Olen tyhmä

Etkö rakasta itseäsi? Etkö arvosta itseäsi? Se, että rakastat miestäsi ei tarkoita, että sinun pitää sallia mitä vain. Ennen kaikkea sinun pitää rakastaa itseäsi ja pitää huolta itsestäsi (samoin kuin lapsistasi). Ota jalat alle ja eroa ennen kuin tilanne menee vielä pahemmaksi. Sinulla on vain yksi elämä ja sinä olet vastuussa itsellesi ja lapsillesi siitä, miten sen elät ja järjestät.
Netistä löydät paljon infoa, miten pääset eroon väkivaltaisesta ja alistavasta puolisosta.

Onko sulla ystäviä ja riittävästi kontakteja kodin ulkopuolella? Ei se irtirepiminen oikein tyhjän päälle onnistu.

Mutta kun se irrottautuminen ei ole helppoa. MInäkin haluan erota miesystävästäni, joka vaan käyttää hyväkseen. Ja aina keksin tekosyitä, ettei tarvitsisi...että jospa hän kuitenkin rakastaa, jospa minä vaan tulkitsen väärin (hän käy luonani vaan nukkumassa, pesettämässä pyykkinsä ja syömässä...kunhan minä maksan ruoat viimeistä penniä myöten). Muuten hän elää ihan omaa elämäänsä, johon minä en kuulu millään muotoa. Olen loukattu, minulla on hyväksikäytetty olo, ei kai se ole normaalia parisuhteessa. Ja silti on niin vaikea lähteä pois...

Olen aivan samassa tilanteessa. Joka kerta kun hän on heitellyt minua seinille tai kuristanut, olen aivan varma että nyt se on tässä. Silti jostain kumman syystä annan kuitenkin anteeksi. Hänkin on pettänyt minua useesti, itseasiassa hänellä oli jopa "toinen tyttöystävä" . Nekin annoin tuosta noin vaan anteeksi. Tämä on ensimmäinen vakava suhde, ennen vain pelleilin, koska pelkäsin että tulen satutetuksi. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Vain lähin ystäväni tietää tilanteesta, koska häpeän tätä kaikkea niin paljon. Välillä kaikki on ihan hyvin, meillä on kivaa ja olen ikäänkuin unohtanut kaiken menneen. Sitten tulee niitä ajanjaksoja jolloin kaikki on yhtä helvettiä. Silti onnistun jotenkin kääntämään ajatukset siihen että " me ollaan jo näin kauan yritetty tätä, olen jo antanut niin paljon anteeksi,kaikkiko muka turhaan? kyllä se vielä paremmaksi muuttuu" Ja niinhän se muuttuu,mutta vain hetkeksi. Kirjoittaessani tätä,tajusin miten säälittävältä tämä kuulostaa, mutta ei se vaan ole niin helppoa lähteä kävelemään. Joten ymmärrän täysin tilanteesi, enkä valitettavasti osaa antaa mitään neuvoja sinnulle,kun en tiedä edes mitä itse teen.

Kiitos kaikille kommenteistanne! On minulla olemassa muutamia ystäviä, joiden kanssa voin jutella, mutta kuten nimimerkki Epätoivoinen, uskoudun vain parhaalle ystävälleni. Paras ystäväni on ehdottomasti sitä mieltä, että ansaitsen parempaa. Ja niin ansaitsenkin!

Olen elänyt mieheni kanssa jo 12 vuotta, ja lapsiakin on siunaantunut. Ja kuten te, Epätoivoinen ja ei ole helppoa, minäkin olen uskotellut itselleni, että mieheni rakastaa minua, koska on arjessa mukana. Vaikka ei mitään oikeastaan sen eteen teekään. Minä olen se, joka hoitaa kaiken. Mutta ei mieheni minua rakasta. Tulee vain luokseni kun kaipaa hellyyttä.

Näiden 15 vuoden sisään mahtuu toisiaan paljon, ja kuten sinulla Epätoivoinen, minunkin mieheni on se ensimmäinen suuri rakkaus minulle. Pelkäsin aiemmin, että tulen satutetuksi miesten taholta, enkä päästänyt ketään oikeastaan lähelleni vaikka rakastunut olen ollut ennen häntäkin. Ja nyt luotin sitten tähän. Ja kaunista se olikin alussa. Ja se olisi ollut kaunista, jos emme olisi muuttuneet ihmisinä.
Kuulostaa aikamoiselta kliseeltä, mutta olemme kasvaneet erillemme. Ja uskon, että nämä mieheni toiset suhteet muuttivat häntä ihmisenä. Hän löysi jotain, mitä meidän välillämme ei ikinä ollut ollut. Ilmeisesti jotain hänelle todella tärkeää. Siksi tuntuukin pahalta, että ei voi sitä tarjota toiselle. Ja en tiedä, että jos alkaisi olemaan joku toinen muu ihminen hänelle, sellainen kuin hän haluaisi, sehän olisi itsepetosta? Olen toki muuttunut hänen vuokseen. Pidän itsestäni huolta ja pukeudun häntä varten, mutta se on totta, että ulkoisilla asioilla ei ole niin suurta merkitystä toisen silmissä. Kun jokin puuttuu, ei mikään vaatekappale sitä korjaa.

Suurimmaksi osaksi olen jäänyt tähän arkeen lasteni vuoksi. Olen ajatellut, että lapsille on tärkeää saada kokonainen perhe. Mutta nykyisin tästäkin on tullut helvettiä, kun joutuu kieltämään lapsia puhumasta meidän kotiasioista muille. Ja kuten Kesäpirkko sanoi, minun tulisi elää normaalia, onnellista elämää lapsiani varten. Tunnen itseni niin itsekkääksi ja huonoksi äidiksi, kun olen jäänyt tähän avioliittoon. Ja minua hävettää ajatella, että ehdimme olla vain muutaman vuoden yhdessä, kun hän jo petti minua. Olisi pitänyt lähteä jo silloin, eikä elää tätä "hattaraelämää", jossa elän kuin jotain satua.

Sinulle Epätoivoinen, ei se ikinä paremmaksi lopulta muutu. Se vain pahenee vuosi vuodelta. Tai ei se siltä tunnu, koska aina on välissä niitä "onnellisia" aikoja. Ja kuten sanoit "me ollaan jo näin kauan yritetty tätä, olen antanut jo niin paljon anteeksi, kaikkiko muka turhaan?kyllä se vielä paremmaksi muuttuu". Olen nyt alkanut ymmärtämään, kun olen nähnyt ystäviäni, joilla on ihanat ja tasapainoiset suhteet, että ei sen pitäisi olla jatkuvaa yrittämistä, eikä jatkuvaa anteeksiantamista, sen pitäisi olla ihanaa. Elämän pitäisi olla vain. Sen pitäisi olla luottamusta toiseen ihmiseen, että hänkin rakentaa yhteistä elämää olemalla minulle sen arvoinen ihminen, jonka ansaitsen.

Tulevaisuus ilman häntä pelottaa. Löydänkö uuden, paremman miehen? En halua enää sellaista, joka palvoo minua suhteen alkuaikoina. Pelkään, että jokin toinen tekee hänet onnellisemmaksi. Tiedän rakastavani häntä, koska itseasiassa toivon hänelle kaikkea hyvää, kaikesta huolimatta, Pelkään, että tulen itse onnelliseksi, ja huomaan, että olen heittänyt kaikki nämä vuodet hukkaan. Pelkään, selviänkö tulevaisuudessa lasten kanssa. Pelkään, että lapset syyttävät minua erosta, jos jätän heidän isänsä. Mutta nämä kaikki kysymykset jää sen kysymyksen alle, että ehkä tuolla on joku minulle sopiva ihminen? Joku, jonka kanssa ei tarvisi rakentaa sitä arkea ja parisuhdetta. Joku, jonka kanssa arki vain olisi ja parisuhde olisi. Ja vuosien myötä se parisuhde vain voimistuisi. Jokainen parisuhde kuitenkin vaatii työtä,mutta ei tällaista määrää, jota täytyy tähän nykyiseen parisuhteeseen olla.

Anteeksi, että tästä tuli näin pitkä viesti, mutta tarkoituksenani oli pohtia omaa ajatusmaailmaani ja laittaa niitä paperillekin. Ehkä tämä elämä ja sen myötä tehtävät ratkaisut alkavat selviämään minullekin...

Selvennykseksi, että olemme olleet siis naimisissa 12 vuotta. Olen tuntenut hänet 15 vuotta.

On ihan turhaa miettiä sitä, löydätkö uuden miehen. Sinun pitäisi miettiä sitä, että elämä voi olla onnellista itsenäisenä naisenakin ilman miehiä, jos sinä niin päätät. Et voi rakentaa elämääsi ja itsetuntoasi miehen varaan. Sinulle tekisi hyvää löytää itsesi ja huomata, että pärjäät ja onnistut yksinkin!
Heikkona naisena sinä ajaudut aina vääriin suhteisiin, koska juuri ne väärät miehet löytävät alistamiseen suostuvat naiset.
Tee itsestäsi ensin sellaine, jota voit katsoa peilistä ja arvostaa. Sen jälkeen joku toinenkin arvostaa sinua.

On totta, että miehet ovat aina näytelleet suurta osaa elämässäni. Nyt kun katson taakse päin elämääni, tuntuu, että minulla on aina ollut joku tai jotain meneillään. Ja vakiinnuin jo nuorena, parikymppisenä. Olen miettinyt monta kertaa, että tunteeko sen ikäisenä edes itseään, ja mitä elämältä haluaa? Ja ennen kaikkea, mitä kumppaniltaan haluaa? Ja sitten rakastuimme mieheni kanssa ja perustimme perheen.

Uskon toki, että ihminen voi olla täydellinen myös yksin. Ei minulla mitään pakottavaa tarvetta ole uutta miestä heti saada. Kyse on nyt siitä, että miten voi päästää irti ihmisestä, jota on joskus rakastanut niin paljon, ja jota mielestään rakastaa edelleenkin. Myönnän toki, että en olisi saanut alistua tällaiseen kohteluun, ja sen olen jo sanonutkin mielestäni. Mutta tällaista elämää olen suurimman osan elämästäni elänyt.
En olisi ennen miestäni antanut kenenkään miehen kohdella minua näin. En ikinä. Mutta vuosien varrella olen kai tottunut tällaiseen kohteluun, koska olen uskonut, että aito rakkaus ei koskaan anna periksi. Silmäni ovat nyt vain auenneet, että ei se aito rakkaus ole myöskään yhtä taistelua. Aito rakkaus on vain. Ja sen toisen täytyy olla taistelemisen arvoinen. (Jokin sisälläni huutaa, että on hän sen arvoinen) mutte kun ei hän ole. Ja sen myöntäminen itselleni on hankalaa.

Minusta on surullista kuulla, että on muitakin parisuhteita, joissa tällainen tilanne on jatkunut jo pitkään. Olen miettinyt asioita paljon, ja päätin, että otan puheeksi suhteemme, kunhan siihen tilaisuus tulee. Tämä tulee varmaan yllätyksenä miehelleni, koska viimeiset päivät ovat olleet taas upeita. Mutta ehkä näin, "onnellisena aikana" saan paremmin päätettyä tämän tilanteen kuin että eroaisimme taas riidan jälkeen.

Kehotankin kaikki ihmisiä, joilla tällainen tilanne on, keskustelemaan ja miettimään asioita, kun kaikki on elämässä hyvin. Helposti kun riitelee, on siinä tilanteessa valmis antamaan heti periksi (erota) ja sitten pyörtääkin päätöksen ihan millä vain (teko)syyllä, kun tulee toista ikävä. Mutta kun itse vahvasti päättää, että tämän elämän ei kuuluisi olla tällaista ja tuon toisen ei kuuluisi tehdä asioita selkäni takana, niin huomaa, että arvostaa oikeasti itseään. Ja hankkii itselle sellaisen elämän, joka tekee sinut aidosti onnelliseksi. Voimia teille kaikille!

Minusta pahinta näissä jutuissa on se, että lapset joutuvat kokemaan, katsomaan ja kuulemaan tällaista elämää. Lapset ja nuoret saavat oppinsa parisuhteesta nimenomaan omilta vanhemmiltaan. Haluatko sinä oikeasti, että tyttäresi valitsee aikuisena isänsä kaltaisen miehen, joka pettää, ryyppää ja hakkaa? Entä haluatko sinä, että pojistasi tulee isänsä kaltaisia itsekkäitä p@skiaisia, joille naisen tehtävänä on siivota koti, kasvattaa lapset ja toimia tyhjennysastiana, kun palleja pakottaa?

Syynä on nimenomaan huono itsetunto ja koet, että olet jollain tavalla ansainnut tämän etkä edes voi saada parempaa. Sinun pitäisi repäistä itsesi irti ja keskittyä siihen, että olet hyvä äiti. Kun pääset erosta yli ja saat taas elämän kohdilleen, uuden kodin jne, niin sitten voit alkaa vähitellen etsiä uutta miestä.

Oma onnellisuus ei riipu miehestä. Se onnellisuus tulee omasta sisimmästä. Älä koskaan tee sitä virhettä, että jätät miehen tehtäväksi sen, että hänen pitää tehdä sinusta onnellinen.

Ota selvää, että mitä vaihtoehtoja sinulla on. On olemassa ensi- ja turvakoteja, joihin voi hakeutua. Kun mies seuraavan kerran lyö, pakkaa kamasi ja mene lähimpään terveyskeskukseen. He siellä tietävät, että miten asiassa edetään, kun kerrot, että kyse on perheväkivallasta. Tarvittaessa miehelle määrätään lähestymiskielto jne.

Pidä valmiina kassia pakattuna, jonka voit siepata mukaasi, kun lähtö yllättäen tulee. Vaihtoehtoisesti pidä jollakin luotettavalla ystävällä tai sukulaisella "starttipakettia" uuden elämän alkuun valmiina.

Muutos pelottaa aina. Siksi se lähteminen on vaikeaa, koska pelkäät yksinäisyyttä ja sitä, miten pärjäät lasten kanssa. Suomessa ei kuitenkaan ikinä lapsiperhe jää kadulle. Voit katsoa kotikuntasi nettisivuilta, että mitä kautta saa esim. vuokra-asuntoja, oikeusapua jne. Kelalta saat varmasti asumistukea korotettuna ja esimerkiksi sossusta apua uuden elämän alkuun.

Netistä löydät paljon tietoa. Kannattaa unohtaa ne omat läheisriippuvuudet ja keskittyä siihen, mikä on lapsillesi parasta, sillä tuollainen kasvuympäristö ei ole lapsille hyväksi. Jos lapset joutuvat pelkäämään, heistä yleensä tulee sisäänpäinkääntyneitä ja juroja. Murrosiässä saattaa tulla myös itsetuhoista käytöstä tai sitä, että suojellaan äitiä kaikelta pahalta. Lasten pitäisi saada olla lapsia, ei tekoaikuisia vain siksi, että oma äiti ei kykene huolehtimaan. Perheväkivalta kasvattaa riskiä sairastua myös henkisesti. Sinäkin tod.näk. kärsit jonkinasteisesta masennuksesta ja se riski lapsillasi on myös iso.

Sentään olet tajunnut tyhmyytesi. se on jo hyvä alku. itse jätin ensimmäisen poikaystäväni pariin kertaan, kun en voinut enää sietää silmissäni häntä. ei meillä samanlaista tilannetta ollut kuin sinulla mutta anyway. Palasimme aina uudestaan yhteen koska erossa oli liian hankalaa ja rakastin häntä (en todellakaan tiedä miksi) =D No se oli silloin. Mutta kolmannella kerralla päätin, että tämä oli nyt tässä. Lopullisesti. Vaikeaahan se oli, taas, mutta huomattavasti helpompaa (IMO) on jättää kuin tulla jätetyksi. Yli pääseminen on paljon helpompaa, kun on itse se joka ei halua olla toisen kanssa enää.
itsehän kielsin itseltäni yhteen palaamisen kolmannen kerran saman jätkän kanssa, kun ei se enää vain toiminut. Yksinkertaisesti tiedostin sen, että tulen taas kerran katumaan jättämistä ja itkemään exäni perään. Tulee olemaan raskasta mutta enää en ota häntä takaisin vaikka mikä olisi. En ottanutkaan, ja se oli paras päätokseni ikinä :) nyt siitä on joku 3

Minä olin aikoinani 13 vuotta naimisissa miehen kanssa, joka petti, valehteli ja oli väkivaltainen, sekä henkisesti, että fyysisesti. Yhteinen lapsikin on. Nyt olen jo eronnut vuosia sitten ja se on ollut elämäni viisain ja paras päätös, vaikka sen tekeminen kesti vuosia ja irtipääseminen oli todella vaikeaa. Jonkin aikaa eron jälkeen soimasin itseäni siitä, että en eronnut jo aikaisemmin, mutta nyt olen senkin jo antanut itselleni anteeksi.

Viestini sinulle siis on, että vaikka se tuntuukin hyvin vaikealta ja tulevaisuus pelottaa, ero on kuitenkin sinullekin varmasti helpotus ja ennenkaikkea lapsillesi se on ainoa ratkaisu. Eron jälkeen seuraa joukko erilaisia tunteita, pelkoa, surua, ikävää, vihaa, katkeruutta, ...... se on ihan normaalia ja ne tuntemukset pitää vain tuntea. Varsinkaan katkeruuteen ei kannata jäädä roikkumaan. Itselläni apuna oli hyvät ystävät, jotka jaksoivat kuunnella ja tukea, lisäksi kävin ihan ammattiauttajan puheilla, koska lasten vuoksi, halusin varmistaa, että selviän kaikesta ja pystyn jatkamaan elämääni ja jaksan olla myös lasteni tukena. Ammattiauttajani kehoitti minua tutustumaan narsismiin ja vasta jälkeenpäin tajusin, että olin ollut naimisissa hyvin vahvoja narsistisia piirteitä omaavan henkilön kanssa. Narsistiksi diagnosointiin minulla ei ole olemassa lääketieteellistä pätevyyttä, mutta ainakin aiheeseen tutustuminen (netistä googlettaen, kirjat) on auttanut minua suunnattomasti ymmärtämään, miksi exäni toimi niinkuin toimi.

Rakasta itseäsi niin paljon, että annat itsellesi mahdollisuuden ihmisarvoiseen elämään ilman alistamista, pelkoa, häpeää, väkivaltaa ja ennenkaikkea rakasta lapsiasi niin paljon, että hekään eivät joudu pelon, häpeän ja väkivallan keskellä elämään. Sinulla on vain tämä yksi elämä, pidä hyvää huolta itsestäsi.

Voimia sinulle!

Miksi sun pitäis tehdä se miehes onnelliseksi jos se kerran pahoinpitelee sua. En taaskaan ymmärrä tollasta et naista et rakastaa vaikka toinen lyö turpaan. Ei ihme etten löydä tyttöystävää kun jokainen nainen rakastaa miehiä jotka pahoinpitelee ja pettää.No, jokainen teke niin kuin parhaaksi näkee elämänsä. Minä vissiin olen sit vissiin yksin loppu elämäni kun turvallista miestä ei kukaan halua.

Samaa paskaa täälläkin. :| Tsemppiä!

ET ole tyhmä, vaan olet peruturvaton ja pelkäät aivan hirveästi hylätyksi tulemista ja yksin olemista.

Sinä et kunnioita ja arvosta itseäsi, joten et osaa laittaa rajoja miehellesi vaan sallit hänen kohtelevan sinua huonosti.

Naisen tulee rakastaa itseään niin paljon, että sallii itselleen hyvän parisuhteen. Hyvä parisuhde tarkoittaa muun muassa rehellisyyttä, avoimuutta, uskollisuutta, läheisyyttä, hyvää seksuaalisuutta, yhteistä aikaa, iloa, keskustelua ja jne. Jo suhteen alussa tuntosarvet pitäisi olla pystyssä ja mies tulisi testata. Miehen testaus alkaa sillä, että ensimmäiset 2-4 viikkoa tutustutaan henkisellä tasolla. Silloin käydään läpi kaikki tärkeät perusasiat ja fiilistellään miltä toisen seura tuntuu. Jos mies alkaa heti alusta asti vonkata seksiä, niin sellainen äijä kannattaa heittää pois. Mies, joka on rakastunut ja haluaa naisen omakseen, on valmis odottamaan sitä hyvää mitä on tulossa.

Useimmat parisuhteet lähtee väärän suuntaa heti alusta asti. Naisilla on huono itsetunto ja he valitsevat itselleen huonon miehen, joka kohtelee heitä huonosti.

Jos suhde ei täytä omia henkisiä kriteereitä ja suhteessa ei ole hyvä olla ja jos vastapuoli ei ole valmis parantamaan tapojaan, niin silloin äijälle annetaan kenkää.

NAISET, ARVOSTAKAA ITSEÄNNE JA ÄLKÄÄ HYVÄKSYKÖ ITSELLENNE SURKEATA MIESTÄ!!

Jos mies pettäisi minua, antaisin heti kenkää.