää todellakaan vihti/jaksa tehdä enää mitää, ellei toinen arvosta millään tavalla.
Tsemppiä ja paremman elämän alkua sinulle!!
Morjensta,
Olet kuitenkin elänyt melko pitkään suhteessanne ja kestänyt. Vaikutat vahvalta ihmiseltä, koska päätit kuitenkin lähteä töihin hinnalla millä hyvänsä ja hankkia vielä lisää lapsiakin.Et ole alistuvaa tyyppiä, mutta jokin Sinussa kuitenkin antaa miehelle periksi? Inhoatko miestäsi totaalisesti vai löytyykö hänestä hyviä ominaisuuksia?
Kukaan ei muutu, jos ei itse muutu ja ajatuksesi käydä terapiassa olisi hyvä idea. Opettele löytämään mitä Sinä haluat ja sen jälkeen on helpompi tehdä, mitä pystyt.
Miehesi on täynnä ongelmia ja on vaikeata elää sellaisen kanssa. Tiedätkö hänen suhteestaan äitiinsä ja muihin sukulaisiin? Onko hän jäänyt varhain yksin tai ollut muutoin hylätty tai isänsä kenties väkivaltainen? Harteillasi on paljon vastuuta omien lastesi lisäksi.
Alkoli on sama kuin käyttäisit lääkkeitä. Seuraa, ettet tee sen käytöstä tapaa. Huolehdi terveydestäsi, mutta äkkiä sinne terapiaan.
Pärjäile ja pidä pääsi, usko itseesi, mutta ole viisas päätöksissäsi
Kiitos kaikille myötätunnosta. Mä ehkä olen kestänyt tätä juttua näinkin kauan koska olen itse terveydenhuoltoalalla ja minut on kai aivopesty ymmärtämään...liikaakin.Lisäksi olen lukenut paljon kyseisistä asioita ja käynyt kerran juttelemassa terapeutilla. On kai ollut minun pelastus että tiedän itse missä mennään.Sattuuhan nuo asiat oikeesti pirusti ja monta itkua olen itkenyt.En vain ole antanut periksi.Tiedän itse mikä ja mitä olen. Mieheni perhetaustat tuntien tiedän myös mistä hän on hienot asenteensa perinyt. Hänen oma isä on sangen mielenkiintoinen persoona.Ehkä minä siksi tavallaan ymmärrän häntä. Hän itse ei tosin ymmärrä alkuunkaan tekojaan.Kaikki kokemani paha on ollutta ja mennyttä. Ne eivät saa vaikuttaa nykyhetkeen vaikka samat asiat toistavat itseään.Minun pitäisi aina vain unohtaa ja unohtaa..Olen kyllästynyt antamaan anteeksi ja ymmärtämään. Itseni takia haluan kuitenkin vielä yhdessä terapiaan. Minä haluan että hänkin tajuaa vihdoinkin oman käytöksensä. Minä en voi sitä hänelle opettaa, ehkä joku ulkopuolinen voi. On sitten nähtävissä voiko asiat oikeasti muuttua yhteisen terapia avulla vai onko jo myöhäistä. Tiedän että hän lähtee mukaani, koska ei halua minusta luopuakkaan..Aika jännä juttu vaikka olenkin niin kelvoton.?
tää on tätä helpon pojan elämää ko se oli syntyny kultalusikka jo valmiiksi suussa niin se tuli niin mustasukkaiseksi rahoistaan että ei se osannu jakaa sitä toisen kanssa kun sen ei oo koskaan tarvinnu kärsiä mitenkään rahojensa eteen se on kuule tuo sun miehes jälkeenjäänyt se on henkisesti kaksivuotiaan tasolla sä oot sille äiti etkä kovin helposti tuu koskaan olemaankaan mikään tasaavertainen aviovaimo menee vähintään kyymmenen vuotta puhumalla mutta jos sä järkkäät niin että joku vähä opettais sitä oikein isän kädestä niin vois aika lyhentyäkin mutta jos se on salavihaista laatua niin varo luonnevikaiset on arvaamattomia lähe o pois ei kannata enää oottaa väkivaltanen mies on maailman paras valehtelija koita pärjätä toivoo keväänkukkanen . lo
Olet tehnyt tärkeän työn ottamalla ensiaskeleen.
Joskushan se on otettava. Silloin viimeistään, kun tuntuu liian pahalta jatkaa elämää niissä kuvioissa missä nyt on.
Väkivaltaisesta liitosta ei lähdetä noin vain, tiedän kokemuksesta. Lähteminen on aina prosessi, kenellä minkäkin mittainen.
Voimia sinulle siihen prosessiin. Samoja syviä vesiä olen itsekin kahlannut kahteen otteeseen. Ulkopuolinen tuki on ehdottoman tärkeää.
Siis piilotti auton avaimet. Miksi ihmisten pitää sietää tuollaista?? Minä olisin jo lähtenyt lätkimään ajat sitten. Ei sellaisesta ihmisestä tiedä mitä se saa päähänsä.
Sä olet ja elät kuin mä... Miestä kunnioitetaan ja "nuoleskellaan", kun sillä on RAHAA, ja kait muakin siinä sivussa...
Mä juon kans... liikaa omasta mielestäni. Tuntuu pahalta, kun ajattelen lapsia. Meillä lapsetkin on p..stä miehen mielestä... Yritän puolustaa, mutta tiedän, ettei se lapsille riitä... Olen ajatellut, että onko tosiaan NÄIN vaikeaa luopua ulkoisesta statuksesta... että uhraa itsensä ja lapset sairaalle ihmiselle. En tiedä, mutta tässä olen - edelleen...