En tiedä mitä tehdä, olen ollut yli 15 vuotta puolisoni kanssa. Haluaisin erota, mutta en saa tehtyä eroa. Joka päivä ajattelen että haluan erota, ja olen sanonutkin sen, mies kuittaa sen vain olkien kohautuksella, mutta hänestä voimme jatkaa näin. Kotityöt ovat täysin minun harteillani, emme keskustele (vuosiin) enää mistään yhdessä, korkeintaan puhumme lehtien otsikoista tms. Seksiä en halua hänen kanssaan, hänen kosketuskin tuntuu pahalle. Jatkuva paha olo ja tunne että elän vain hänelle, siivoan, laitan ruokaa, huolehdin vaatepyykin, hoidan hänen asioita, ja vielä tämä ikävin osuus, eli sänkytarpeet. Rakkautta oli joskus välillämme ja hyviä hetkiä runsaasti. Vuosia olemme näin eläneet yhdessä. Pelkään hänen tekevän itselleen jotain jos otan hänestä eron. Roikun suhteessa ja katson elämäni lipuvan ohitse. Miksi en osaa erota, vai onko vika minussa ja minun pitäisi yrittää jotenkin saada suhde toimimaan, miten?
Onko aihetta erota?
katkeroitunut akka
5367
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olen seurustellut avokkini kanssa yhdeksän vuotta, joista suurimman osan olemme olleet kihloissa. Viime vuoden kesän lopusta/syksyn alusta aloin kokemaan tunnetta, että asun ennemmin kämppäkaverin kuin puolison kanssa: emme keskustelleet enää juurikaan mistään, seksiä ei ollut kuin hyvin hyvin hyvin harvoin (vaikka itse olisin halunnut enemmän), esileikiksi mies kuvitteli riittävän sanat "mä haluan sua" (tästä keskustelin monta kertaa, tuloksetta). Itse huolehdin töiden ja opiskeluideni ohella kodin askareista, ja yritin sovittaa tähän kaikkeen myös omaa elämääni, harrastuksiani, kavereitani. Olo oli ahdistava, mies ei hyväksynyt sitä että minulla oli omia kavereitani, joiden kanssa vietin harvakseltaan aikaa. Lisäksi mies oli mustasukkainen menemisistäni (joita ei siis oikeasti juurikaan ollut), mutta hän on muutenkin hyvin mustasukkainen ihminen...
Sain keväällä sanottua hänelle tunteistani, kerroin, että haluan erota. Annoin kuitenkin suhteelle vielä aikaa, ajattelin että josko tämä tästä helpottaisi kun sain asiat sanottua. Tapahtui täysin päinvastoin: tappelimme lähes joka päivä, yleensä mies aloitti huutamisen. Oma olo oli vielä kurjempi, toisen kosketus ja läsnäolo alkoi olla ahdistavaa. Ahdistusta ja pahaa oloa lisäsi vielä se, kun ajattelin kuinka paha olo miehelläni täytyy olla :(
Tein kuitenkin päätöksen, otin eron. Nyt on omaisuus menossa jakoon, itse muutan tässä lähiaikoina omaan kotiin. Mielestäni yritin parhaani, mies yrittää vieläkin. Itse en vaan enää kykene, en tiedä miksi en. Rakastan miestäni, mutta rakkaus on kuitenkin enemmän sellaista kaverillista, ei sellaista mitä puolisoa kohtaan tunnetaan.
Liian kauaa ei kannata riutua suhteessa, joka ei oikeasti ole miellyttävä. Itse tein omat ratkaisuni, lakkasin räpiköimästä ja lähdin lentoon. Mitä tahansa päätätkin, se vaatii sinulta rohkeutta!
Tsemppiä!
Tuntui kuin olisin lukenut itse kirjoittamaani tekstiä omasta elämästäni :-(. Olen ollut parisuhteessa 19v., josta naimisissa 15v. Lapsia 3, 7-14 vuoden väliltä. Avioliitto rakoillut jo vuodesta 2007. Viimeinen vuosi yhtä painajaista. Vuosi sitten riisuin vihkisormukset enkä niitä enää ole käyttänyt. Pariterapiassakin käytiin yhdessä- eipä juuri apua löytynyt. Yksin olen käynyt purkamassa tuntoja omalle terapeutille, mikä auttaa aina pahimpaan tuskaan, mutta sitten sekin palaa pikkuhiljaa takaisin. 1,5v sitten tein päätöksen, että haluan erota, mutta tässä sit edelleen roikutaan, enkä uskalla ottaa sitä viimeistä askelta kynnyksen ylitse.
Tunteet ovat kuolleet miestä kohtaan eikä seksiäkään ole enää vuoteen ollut. Aiemmin jo vuosien ajan sääliseksiä, ettei käy ruikuttamaan. Yhteisiä harrastuksia ei juurikaan ole ollut lasten lisäksi. Luonteeltamme ja elämän rytmiltämme olemme hyvin erilaisia. En halua, että mies tulee lähelle tai sitten koskettaa, kaikki hänen tekemisensä ja sanomisensa yrsyttää ja ällöttää. Toistaiseksi on nukuttu samassa sängyssä, mutta menen nukkumaan paljon ennen miestä, että ehdin nukahtaa ennen hänen tuloaan.
Mies on kunnollinen, ei ryyppää tai käytä väkivaltaa. Huolehtii lapsista ja kotitöitäkin nykyisin tekee. Ennen kotityöt ja arkipäivän asioiden hoitaminen täysin minun harteilla. Mielestän tekee kotitöitä kuitenkin vain koska on nyt selkäseinää vasten....? Hyvä mies, mutta pehmeänleivän syöjä, kuten vanha koulukaverini tuumasi.
Pahinta tässä kaikessa on, että tiedostaa oman ja lastenkin pahan olon, mutta ei vaan uskalla lähteä. Raukkamaista pelkuruutta, jota aiemmin en itsessäni ole tunnistanut. Syy miksi vielä ollaan samassa taloudessa ovat lapset, joilla myös mieheni minua kiristää: "lapset eivät ansaitse tällaista eivätkä avioeroa....." Eivät koskaan asaitsekkaan, mutta tutkittu tosiasiahan on, että lapset eivät voi hyvin, jos äiti ei voi hyvin ja millaisen parisuhdemallin he itselleen saavatkaa????
Tässä pääpiirteissään minun tarinani, jos yhtään oloa helpottaa, niin kanssasisaria ja -veljiä varmasti tästä maasta löytyy enemmänkin. Koetetaan jaksaa. Uskon, että palaset loksahtavat paikoilleen, kun oikea aika on tullut :-)
kiitos kohtalotoverit kirjoituksistanne. Tilanne on huono, en jaksa enää yhtään tätä suhdetta, joudun välttelemään hänen jokaista kosketustaan. Vahingossa hipaisuakin säpsähdän ja inho tulee mieleen. Kotityöt teen yksin ja katan pöydän valmiiksi kun hän tulee kotiin. Omaa elämää ei ole. Hän mököttää jos puhun lähteväni kaverin luo kylään, näin olen erkaantunut myös ystävistäni, enkä käytännössä ole enää tekemisissä heidän kanssaan. miten riuhaisin itseni pois tästä ja etten päädy takaisin yhteen (joka on niin helppoa) :(
Sano miehellesi tästä tilanteesta, sano että kosketus ahdistaa. Sano, että haluat erota. Hanki oma asunto, ja jos teillä on yhteistä omaisuutta, sano miehellesi, että haluat myydä ne.
Kannattaa myös ottaa yhteyttä kavereihin yhteyttä, sillä tarvitset tukea ystäviltäsi siitäkin huolimatta, ettet ole käytännössä ollut heidän kanssaan enää tekemisissä. Riippuen toki ystävyyssuhteista, mutta yleensä ystävät ovat tukemassa myös niissä tapauksissa joissa yhteyttä ei ole tullut pitkään aikaan pidettyä.
Minulla onneksi oli muutama hyvä ystävä, joiden kanssa pystyin tilannetta purkamaan vähän jatkuvasti, lisäksi siskoni kanssa olen puhunut jonkin verran. Vaikkei ystäväni sanoneetkaan mitä minun pitää tehdä, pystyin jäsentämään ajatuksiani heidän kauttaan. Sain tunteilleni sanat, ja pystyin peilaamaan sanomiani asioita heidän avullaan. Pikkuhiljaa oma oloni helpottui, päätös tuntui helpolta ja selkeältä - ero.
Tein asunnosta netin kautta myyntitoimeksiannon kiinteistövälittäjälle (mieheni sanoi, että minun pitää tehdä kaikki myyntiin liittyvä), hankin itselleni asunnon ja muuttoavun. Nyt odottelen vielä n. 1.5 vkoa muuttoa, kieltämättä tunnelma kotona on mielenkiintoinen. Mies vannoo edelleen rakkauttaan, joskus haastaa riitaa paljonkin ja joskus huutaa ja raivoaa. Päätökseni olen kuitenkin tehnyt, enää en päätöstäni pyörrä. Tietenkin olen huolissani siitä, että ero tuntuu minusta virheeltä joskus, mutta sitten elän sen päätöksen mukaan.
Minusta on väärin olla parisuhteessa, jossa toinen on "säälistä", ja toinen ei saa tunteilleen vastinetta. Ajattelen meidän kummankin parasta (tai näin annan itseni uskoa) ja ainakin tällä hetkellä olen päätökseen tyytyväinen. Todennäköisesti itken useamman vuorokauden muuttoni jälkeen pelkästään yksinäisyyttä, mutta hei - maasta se pienikin ponnistaa ja aina on päivä uusi.
Rohkeasti päätöksentekoon ja toimiin!
Toivon sinulle voimaa lähteä epätyydyttävästä suhteesta! Vaikka klisemäistä onkin, niin meillä on vain yksi elämä - mihin haluat sen käyttää?! Ja voihan olla, että miehesikin on surutyön jälkeen lopulta onnellinen.