Olen nyt naisystäväni kanssa seurustellut noin 1,5 vuotta. Viimeiset puoli vuotta saman katon alla. Kaikki tuntui olevan suurinpiirtein mallillaan siihen asti kunnes muutimme yhteen.
Heti sen jälkeen, itseäni on alkanut risomaan asia jos toinen, oikein olan takaa. Ymmärrän toki, että muutos on suuri sen jälkeen kun olen asunut tätä ennen omillani 5-6 vuotta, mutta tuntuu että koko elämäni on kuin kadonnut johonkin. Kotiin ei enää kiinnosta mennä, stressaa niin ettei uni tule, lähden mieluummin liian aikaisin töihin ja keksin iltapäivälle muuta menoa ettei tarvitsisi mennä kotiin heti töistä.
Toinen kyllä aika-ajoin aistii aika hyvin ajatukseni, mutta oma heikkouteni on siinä etten kestä nähdä toisen särkyvän, joten onnistun nämä pahimmat eroajatukset piilottamaan häneltä tyystin ja saan aina vedottua väsymykseen tms.... Kumppanilleni tuntuu jo pienemmätkin murheenaiheet olevan melko dramaattista seurattavaa. (lievästi sanoen)
Muutamat sellaiset itkukohtaukset takana että toinen rupee miltei hyperventiloimaan...
itse olen 27 ja hän pari vuotta vanhempi.
Jos saisin ajatukseni edes aluilleen, olkoot konstina sitten vaikka kirje, niin toivon että kumppanini osaisi arvostaa sitä että saisin ylipäätään suutani auki edes sitä kautta, vaikka en sitä suorana sitä kasvotusten saisikaan.
Onko ihan kaikkien sääntöjen vastaista aloittaa tästä puhuminen jotenkin muuten kuin kasvotusten? En ilmeisesti vaan pysty muutenkaan.
Heti sen jälkeen, itseäni on alkanut risomaan asia jos toinen, oikein olan takaa. Ymmärrän toki, että muutos on suuri sen jälkeen kun olen asunut tätä ennen omillani 5-6 vuotta, mutta tuntuu että koko elämäni on kuin kadonnut johonkin. Kotiin ei enää kiinnosta mennä, stressaa niin ettei uni tule, lähden mieluummin liian aikaisin töihin ja keksin iltapäivälle muuta menoa ettei tarvitsisi mennä kotiin heti töistä.
Toinen kyllä aika-ajoin aistii aika hyvin ajatukseni, mutta oma heikkouteni on siinä etten kestä nähdä toisen särkyvän, joten onnistun nämä pahimmat eroajatukset piilottamaan häneltä tyystin ja saan aina vedottua väsymykseen tms.... Kumppanilleni tuntuu jo pienemmätkin murheenaiheet olevan melko dramaattista seurattavaa. (lievästi sanoen)
Muutamat sellaiset itkukohtaukset takana että toinen rupee miltei hyperventiloimaan...
itse olen 27 ja hän pari vuotta vanhempi.
Jos saisin ajatukseni edes aluilleen, olkoot konstina sitten vaikka kirje, niin toivon että kumppanini osaisi arvostaa sitä että saisin ylipäätään suutani auki edes sitä kautta, vaikka en sitä suorana sitä kasvotusten saisikaan.
Onko ihan kaikkien sääntöjen vastaista aloittaa tästä puhuminen jotenkin muuten kuin kasvotusten? En ilmeisesti vaan pysty muutenkaan.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Anteeksi jos nyt loukkaan, se ei ole tarkoituksellista, mutta minusta tuo kuulostaa aika avuttomien ihmisten käytökseltä.
Sulla tulee tarve luikkia heti mäkeen kun et kotona saa asioita skulaamaan. Helppoahan siitä on syyttää vain kumppaniaan, mutta minä kuulen rivien välistä sen saman avuttomuuden olevan sinussakin: odotat toiselta jotain ja turhaudut kun se ei muutu sellaiseksi kuin toivoisit. Ajatuksesi pyörivät vain itsesi "pelastamisessa" ahdistavasta PARIsuhteesta, jossa syyllisiä on kylläkin aina kaksi.
Nainen taas kuulostaa pelkäävän eripuraa ja eroa ym. yli kaiken, kokee sellaisen ilmeisesti henk. koht. epäonnistumisena ja kun itsetuntokaan ei ole kummosissa kantimissa negatiivisten asioiden selvittämiseen saatikka läpi elämiseen, hän mätkähtelee alinomaan niiskuttavan pikkutytön tasolle.
Tuo kaikki kertoo vain teidän kokemattomuudestanne ja sinisilmäisyydestännekin. Mutta eniten te kyllä oppisitte, jos vaan pysyisitte yhdessä ja opettelisitte tukemaan toisianne ja tulemaan toimeen keskenänne. Pakoonhan sitä ekana aina sännättäis kun eteen tulee ongelma tai epämiellyttävä elämäntilanne, mutta ei pakeneminen kasvata ketään. Saatika se, että etsii toisesta vain negatiivisia asioita oman ahistuksensa tueksi sen sijaan, että kääntäis jo kelkan ja alkais tukemaan itsessä niitä hyvänolon unteita joita MYÖS tuntee joka päivä.
Omien ajatusten ohjailusta jokainen on itse vastuussa itselleen. Ihan turha syyttää toista kaiken pilaamisesta jos ei itsekään osaa muuta kuin ahdistua elämän negatiivisina hetkinä. Mutta silloinhan meidän parisuhdetaidot vasta punnitaan, eikä silloin kun kaikki menee hyvin.
Taisin vähän turhan vähän kirjoittaa meidän tilanteesta... Tulisi vaan niin pitkä tarina että laitoin ihan muutamalla sanalla.
Mutta, tilanne siis on; ITSEÄNI EI VAAN KIINNOSTA ENÄÄ.
Kyllähän sitä helposti vois tässä toinen toista tukien jatkaa vuositolkulla viettää arkea ja juhlaa mikä päällepäin näyttäisi kaikinpuolin viattomalta mutta kun ei vaan tunnu enää siltä että sitä itsekään haluaisi.
Enkä mä toista tässä syytä miksi tilanne on tähän johtanut, itseäni enemmänkin miksi olen päästänyt asiat menemään näin pitkälle. Toinen on aivan haltioissaan kaikesta yhteisestä ja itse ajattelen hiljaa mielessäni että "kyllä mää mieluummin yksin tässäkin olisin... mutta mennään ny sitten.."
Harva se päivä me näistä asioista väännetään, ei vaan koskaan päästä sinne asti että mitä mieltä meidän suhteesta oikeasti olen, koska alennun aina pehmenemään ennen sitä. Se itkun ja henkisen tuskan määrä mitä toiselle aiheutan taitaa olla vaan niin käsittämätön että mun on ilman minkäänlaisia tunteita häntä kohtaan hyvin vaikea ymmärtää. Ollaan aivan eri kanavalla.
Hyvän olon tunteet on itselläni lähinnä nyt niitä haaveita että olisi taas sinkku ja oman elämän ohjat omissa käsissä.
Voit selvästi pahoin. Olette tunteneet toisenne aika lyhyen aikaa kuitenkin. Olisiko parempi päättää suhde ja hankkia omat asunnot. Seurustelut loppuvat usein, huomataan, ettei toinen ollutkaan sopiva. Harmi tässä nyt on se, että avovaimosi on tyytyväinen. Hän tulee surulliseksi. Rehellisyys on kuitenkin tärkeää. Et voi jatkaa tällä tavalla. Voisihan tietysti ajatella, että tilanne on uusi ja tuntemuksesi johtuvat siitä. Kuvailet tilannettasi kuitenkin siten, että tuntuu muusta olevan kyse eli siitä, että et vain koe teitä hyväksi pariksi.
Rakastuminen kestää n. 2 vuotta, minkä jälkeen se haalistuu tai muuttuu rakkaudeksi. Sinulla haalistui. Naisesi ei mene rikki, vaikka itkettääkin. Mitä tarkoitit, että "väännätte" näistä harva se päivä? Riitelette?
Itse tulin jätetyksi yllättäen, pitkän suhteen jälkeen. Mieheni luultavasti oli samanlainen kuin sinä, luuli että alan itkeä ja sitä myötä menehdyn, jos hän kertoo, ettei halua olla kanssani. Totta on että olen vuoden itkenyt kuin vesiputous, mutta hengissä ollaan molemmat. Ja mies onnellisena asuu uuden ihanan naisensa kanssa. Siispä: rohkaise itsesi ja kerro puolisollesi että hän on ihana nainen, mutta ei oikea sinulle. Kun hän itkee, ole olkapää, mutta älä pitkitä liittoa.
Kai sitä vääntämistä voisi riitelyksikin kutsua...
Aika yleinen kaava ollut että ensin kun itseäni ahdistaa, olen tahtoamattani ns "offline" ja ihan muissa maailmoissa kunnes tämä häiritsee avokkiani ja aletaan puhua että mistä kiikastaa... Yleensä on päädytty johonkin tekosyyhyn, esim siihen että ennen yhteenmuuttoamme olin asunut yksin useamman vuoden ja ihmekös kun nyt on hankala sopeutua.. Ja joo, voihan toikin totta olla mutta tiedän itse varsin hyvin että kyse ei ole siitäkään.. ikävä kyllä.
Noikin keskustelut on välillä niin itkuisia ja täynnä draamaa ja "mä en kestäis jos et enää oliskaan siinä" -puheita...
Ahdistaa ihan kamalasti kun kuulee mitä ihanempia puheita siitä kuinka tärkeä hänelle olen ja kuinka hänen kaverit ja sukulaiset kaikki on innoissaan meidän puolesta..
Olisihan se kiva sanoa vastaavaa takaisinpäin jos voisi... ahdistusmaximus.
Sinun pitää nyt lempeästi mutta lujasti kertoa, miltä sinusta todella tuntuu. Hän on varmasti nyt koko ajan ahdistunut, koska tietää ajatuksesi. Tilanne ei ole hänellekään hyvä, mennään vähän kuumien hiilien päällä. Hänellä saattaa jostain syystä olla ulkoapäinkin kovat paineet saada suhde kanssasi onnistumaan. Voittehan järjestää eroon liittyvät käytännön järjestelyt hänen osaltaan yhdessä, ettei se tuota ylimääräistä ahdistusta.
Voisiko sulla olla kysymys sitoutumiskammosta? Olette yhteen kuitenkin halunneet muuttaa ja nyt on sitten tullut rimakauhu, että tässäkö sitä pitää olla loppuelämänsä. Tokihan sun tarttee edes pitää sun avokista, kun olette yhdessä?
Voi olla niinkin, että rakkaus on muuttunut arkipäiväiseksi, mutta pelaako seksi? Jos seksi pelaa, teillä on toivoa.
Joskus olisi vaan hyvä, jos pystyisi puhumaan ihan suoraan asioista niiden oikeilla nimillä. Avaa keskustelu aiheesta: Entä jos liittomme ei kestäkään ikuisesti? Mitä tekisitte, mikä olisi suunnitelma? Ei elämä lopu liiton loppumiseen. Ystäviä voi olla sen jälkeenkin. Ei toista ihmistä ole pakko jättää riidoissa, yhteyttä saa pitää. Kun otat vastuuta suhteen jälkihoidosta erotessa, olet tehnyt parhaasi eikä sinun tarvitse kantaa huonoa omaa tuntoa ja ahdistua. Aikuisuutta on lähteä suhteesta niin, ettei tahallaan haavoita, vaikka haavoilta ei täysin voi välttyäkään.
Onko se nyt niin huono vaihtoehto sitten, että annatte suhteen kasvaa rauhassa ja teette välillä asioita mistä itse yksilöinä pidätte? Ei koti vankila saa olla! Kannattaa hankkia joku harrastus, jota tekee sitten kodin ulkopuolella niin pääsee luontevasti töiden jälkeen vähän irrottelemaan ja sitten kun on väsy, voi mennä kotiin lepäämään ja hyvillä mielin. Ei ole tarkoitus, että parisuhde on sitä, että nökötetään yhdessä kotona kaikki mahdollinen työn ulkopuolinen aika. Siinähän sitä hulluksi tulee!
Itselle ainakin tärkeää on se, että pääsen jumpalle, lenkille, salille, hierojalle, kavereiden kanssa ulos jne. ja näinhän sitä sitten on taas mistä keskustella sen oman puolison kanssa. Muuten voi vähän puheenaiheet kuihtua, jos aina vaan keskenään on eikä ole muuta elämää.
Nyt vaan molemmille omaa aikaa vähän niinkuin ennenkin yhteenmuuttamista niin eiköhän siitä ihan hyvä tule. Liian helpolla nykypäivänä pariskunnat luovuttaa juurikin tässä "kasvuvaiheessa" koska alkaa ahdistaa. Todellisuudessa molemmat etsivät paikkaansa parisuhteessa ja hakevat rooliaan. Sen vaiheen kun kestää, niin suhteella on mahdollisuus kasvaa :) Tsemppiä!
Voin sanoa että et ole yksin ongelmiesi kanssa itselläni on vähän samanlainen tilanne, oon itsekkin miettinyt asiaa että olisiko sittenki parempi yksin mutta en kuitenkaan toisen särkyvän kun sanon mitä MINÄ ajattelen asioista. Taidan olla vain liian kiltti ja kärsiä itsekseni asiasta.
Voi saatana mä muutan ulkomaille, jos kaikki suomalaiset on sellaisia kuin täällä kuulostaa. Oma vaimoni on nyt jättämässä minua 7 ½ vuoden suhteen ja 3 vuoden avioliiton jälkeen, koska "olemme liian erilaisia". Ei ole suostunut yrittämään suhteen korjaamista, vaan lapsellisesti paennut sitä että joutuisi kohtaamaan omia vajavaisuuksiaan myös minun vajavaisuuksieni lisäksi. Puhekyvyttömyys ja varsinkin näissä palstan jutuissa ilmenevä vakava puhekyvyttömyys tekee parisuhteen aika vaikeaksi.
Ketä sinä säästelet tuolla puhumattomuudellasi? Naista vai itseäsi? Veikkaan jälkimmäistä.
Ota itseäsi niskasta kiinni ja kerro eroajatuksistasi naisellesi. Sen verran kai häntä arvostat, ettet anna hänen tuhlata enää aikaansa sinuun. Päästä hänen eteenpäin mahdollisimman pian. Sitä nopeammin hän löytää oikean onnen jonun toisen kanssa.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10865907
Kuulostaa vain perus alkuhuuman katoamiskriisiltä. Se katoaa n.1-2 vuodessa kaikissa parisuhteissa. Varsinkin ikäisilläsi miehillä pyörii tuollaiset ajatukset aina päässä, pelätään vapauden menetystä, ja parin vuoden päästä on aivan toinen ääni kellossa. Mieti onko yhdessä olo muuttunut vain ei-niin-jännittäväksi, vai onko oikeasti ongelmia. Etkö siedä enää kumppaniasi, vai etkö vain ole enää hullun rakastunut, sillä on iso ero. Huumahormonien hiipuminen on yleensä ensimmäinen kriisi, ja siksi saattaa järkyttää. Mutta useimmiten se menee ohi. Voit myös itse tehdä asialle jotain, mieti millaista teillä oli alussa, mihin hänessä ihastuit. Mitä piirteitä hänessä on mitä muissa ei ole? Miksi juuri te sovitte yhteen? Onko hän välinpitämätön vai ystävällinen, mitä saat häneltä? jne...
Kun tuossa on nimimerkki " voivatko sanat tappaa" . Voin sanoa että, kyllä ne melkein voivat kun lisäksi on tuota muutakin eli katoilet, et ole rehellinen edes itsellesi, sillä kerrot satuja toiselle, etkä todellisia asioita.
Sanat ja käytös yhdessä voivat aiheuttaa toiselle osapuolelle valtavaa ahdistusta, josta voi todellakin seurata avikka aivoinfarkti. Tai sitten todella lyöminen niin alas, että toisen itsetunto murskautuu täysin, silloin hän on syyntakeeton, jos jotain sattuu olet syyllinen kyllä mitä suuremmassa määrin.
Nämä ihmissuhteita koskevat asiat ja varsinkin ongelmat niissä ovat todella raskaita asioita.