Kumppanin välimatka

tällä hetkellä kirjoittelen kaverin kanssa joka asuu 300km päässä ja aiotaan tavata lähiaikoina... mitä väliä pitkällä matkalla on? jos sieltä tapaat elämäsi kumppanin niin eiköhän toinen ole valmis muuttamaan?

Itselläni oli pari vuotta sitten epäonninen kaukosuhde, välimatkaa n. 150km. Suhde kariutui siihen, että mies teki vuorotyötä ja hänellä oli aika pienet lapset. Joten se olin aina minä, joka jousti tapaamisissa, joita säätelivät nuo kaksi alussa mainitsemaa asiaa. No, meitä ei oltu tarkoitettu toisillemme.

Nyt olen ihanassa suhteessa miehen kanssa, ja välimatkaa meillä n. 80 km. Ja kaikki sujuu ihanasti kilometreistä huolimatta. Tosin molemmilla on jo täysi-ikäiset lapset, joten tapaamiset on helpompi järjestää ja vietämme mahdollisimman paljon aikaa yhdessä, useita päiviä viikossa. Joten ei se pelkkä välimatka ole mikään este.

Ennen ajattelin, että pidempikin olisi mahdollista. Onhan se teoriassa, vaan vaikeaa se tutustuminen on. Nykyisin ehkä maksimissaan ~100 km.

Joo, 100 km on ihan ok vielä, tunnin matka -sieltä voi hyvin lähteä aamulla töihin. Moni ajelee tuollaista matkaa työmatkana joka päivä ja se olisikin vielä kohtuullinen työmatka, jos päätettäisiin muuttaa yhteiseen osoitteeseen jossain vaiheessa.

Kyllähän monet asuu eri maissakin mutta ehkä 300 km on jo liikaa ellei sitten tosiaan elämä ole siinä mallissa, että voi muuttaa esim. työpaikkaa ja paikkakuntaa. Itsellä se ei enää onnistuisi. Ehkä sit joskus myöhemmin eläkkeellä...

Suomessa mikään matka ei ole pitkä,mikä tehdään rakkauden takia..

Itselläni ei ole autoa eikä varaa reissata eestaas, joten tämän vuoksi välimatkan pitää olla pieni ellei mies ihan tosissaan halua körötellä km-kaupalla seurustelunkin varrella (tai ei ole valmis muuttamaan).

Olin vuosia suhteessa jossa välimatka oli noin 50 km, tapasimme viikonloppuisin ja kyllähän siitä joskus mieheltä sanomista tuli että väsyttää jne.

Toisaalta kun olen kutsunut luokseni tyypin joka olisi tullut alle 20 km päästä hän soitti viime hetkellä ettei tule, ja syynä oli ilmeisesti se että säikähti korkeaa bussitaksaa. Kun sattuu olemaan kunnanraja siinä välissä niin se nostaa maksua...

Itse en halua rakkaalta asuinalueeltani muuttaa. Eihän sitä voi ikinä tietää suhteen aloittaessaan että tuleeko siitä mitään. Elämäni on ollut aika raskasta ja vaikeaa, enkä halua ottaa riskiä että muutettuani miehen takia tulen jätetyksi ja olen yksin paikassa josta en ehkä pidä.

Vastaan kaikille yli 100 km (usein jopa 50 km) päässä asuville ei kiitos. Poikkeuksena miehet, joiden kanssa haluan vain jutella (muuten todella mielenkiintoinen esim. ammattinsa takia).

En oikein ymmärrä miksi minun pitäisi edes kiusata itseäni, koska aikuisena naisena en missään nimessä ole muuttamassa ja haluan pitkäaikaista vakituista seuraa.

Minulla ei ole autoa, ja olen syntynyt tässä yhdessä Suomen suurimmista kaupungeista, jossa edelleen asun ja jossa minulla on hyvä työpaikka.

Olisitko itse valmis muuttamaan?

Tiesitkö myös että kaupunkilaisnaisille tulee varsinkin kesäaikaan paljon ns. kaupparatsujen ja muiden väliaikaista seuraa haluavien, jopa varattujen miesten viestejä? Jotkut hyväkkäät vaihtavat jopa kotipaikkansa keikkapaikkojensa mukaan... ;)

Asun Helsingissä enkä ole etsimässä ketään pääkaupunkiseutua kauempaa. Välillä naurattavat yhteydenotot Jyväskylästä ja jopa Oulusta.

Kerran olin menos naista tapamaan ouluun. Matkaa 600 kilsaa ja olin ajanut 400 kilsaa ja muija tekstaa et ei haluakkaan tavata. Vitu.tti hiukan joten lähetin tiukan viestin ja kirosin.

Ahaa... =/

Nyt ymmärrän miksi ihmiset ei nettideiteiltä ketään löydä. Ei olla valmiita luopumaan mistään, ei matkustamaan toisen luokse, ei työpaikanvaihdosta, ei sitä eikä tätä... Nuo kaikki on järjestelyjuttuja! Tekosyitä! Taas päästään samaan asiaan, nettitreffeillä kukaan ei oikeasti ole etsimässä ketään, paitsi jos löytää ihmisen joka lupuu koko omasta elämästään ja antaa toisen pitää omansa IHAN entisenlaisenaan.

Kuka on väittänyt että rakkaus on helppoa? Mun ukkokulta tekee ulkomaanduunia, joskus nähdään kuukauden välein joskus useammin. Näin oli alusta saakka. Onnellisia ollaan, mutta kompromisseja tehdään jatkuvasti!

Jos rakkaus välimatkaan tyssää, ei sitä ole koskaan ollutkaan, eikä sitä ehkä edes haluta, on paljon helpompi valittaa vuodesta toiseen samoista asioista.

Minä olisin valmis muuttamaankin. Välimatka ei ole este, kunhan se ei ole satoja kilometrejä.

Vastailenpa eli kyllä joku tuommoinen 50-100km olisi varmaankin ihan hyvä, oikeastaan paras mahdollinen kun ei ole viikonloppumatkaksi liikaa mutta viikolla kuitenkin kumpainenkin saa olla omassa rauhassaan, ainakin minulle se sopii parhaiten. Ongelmia tulee oikeastaan vasta siinä vaiheessa jos/kun toinen haluaa muuttaa yhteen ja yhdistää taloudet koska siitä kuitenkin väistämättä seuraa joko se että jompikumpi tai molemmat joustaa eikä siltikään tule hyvä esim. jos se joka muutti lähti pois hyvästä työpaikasta tms. eikä vastaavaa löydykään uudelta asuinpaikalta, harmittaa molempia, asumisasiat tulee hätiköityä yms, no tuommoisella pienemmällä välillä tietysti voi ehkä etsiä yhteisen pesän siitä väliltä.

Vastaan että 50km ihan hyvä, oikeastaan jopa parempi kuin sitä lyhemmät.

Voi kunpa löytyisikin omasta pikkuisesta kylästäni kaveri. Harmittaa niin vietävästi, kun en voi edes laittaa kotipaikkakuntaani profiiliin näkyville enkä valokuvaakaan.

Vaikeaa on löytää läheltä ketään ainakaan tätä kautta. Jos joku paikallinen on profiilin itsestään tänne rustannut, ei hekään laita paikkakuntaa näkyville. Kauheaa hakuammuntaa! Ja aina petyn ja varmaan vastapuolikin pettyy, kun joudun toteamaan asuvamme liian kaukana toisistamme.
Itselläni ei ole varoja matkustella edes naapurikaupunkiin solkenaan ja autoa en omista. Tositarkoituksella seurustelu ei oikein onnistu, jos voi olla yksissä vain esimerkiksi viikonloppuisin.
Täältä en siltikään muuta mihinkään.

"Tositarkoituksella seurustelu ei oikein onnistu, jos voi olla yksissä vain esimerkiksi viikonloppuisin."

Nojaa,miten sen ottaa.Voihan sitä mennä toisen luo perjantai iltana ja lähteä joko sunnuntai iltana taikka maanantai aamuna suoraan töihin.Näin siihen jäisi 3 päivää vain väliä ettei toista näkisi.
Ja jos näin toimisi vuorotellen,niin ei tulisi varmaan kauhean kalliiksi edes.

Kiitos näistä kommenteista. Autto ymmärtämään että kyllä se kaukosuhdekkin toimii jos mies sitä tosissaan haluaisi. Eikä haluaisi jättää naista yksin. Maksaahan se kulkeminen mutta kyl siihen ratkaisu löytyy.

No minä aloin 20-vuotiaana seurustella 21 vuotiaan miehen kanssa jonka tapasin rock-festivaaleilla.
Hän tuli ulkomailta, ei siis Suomesta. aloimme pitää yhteyttä ensi viestein ja soiteltiin , sitten tapailimme pitkiä viikonloppuja toistemme luona noin kerran kolmessa viikossa.
Sitä kesti ehkä vuoden verran kunnes päätimme että koska minulle helpompaa muutan hänen kotimaahansa.
Niin tehtiin ja vuokrasimme yhteisen asunnon. Sain töitä pankista ja hän työskenteli eräässä firmassa jossa olemme nyt molemmat kun myöhemmin sain työn sieltä minäkin.
Olemme tunteneet nyt reilut 10 vuotta, niistä noin 9 asuttu yhdessä. Kihloihin mentiin viime jouluna ja naimisiin menoa suunniteltu kun saamme ostettua oman talon. Kerrostaloasunto ostettiin nelisen vuotta sitten mutta oma talo on haaveena.
Totta kai välimatka oli hankala ja joka kerta ikävä kova kun piti erota. Mutta kun sen ihmisen löytää jonka kanssa tuntee että tämä se on, jaksaa kyllä!

Ei mulle varmaan lopulta ole mitää ylärajaa etäisyydelle, jos ihminen todella kolahtaa. Tietysti vaikea sitä on deittailla sanan perinteisessä merkityksessä, jos toinen on kovin kaukana. Vaan mä nyt en muutenkaan koe kauheasti kaipaavani jotain perinteistä deittailua.