Huutoa, tappelua, pelkoa, itkua ja pakomatkoja. Oli lapsuuteni paljon muutakin, mutta jostain syystä aika on käyttänyt kohdallani kultaa hyvin kitsaasti.
Muistan kuinka joskus toivoin, että vanhempani älyäisivät erota. Toisaalta taas pelkäsin sitä enemmän kuin mitään muuta. Ollessani 12-vuotias, se sitten viimein tapahtui.
Oli musertavaa tajuta, että kaikessa karmeudessaan avioero tarkoittaa sitä, että koska äiti ja isä eivät asu enää yhdessä, täytyy lapsen asua jommankumman luona. Avioero tarkoittaa, että sinun täytyy valita isän ja äidin välillä: kumman otat ja kumman jätät. Me siskojeni kanssa tunsimme viiltävää syyllisyyttä siitä, että hylkäämme toisen vanhemmistamme.
Minä tahdoin molemmat vanhemmat, asuin aina viikon kummankin luona. Toinen siskoni jäi isälle ja toinen äidille. Näin minä ja alle 11-vuotiaat sisarukseni varmistimme, ettei kumpikaan jää yksin. Ennen kuin kuitenkaan tämä järjestely saatiin käytäntöön, kävivät vanhemmat oikeudessa taistelemassa. Oli sosiaaliviranomaisten haastatteluja ja kotikäyntejä. Yksi vanhemmista aivopesi yhtä ja toinen toista. Olimme aikuisten kakaroiden pelinappuloita todella julmassa valtataistelussa.
Vanhempieni erosta on tullut nyt kuluneeksi 12 vuotta. Vanhempani eivät ole vaihtaneet toistensa kanssa sanaakaan. Meidän lasten täytyy aina varmistaa, etteivät he törmää ikinä missään ja juhlia täytyy aina järjestää tuplaten. Olemme jo yli kaksikymppisiä, ylioppilasjuhlista on siis jotenkin selvitty. Lakituksissa he molemmat olivat paikalla (eripuolilla juhlasalia), itse juhlia täytyi kuitenkin järjestää kahdet. Kauhulla odotan sitä kun alkaa tulla häitä ja ristiäisiä. Ne kun ovat juhlia, joita ei oikein kaksin kappalein pysty järjestämään.
Mitä tuollaisten jäärien kanssa voi tehdä, vai tuleeko itse vain hyväksyä että toinen vanhemmista jättää tulematta typerien vanhojen kaunojen takia? (Jos elämä menisi muuten kuin kauhuelokuvissa, riitapukarit voisi lukita samaan huoneeseen ja oven avattua heidät löytäisi suutelemasta. :D )
Millaisia kokemuksia muilla saman tilanteen läpikäyneillä?
Muistan kuinka joskus toivoin, että vanhempani älyäisivät erota. Toisaalta taas pelkäsin sitä enemmän kuin mitään muuta. Ollessani 12-vuotias, se sitten viimein tapahtui.
Oli musertavaa tajuta, että kaikessa karmeudessaan avioero tarkoittaa sitä, että koska äiti ja isä eivät asu enää yhdessä, täytyy lapsen asua jommankumman luona. Avioero tarkoittaa, että sinun täytyy valita isän ja äidin välillä: kumman otat ja kumman jätät. Me siskojeni kanssa tunsimme viiltävää syyllisyyttä siitä, että hylkäämme toisen vanhemmistamme.
Minä tahdoin molemmat vanhemmat, asuin aina viikon kummankin luona. Toinen siskoni jäi isälle ja toinen äidille. Näin minä ja alle 11-vuotiaat sisarukseni varmistimme, ettei kumpikaan jää yksin. Ennen kuin kuitenkaan tämä järjestely saatiin käytäntöön, kävivät vanhemmat oikeudessa taistelemassa. Oli sosiaaliviranomaisten haastatteluja ja kotikäyntejä. Yksi vanhemmista aivopesi yhtä ja toinen toista. Olimme aikuisten kakaroiden pelinappuloita todella julmassa valtataistelussa.
Vanhempieni erosta on tullut nyt kuluneeksi 12 vuotta. Vanhempani eivät ole vaihtaneet toistensa kanssa sanaakaan. Meidän lasten täytyy aina varmistaa, etteivät he törmää ikinä missään ja juhlia täytyy aina järjestää tuplaten. Olemme jo yli kaksikymppisiä, ylioppilasjuhlista on siis jotenkin selvitty. Lakituksissa he molemmat olivat paikalla (eripuolilla juhlasalia), itse juhlia täytyi kuitenkin järjestää kahdet. Kauhulla odotan sitä kun alkaa tulla häitä ja ristiäisiä. Ne kun ovat juhlia, joita ei oikein kaksin kappalein pysty järjestämään.
Mitä tuollaisten jäärien kanssa voi tehdä, vai tuleeko itse vain hyväksyä että toinen vanhemmista jättää tulematta typerien vanhojen kaunojen takia? (Jos elämä menisi muuten kuin kauhuelokuvissa, riitapukarit voisi lukita samaan huoneeseen ja oven avattua heidät löytäisi suutelemasta. :D )
Millaisia kokemuksia muilla saman tilanteen läpikäyneillä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Meillä vastaava tilanne, sovulla lapset jaettu isälle yksi ja äidille eli minulle 4, loput jo aikuisia. Nyt on ensimmäiset juhlat takana ja mielipahaa jäi puolelle sukulaisista.Elikkä isän tyttö pääsi ripelle, juhlat järjestettiin suurena salaisuutena isän sukulaisen talossa ja sinne kutsuttiin vain isän haluamat vieraat, ulos jäi äidin suku mukaan luettuna muut sisarukset ja äiti, isän suvusta kaikki jotka eivät miellyttäneet päivänsankaria, lahjarahat kyllä kelpasi. Järkytys oli aika suuri, kun edes sisarukset eivät juhliin kelvanneet, mutta kirkossa kumminkin käytiin. Jatkossa juhlien järjestäjänä olen minä ja nämä lapset, mitkä jäivät minulle. Ensi kevääksi on jo juhlapaikka varattu, puolueettomalla maaperällä, ja koko suku saa kutsut. Olen miettinyt sen niin, että jokainen miettiköön itse pystyykö tulemaan jos olen paikalla samaten kuin koko sisarusparvi. Olkoon se sitten kutsutun oma häpeä jos ei juhliin osallistu, vaikka on kutsun saanut. Minä en ainakaan rupea taisteluhautoja kaivamaan, luulisi aikuisilla ihmisillä sen verran käytöstapoja olevan, että muutaman tunnin voi ihmisiksi olla, vaikka kaikista vieraista ei sattuisi pitämäänkään. Viikonlopun kokemuksiin voi todeta vain sen kuluneen sanonnan "kuollaan sitä vielä meilläkin"... tsemppiä
On vanhemman häpeä, jos ei tule juhliin. Aikuisten lasten ei enää tarvitse tanssia vanhempiensa pillin mukaan.