Tässä pidemmän aikaa miettinyt ja jopa saanut kokea pettymyksiä. Kertokaas miehet, te jotka ylittäneet 30 ikävuoden, olette kauan olleet sinkkuna eikä ole lapsia.
Olen taapaillut miehiä joilla ei ole lapsia, aluuksi kehuvat kuinka tykkäävät ja tulevat toimeen lapsien kanssa. Myöhemmin käy kuitenkin ilmi etteivät osaa elää naisen kanssa jolla on toisen miehen kanssa lapsi. Ahdistuvat siitä kuinka erinlaista elämä on, pitää ottaa huomioon muitakin kuin itsensä.
Mikä siinä mättää, osaako mies joka on kauan elänyt yksin ja kulkenut omia polkuja sitoutua naiseen jolla on lapsi tai lapsia, ja muuttamaan elämän tyyliä?
Olen taapaillut miehiä joilla ei ole lapsia, aluuksi kehuvat kuinka tykkäävät ja tulevat toimeen lapsien kanssa. Myöhemmin käy kuitenkin ilmi etteivät osaa elää naisen kanssa jolla on toisen miehen kanssa lapsi. Ahdistuvat siitä kuinka erinlaista elämä on, pitää ottaa huomioon muitakin kuin itsensä.
Mikä siinä mättää, osaako mies joka on kauan elänyt yksin ja kulkenut omia polkuja sitoutua naiseen jolla on lapsi tai lapsia, ja muuttamaan elämän tyyliä?
Vastaukset 56
Vanhimmat
http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/1/viestiketju/1662506/olen_siiri_45v
Ei se minulta ainakaan yrityksistä huolimatta onnistunut. Ja minä olin sentään elänyt jo yhden seitsenvuotisen avoliiton, joten en minä aivan parisuhdekelvoton ollut silloinkaan.
Nainen oli kertakaikkisen hurmaava, mutta minusta vain ei ollut elämään lapsiperheen arkea. Eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi naista osannut ottaa huomioon, mutta toisten lasten asettaminen kaiken edelle ei onnistunut. Eikä sillä, ettenkö minäkin vaikkapa sisareni lapsista pitäisi satunnaisesti tavatessani. Lapsiperheen arki oli kuitenkin liian haastavaa.
Eikä tämä mikään sukupuolisidonnainen juttu ole. Päinvastoin, lapsettomat naiset kestävät vielä huonommin edes etäisää lapsineen ja entisine vaimoineen.
Kertomuksesi ei ollut negatiivinen ollenkaan.. asiat voivat olla myös kuten kerroit..
Onhan asiassa monta puolta..
Ja totta osittain tuokin mitä kerrot naisista..
Mukavilla tyttärillä on myös yleensä mukava äiti tai anoppi.
Aina ollut vähän sitä mieltä, että lapsellisille sinkuille sopii lapselliset ja lapsettomille lapsettomat..Tosin olen nähnyt, että yh-mies ja lapseton nainen voivat perustaa toimivan ja hienon perheen :)
Eli käännä katseesi lapsellisiin miehiin ja ala miettiä uus-perhekuvion mahdollisuutta. Tai.. Kuten itse tekisin, jos olisin samassa tilanteeessa (en ole); odottaisin niin kauan kunnes omat lapset on aikuisia, mutta sehän ei toimi kaikilla..
Voin lyödä hohtimistani vetoa, että jos lapsilta kysytään niin alkaa kaupankäynti.
Kyllä olen ajatellutkin että käännän katseen miehiin joilla entuudestaan on lapsia, tietävät mitä on elää lapsen kanssa arkea :) kohdalle on vaan sattunut lapsettomia miehiä..
Ajatus siitä että odottaisin että lapsi kasvaa aikuiseksi..ei oikeen sovi kohdalleni..
Kysytään mitä?
Samaa mietin minä..kysytään mitä lapsilta?
Niin tai sitten sellaisia miehiä voisit katsella, joilla on lapset jo aikuisia tai melkein, niin että uusperheen hankaluuksilta säästytään, mutta miehellä on kuitenkin kokemusta lapsiperheen arjesta.
Jos lapsilta kysyttäisiin, tuskin ne kaipaavat kakkos-isää itselleen. Yksi isä, se oikea, yleensä riittää. Ja haluavat omia äidin tavallaan itselleen. Mutta toki on ymmärrettävää, että äiti voi kaivata kumppania rinnalleen, vaikkei se lapsille mieleistä oliskaan.
...pahimmassa tapauksessa se äiti ei kaipaa kumppania rinnalleen, koska ajattelee että on jo (ainakin kerran) epäonnistunut parisuhteessa ja sitten lapsella täytetään se oma elämä.
Voi sitä marttyyden(?) määrää...!
Lapset sopeutuu monenlaiseen asiaan, ei ehkä päivässä, mutta kuitenkin. Se vanhempien pelko siitä, että lapsi suunnilleen hajoaa käsiin jos vallitsevaa tilannetta muuttaa, on suurimmaksi osin epärelevanttia.
Nimim. Avioerolapsi
Samaa mieltä minäkin avioerolapsena olen. Minä olin vain hyvilläni, kun isäni meni uusiin naimisiin ja äitikin löysi miesystävän itselleen. Tosin sekä äitini että se mies ymmärsi oivallisesti, että minulla oli jo isä ja hänen roolinsa oli olla äitini miesystävä. Olipahan mutsillakin muuta tekemistä kuin pelkästään huolehtia minun tekemisistäni. Tilanne olisi tietysti ollut toisenlainen, jos olisin ollut vaippa-, enkä murrosikäinen.
Kaikkee.
Ihan kaikkee.
No itse olen 34vuotias, ja jos miehiä samassa ikäluokassa katselen, tuskin aivan aikuisia lapsia vielä on.. :)
No mutta jotkuthan saa saa lapsia jo parikymppisenä, joten eihän se niin pitkä aika ole, jos on vaikka vähän vanhempi, tuo mies :)
Niin tottahan se on :) Positiivinen asenne yrittää säilyttää pettymyksistä huolimatta, eiköhän se miekkonen jostain etehen tupsahda .. :)
En usko että tossa on kyse sinänsä siitä että naisella on lapsia, vaan siitä, että ne on 1) pieniä, 2) koko ajan äidillään ja että 3) nainen haluaa sen uuden miehen sinne kotiin samaan tilaan lasten kanssa keskelle arkea. Ei tuo oikein himojen satamalta kuulostakaan kyllä.
No voihan toikin pitää paikkaansa..itelläki kouluikänen lapsi, joka viettää aikaa isällänsäkkin, joten yhteisen ajan puutteesta ei ole ollut kyse. Ja onhan se normaalia että nainen haluaa miehen arkeen mukaan jos jotain syvällisempää suhdetta haluaa.
En kyllä oikeastaan ymmärrä miten arki tekee suhteesta syvällisemmän.
Se on sun mielipide.. mielipiteitä on moneen junaan..
Siis epäsuorasti kysyin, että miten? Arkihan yleisesti tunnetaan vähän puuduttavana, omalla painollaan kulkevana.
Arki voi olla myöskin mukavaa.. jos ottaa tuon kannan kuten sinä ..se arki on puuduttavaa.. Pitää olla keinot ja taito pitää arjessakin se kipinä.. :)
No miksi ei miehet ole siinä sitten viihtyneet?
Kyse siis oli lapsettomista miehistä, eli lapsiin tottumattomista miehistä. Monen lapsia saaneen mielestä lapsiperheen arki on paljon rikkaampaa kuin lapsettoman. Ja noin muuten minä ainakin nautin arjestakin, kun olen onnistunut muokkaamaan sen itseni näköiseksi.
Kyllä minäkin omasta arjestani nautin. Niin paljon, että en kaipaisi jonkun miehen lapsia siihen. En vaan ymmärrä miten päivittäinen arjenvietto yhdessä tekee suhteesta syvällisemmän.
Ihmiset ovat erilaisia. Minä olen koko aikuisikäni ollut seurallinen parisuhdeihminen. Arjen (ja tietysti juhlankin) jakaminen toisen ihmisen kanssa lisää onnellisuuttani. Ja vertailukohtana minullakin on sinkku- ja seurusteluvuoteni. Sekä tietysti ne pari seurustelusuhdetta yhteishuoltajanaisen kanssa, jossa arki ei todellakaan toiminut. Se ei silti tarkoita, etteikö joillain muilla voisi toimia.
Päivittäinen yhdessäolo yhden ja saman ihmisen kanssa varmasti lisää joidenkin onnellisuutta. Vallitsevaa parisuhde- ja ydinperheideologiaa tuotetaan kuitenkin väitteillä, joita ei pystytä perustelemaan, kuten että arjen vietto yhdessä tekee suhteesta syvällisemmän.
Päinvastoin erotilastot osoittavat, että innokkaasta arjen vietosta huolimatta yli puolet suhteista päättyy eroon. Syvällisyys on ilmeisesti sitä, ettei ole liikaa seksiä?
Syvällisessä, onnellisessa suhteessa on seksiä usein, ja hyvää sellaista. Kuten myös keskustelua, välittämistä, arvostusta.
Tuollainen syvällinen onnellinen suhde on mahdollinen eri osoitteistakin käsin. Onnistuu jopa paremmin. Toista tulee arvostettua enemmän, kun se on vapaampi lähtemään ilman ylisuurta asuntolainaa ja oksennustautisia lapsia.
Mä taas ajattelen, että syvällisessä onnellisessa suhteessa on ihmiset joiden arvomaailma ja ajatukset heidän suhteensa kulmakivistä käy yksiin. Toiset ei halua seksiä usein, ei keskustelua, ei sen ihmeempää arvostusta...riittää että he ovat samoilla linjoilla siitä mitä he haluavat. Yhteisymmärrys on aivansana.
Jokainen suhde on jokaisen parin itsensä näköinen. Minusta ei voida kaavoittaa yhden kaavan mukaan onnellista tai syvällistä parisuhdetta. Mikä toimii toisilla ei välttämättä ole toisten mieleen ollenkaan. Ei pitäisi olla liian jäykkä muotittamaan.
No en nyt kuvailisi suhdetta syvälliseksi jos siinä ei ole kosketusta tai keskustelua. Siinähän eletään kyllä rinnakkain, mutta aika vähäistä on sitten se syvällisyys, eihän siinä tuntisi toista lainkaan! Mutta sitä en kiellä etteikö joku voi olla onnellinen niinkin, ihmiset kun ovat erilaisia. Mutta syvällinen suhde ei kuvaa kyllä sanana lainkaan tuollaista eloa. Mikä siinä on syvällistä, telepatia?
Se mikä siinä on syvällistä, sen voi tietää vain se pariskunta itse. Ehkä me ulkopuoliset ei aina ymmärretä toistemme syvällisyyksiä, varsinkaan jos ne poikkeavat meidän omasta syvällisyyden käsityksestä reippaasti.
Mä en lähde spekuloimaan mikä siinä on syvällistä, se jääköön jokaisen omaksi asiakseen. Mulle riittää, että jokainen pari itse tietää missä menee.
Olen nainen ja tietoisesti etsin aikoinaan miehen, jolla ei ollut ennestään jälkikasvua. En todellakaan ole niin lapsirakas että alkaisin huoltamaan ns. vierasta lasta edes satunnaisesti jos se ei ole minulle verisukua. Kummilapset erikseen. Enkä jaksaisi sitä loputonta yhteydenpitoa exän kanssa. Samaten minä olen jo nuorena päättänyt että minun mahdollisilla lapsillani on vain yksi ja ainoa isä, ja nyt rakkauden hedelmiä onkin kaksi. Ja isä heillä on sama.
Jos jostain syystä joskus ero tulisi, en todellakaan haluaisi siihen vierasta miestä arjen keskelle, eläisin lasten kanssa yksin. Ja meillä on miehen kanssa ns. herrasmiessopimus ettei muiden kanssa eron sattuessa tehtäisi lapsia. Mieskin on puhunut usein siitä ettei toisten miesten tekemiä lapsia lähtisi huoltamaan. Eli minut valitessaan yksi täyttämäni kriteeri oli lapsettomuus.
Voi olla julmaa ja itsekeskeistä mutta meidän lapsilla ei ole eikä tule sisko/veli/äiti/isäpuolia. Me pidetään tämä perhe rakkaudella kasassa ja enempää jälkikasvua ei tule. Missään tilanteessa.
Lisään vielä että aivan liikaa on lähipiirissä ollut sitä että lapsia on pukattu harkitsematta epäsuhtiin parisuhteisiin ja sitten niitä erolapsia esitellään uusille kumppaneille ja on se jatkuva vääntö kaikesta. Ja sitten tehdään vähän lisää lapsia uuden kumppanin kanssa. Kyllä se vähän kannattaa peiliin katsoa jos sulla on pieniä lapsia ja olet eronnut ja uusia kumppaneita siinä käyny perhe-elämää jo kokeilemassa. On se lapsille inhottavaa viimeistään teini-iässä jos kaikilla sisaruksilla on eri isät ja sitten on ne faijan lapset, mun siskot, äitipuolen pennut ja niiden yhteiset, äidin lapset ja faijapuolen muksut ja vielä ehkä mahdollisesti ne tulevatkin sisarukset.
On niin helppoa olla periaatteen ihminen, kun tositilanne ei ole realisoitunut. On helppoa rakkaudenhuumassaan vannoa ikuista rakkautta. Silti moni fiksukin ihminen on kokenut eron jo lasten ollessa pieniä.
Kenen tahansa puoliso saattaa muuttua väkivaltaiseksi, juopoksi, sairaalloisen mustasukkaiseksi, uskottomaksi jne... Miksi sellaisen kanssa tehtyä sanallista sopimusta pitäisi kunnioittaa ja olla sinkku seuraavat 18 vuotta?
Meidän lapset eivät edes ole enää mitään pieniä, joten eipä tarviis montaa vuotta odotella. Rakkauden huuma kun voi säilyä jos ottaa alunperinkin sopivan kumppanin itselleen.
Kukaan ei ykskaks muutu mustasukkaiseksi ja väkivaltaiseksi. Alkoholismikaan ei yllättäen iske. Nämä ovat juuri niitä asioita joita ei nykyajan hetikaikkimullenyt-ihmiset tajua; tutustukaa siihen kumppaniin jo ennen isoja liikkeitä! Älkää panko lasta alulle ennen kuin olette varmoja että teillä arki sujuu. Jos näitä asioita katseltaisiin realistisesti ja rehellisesti, haavekuvaan rakastumatta, erotilastot puolittuisivat.
Mut kun "mä haluun vauvan" ja "mä haluun häät" -ajatusmalli sikiää ympäriinsä niin niin tekevät myös ihmiset. Ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen erotaan ja lisäännytään sitten toisaalla. Vauvan syntymä ja häät ovat vasta parisuhteen inssiajo, arjensieto ja intohimon ylläpito ruuhkavuosina on vasta sitä todellista ajoa!
"Vauvan syntymä ja häät ovat vasta parisuhteen inssiajo, arjensieto ja intohimon ylläpito ruuhkavuosina on vasta sitä todellista ajoa!"
No siinähän se tulikin, omasta näppiksestäsi. Arjen sietäminen on vaikea taitolaji, jota ei voi etukäteen harjoitella. Siksipä tulevaisuutta on vaikeaa ennustaa. Hienoa, että sinun perheessäsi on kaikki mennyt hyvin. Mutta et sinäkään siitä varma voinut etukäteen olla, joten ei sinullakaan ole varaa tuomitsevaan asenteeseesi.
Varma ei voi olla mistään, mutta kannattaisi pikaisten perheenperustamisten sijaan tutustua kumppaniin erilaisissa olosuhteissa ja pidemmällä viiveellä jotta ne negatiiviset puoletkin ehtivät tulla esille. Vaikeatkin asiat voidaan käsitellä paremmin kun kumppani on tuttu ja luotettava. Mistään ei voi olla varma, mutta pohja kannattaa luoda jo ennen kuin siihen ympätään lapsia. Arvoista ja periaatteista keskustella ja pitää niistä puolin ja toisin kiinni.
Ja siitä voin olla varma pidänkö kinttuni yhdessä jos mieheni kanssa ero tulee, lapsia ei värkistäni ainakaan tule muille miehille ja toisekseen en kyllä ottaisi siihen ketään miestä isiä leikkimään. Pärjäisin ilmankin. Eikä toista mieheni kaltaista tai edes läheltä liippaavaa aarretta löydy.
Kannattaa myös sitä työelämän arkea saman katon alla kokeilla mielellään useampi vuosi jotta tietää kuinka paljon kumppani haluaa yhteistä aikaa, kuinka paljon omaa aikaa, kuinka paljon kumppani osallistuu taloudellisesti, kuinka paljon osallistuu siivoamiseen ja ruuanlaittoon.
Ei tule sitten yllätyksenä jos Pera ei vaihdakaan vaippoja ja vaan rällää pelkästään kavereiden kanssa tai jos Irmeli lentää uraputkessa ja jättää vauvan isille.
Onhan sulla tuossa ihan hyviäkin näkemyksiä. Osittain kulkevat aikalailla omien ajatuksieni kanssa samaa matkaa mm. lapset tehdään yhden miehen kanssa, mahdollisen eron jälkeen en halua lapsille uutta isää ehkä en edes kumppania lainkaan, ihmisten olisi hyvä kunnolla tutustua toisiinsa ennen isoja ratkaisuja jne. Nämä on sellaisia henkilökohtaisia ajatuksia ja näkemyksiä, jotka ei ole kaikille samanlaisia. Ja ne hienot ajatukset ei aina mene, kuten oli etukäteen ajatellut.
Tilanteet elää ja ajatukset voi muuttua.
Ymmärrän hyvin, että yksinhuoltaja mies tai nainen voi kaivata elämäänsä toista ikuista ja kumppania. Mutta ei monikaan vanhempi lähde mukaan sillä hinnalla, että lapset pitäisi sysästä sivuun. Se on liikaa vaadittu keltä vaan vanhemmalta.
Paljon se on vaadittu myös lapsettomalta osapuolelta sopeutua olemassa olevaan perheeseen. Mä uskon, että vaatii tietynlaiset luonteet ja avoimuutta ja ennakkoluulottomuutta rutkasti kyetä lyömään kaksi erilaista lähtökohtaa yhteen ja onnistua siinä hyvin.
Ihmiset mokaa, se on inhimillistä. Ihmiset yrittää ja luovuttaa. Yrittää ja jatkaa yrittämistä. Pääasia, että kukin kokee olevansa tyytyväinen elämäänsä ja pitää lapsistaan ennenkaikkea muuta hyvää huolta. Kyllä jatkuva kumppanin vaihtelu varmasti rassaa lapsiakin. Epäilemättä.
Aikuisella on päätösvalta. Millaisia päätöksiä tekee on jokaisen harkinnan varassa.
Ratikka, ei arjen sieto ole vaikea taitolaji, koska nautit arjestasi jonka olet onnistunut muokkaamaan itsesi näköiseksi.
Juuri näin. Arkihan on ihanaa kun siihen ottaa oikean asenteen. Ja pikkulapsiaikahan meni ohi hujauksessa näin jälkikäteen ajateltuna. Ruuhkavuodet ovat vain ne muutamat vuodet. Kyllä alunperin hyvällä pohjalla olleet suhteet sen kestävät kun arkeen osaa ottaa pientä luksusta mukaan ja ei unohda parisuhdetta.
Lyön vetoa että suurin osa eronneista rehellisesti mietittyään voi myöntää että eroon johtaneet syyt ovat olleet jo merkkeinä ilmassa kun perhe perustettiin. Tietysti joku yllättävä pettäminen on eri juttu. Mutta esim. väkivalta, mustasukkaisuus, narsismi ja alkoholismi ovat varmasti ilmoitelleet tulostaan mutta varsinkin naiset usein tuntuvat rakastuvan siihen haavekuvaan ja kuvitelmaan ja sulkevat silmänsä selviltä merkeiltä vakavista ongelmista. Siksi kannatan sitä kunnon tutustumista.
Hieno kirjoitus muru :-)
Nuori ihminen tekee rohkeita päätöksiä kovin pitkään harkitsematta. Kai sen pitää niin olla, kun niin moni kerran perustaa perheen rytinällä ja sitten eroaa. Ei kai elämä niin vaarallista ole. Syntyypähän ainakin uusia lapsia, taitais muuten jäädä monelta saamatta jos kovin pitkään harkitsee. Erot on kuulemma valtavan kasvattavia kokemuksia, niiden täytyy olla hyväks kaikille :)
Ja vaikka sanotaan mitä, niin jos kuvitellaan tilanne että Leena ja Erkki alkaa seurustella, Leenalla on 2 muksua. Erkki kyllä tosissaan tykkää Leenan lapsista mutta ne eivät ole omia. Erkki haluaisi kokea isäksi tulemisen ihmeen, odotusajan ja synnytyksen, vauvanhoidon. Leena suostuu tekemään lapsia lisää. Erkille syntyy oma biologinen lapsi. He elävät nyt sitten viidestään arkea ja elämää saman katon alla. Kukahan nousee tuossa jalustalle? Voiko kukaan isäpuoli sanoa rakastavansa yhtä paljon vaimon edellisen liiton jälkikasvua kuin omaa lastaan?
Sukupuoli voi mennä toisinkin päin, tuskin kukaan nainenkaan rakastaa toisen naisen lapsia samoin kuin synnyttämäänsä.
En ole mies, enkä päivääkään elänyt äitinä enkä edes äitipuolena. Lapsia ja lapsiperheitä olen kyllä nähnyt tuumakaan valehtelematta satoja vuosien aikana.
Olen saanut mielikuvan, että lapsia omaamaton aikuinen ei ehkä koe lapsia omaavan ihmisen ajattelua omakseen. Lapset on tärkeitä vanhemmalleen ja aika ilman lapsia voi olla kortilla, joka taas voi hiertää lapsettoman osapuolen yhteisen ajankäytön suunnitelmia merkittävästi. Ei voida elää niin villisti ja vapaasti lapsien kanssa, mitä ilman lapsia.
Luulen myös, että lapsiperheen arjen täysin sisäistää vasta, kun itse on vanhempi. Tietää ne tunnesiteet ja vastuuntunnon lapsia kohtaan. Mutua..näin silti asian päässäni näen.
Toi on siitä jännä juttu, että jokainen meistä on joskus ollut lapsi ja varmasti muistaa ne ajat kun oli se lapsi-osa sitä lapsiperhettä. Toivottavasti myös osaa katsoa niitä aikoja muutenkin kuin vain omien silmien läpi.
No mutta, mun pointti oli siinä, että ei se vanhemmuus voi automaattisesti tarkoittaa jotain ajattelutavan muutosta tai "arjen sisäistämistä".
Ei automaattisesti ei. Vanhemmuus on kasvattavaa ja kasvamista. Toiset kasvaa enmmän ja toiset vähemmän. Ihan hyvä olis aina kyetä ajattelemaan asioita muidenkin silmien kautta kuin vain omien. Asia kuin asia.
Ei se vaan aina ole niin helppoa.
Toi oli erittäin hyvä pointti, koska vanhemmuudesta vouhkataan niin kauheesti, että ne joilla lapsia on, unohtaa itsensä ja sen kaiken, mistä on ollut itse kiinnostunut ja mitä on halunnut saavuttaa.
Olisi törkeää lasta kohtaan uhrautua hänen vuokseen. Toki ihminen muuttuu ja alkaa haluta eri asioita, mutta silti on hirveä teko lasta kohtaan rakentaa itsensä lapsen päälle. Mutta jotkut on sellaisesta oikein ylpeitä, ovat kuulemma hyviä vanhempia.
Minulta tuo kyllä onnistui. Miksi... hmm, ehkä vain ymmärsin, että jos haluaa ylläpitää suhdetta, pitää sopeutua sen olosuhteisiin. Lisäksi en koe olevani itsekäs ihminen noin ylipäänsä, vaan juuri päinvastainen.
Olin juurikin tuollainen tooodella pitkään sinkkuna ollut mies. ja vaikka ihanne varmasti olisi ollut lapseton nainen, koin että sain tuosta suhteesta tosi paljon, vaikka lapsi jonkinlainen miinus tuossa olikin, vaikkei sitä silloin niin edes ajatellut.
Koska exä oli yksinhuoltaja, eikä lapsen isä ollut mitenkään kuvioissa, lapsi myös oli tosi paljon kotona. Onneksi tuo muksu pääsi välillä mummulaan, niin sai sitä suhdetta silloin hoidettua ja ladattua akkuja muutenkin.
Minun elämäntyyli muuttui kyllä ihan täysin, jopa aika moni kaveriporukka jäi täysin taka-alalle, eikä siinä ollut mitään erikoista, se oli ihan valinta silloin.
Suhde kyllä loppui sitten kun exän valheet ja pettäminen paljastui, itse olisin ollut valmis usean vuoden jälkeen alttarille..
No ensin tuli mieleen että en voisi alkaa suhteeseen naisen kanssa, jolla on lapsia. Mutta jos niin sopiva nainen tulee vastaan että tietää että se on tässä, niin turha kai siinä olisi vastaan pyristellä.
No tällä hetkellä tuntuu että oma itsekäs ja rauhallinen elämä on parasta. Saa makailla sohvalla ja syljeskellä kattoon, käydä töissä ja lenkillä koska huvittaa. Harrastaa mitä huvittaa.
Ajatus siitä että olisi nainen komentelemassa ja pari vekaraa kiljumassa tuntuisi tosi oudolta. No ehkä siihenin tottuisi, ainakin joksikin aikaa, mutta pidemmän päälle kaipaisi takaisin sinkkuboksiin makailemaan omalle sohvalle.
Mielenkiintoisia keskusteluja :)
Toiset osaa toiset ei. Itse olen lapsiallerginen.
Siinä kuitenkin repäistään sinkku keskelle perhe-elämää ja se on monelle liian suuri loikkaus.
Ymmärtävätköhän sinkkuäidit, että tuota "sinkun repäisyä" keskelle lapsiperhe-elämää, voisi/pitäisi pehmentää niin paljon kuin mahdollista.. vai ajattelevatkohan he vain että siinä on, ota tai jos et kestä niin jätä?
Vaikka arjen tietysti pitääkin rullata, niin eiköhän tässä jotain olisi tehtävissä..
Kyllähän se "repäisty" siinä kuitenkin joutuu hyppäämään ihan uuteen juttuun mukaan ja varmasti aika paljon "uhraamaan" sen suhteen toimimiseksi, toisin kuin sinkkuäiti. Sinkkuäidillä se arki varmasti jatkuu paljon samanlaisempana kuin kuvioon uutena tulevalla.
Ainakin minun tapauksessani sinkkuäiti pääsi suorastaan helpommalla sen jälkeen kun yhteen mentiin.. alkaen nyt sitten vaikka vain kuravaatteiden pukemisesta. Ei minua myöskäään olisi vähempää voinut kiinnostaa lähteä jonnekin kerhon tapahtumiin, mutta suhteen takia sinnekin mukaan vaan.