Rakkaus kuoli

Voi voi, meillä melko vastaava tilanne.
Parisuhde 20v vanha, lapset melko pieniä vielä.
Tilanne meillä kuitenkin päinvastoin, minun kaikki tunteeni ovat miestä kohtaan kuolleet, jäljellä pelkkä ällötys, kosketustakin jo kavahdan :(
Silti en ole hänelle pystynyt eroa ehdottamaaan, kun tiedän, mikä haloo siitä nousee.
Hän kuitenkin yrittää, mutta kun rakkaus on kuollut se on silloin kuollut.
Ollaan myös korrekteja toisillemme, mutta tilanne on painostava ja sietämätön.

Olen melkolailla samassa tilanteessa kuin aloittaja. Mies sanoo rakastavansa, mutta ei osoita sitä millään tavalla. En saa kaipaani huomiota häneltä muuta kuin itse pyytämällä. Seksiä meillä on lähes säännöllisesti ja se on ihan hyvää, joskus jopa mahtavaa. Mutta tuntuu, että minä olen tässä avioliitossa ainut, joka on edes yrittänyt hoitaa suhdetta jollain tavalla... nyt tuntuu etten enää jaksa. Olen puhunut tästä myös hänelle ja sanonut etten jaksa, mutta ei hän saa tehtyä asian eteen mitään... Pahinta on se, että äitini sairastui vakavasti alkuvuonna enkä ole saanut kaipaamaani tukea mieheltäni. Hän ei osaa tukea minua oikein millään tavalla.

En ole ollut ihan varma, uskallanko myöntää tätä edes itselleni. Mutta kai se on vaan myönnettävä, että meidän avioliitto taitaa olla pulassa. Takana on vasta vuosi aviossa, seurustelua kymmenisen vuotta. Jotenkin ajattelin, että asiat järjestyvät... ja naimisiinmenon jälkeen eka puoli vuotta menikin kuherruskuukautena, mutta nyt ollaan taas pulassa.

En tiedä, mitä tehdä. Olen toivoton. Mistä tietää, milloin on yrittänyt tarpeeksi? Tai mistä tietää ettei kyse ole vaan suhteen arkipäiväistymisestä/kyllästymisestä?

Kohtalotorverisi taidan minäkin olla, sillä erolla, että tein vuodenvaihteessa elämäni suurimman (ja vaikeimman) päätöksen ja ilmoitin haluavani erota. Takana yli kaksikymmentä yhteistä vuotta.

Pikkuhiljaa rakkaus hävisi liitostamme. Jäljelle jäi kyllä toveruus, yhteinen menneisyys ja kokemukset, jotka jaksoivat kantaa taivaltamme muutaman vuoden. Kaikenlaista tekohengitystä yritimme, aloitettiin yhteinen harrastus, matkusteltiin niin lasten kanssa kuin kahdenkin, puhuttiin, puhuttiin ja puhuttiin. Yhteiselostamme, avioliitosta oli kuitenkin tullut vain tapa elää ja meistä onnettomia - toinen rakasti, minä en.

Aluksi oli vaikea uskoa omia tunteitaan. Ihminen, johon intohimoisesti rakastui ja kiintyi vuosia sitten, joka sai sydämen sykähtelemään, olikin enää joku, jonka kanssa jakoi saman osoitteen, ei muuta.

Mukaani otin vain vaatteeni ja henkilökohtaiset tavarani, kaiken muun jätin miehelleni. Lapset, vanhin jo täysi-ikäinen ja nuorimmatkin lähellä sitä saavat asua kumman luona haluavat.

Erosimme sovussa ja olemme ystäviä, joilla on yhteinen menneisyys ja kolme ihanaa lasta.

Nyt olen onnellinen!

Jaksamista sinulle.

Ihanaa, että edes täällä voi purkaa itseään. Omat piirit on niin pienet, ettei aina jaksa kertoa ajatuksiaan edes ystäville. Kaikki tietysti näkevät, että noilla menee huonosti... eikä sille sitten mitään voi, että puhuvat keskenään meidänkin asioista. Eivät häijyyttään, vaan ihmiset nyt vaan puhuvat. On tietysti paljon sellaista, mistä ei oikein voi puhua kenellekään, kun kaikki on niin intiimiä ja henkilökohtaista. En halua mitenkään julkisesti nolata tai vihata miestäni. Välillä on niin vaikeaa pitää itsensä kasassa. Meillä ei onneksi ole lapsia, mutta kyllä tää niin raskasta on. Koko luonteeni on muuttunut jotenkin synkäksi, ennen olin riehakas ilopilleri. Kiitos teille kommenteistanne ja hyvää jatkoa kaikesta huolimatta.

Mikset tee sitten itse aloitteita? Kannattaa myöskin kysyä miehen mielipidettä tuohon eroamis asiaan. Eli kannattaako vielä olla yhdessä, vai erota "ystävinä". Voipi meinaan olla, että mies ajattelee samalla tavalla susta, kuin sä siitä. "tylsä ja rupsahtanut nainen"

Kaipa mäkin otan osaa tähän keskusteluun.
Kerron ensin itsestäni. Olen hoitanut lapsia kotona jo kauan, vaimo käy töissä.
Tämä ratkaisu henkilökohtaisten elämäntilanteiden takia.

Noh, tiedän, mä olen ryssinyt monta asiaa ja monta kertaa.
Pettänyt silti vain kerran ja siitäkin on monta vuotta jo. Kadun silti tätä edelleen.
Vaimoni on myös aikoinaan pettänyt minua kerran.
Minun puolestani nämä asiat on jo keskusteltu ja periaatteessa unohdettu.

Elämä on mennyt tasapaksuna eteenpäin, vaimo on yrittänyt puhua mulle ja olen kuunnellut. Jostain kumman syystä en ole tehnyt asioiden eteen juuri mitään.

Vaimo on jo pitkään käynyt viikonloppuisin ryypiskelemässä ja yöpynyt kaverillaan. Etäisyys kaupungista kotiin on sen verran pitkä, ettei sieltä taksillakaan voi tulla.

Nyt muutama viikko sitten vaimo sanoi, että pää levii ja haluaa omaa aikaa.
Minähän jäin tumput suorina ihmettelemään lasten kanssa kotiin.
Hoidan yksin kaiken, aivan kaiken.

Mitä pidemmälle aikaa on mennyt, sitä sekavammaksi minä muutun.
Tunteet ovat aivan riekaleina. Ei osaa muuta tehdä kuin tupakoida ja istua puhelin kädessä... miettimistä miettimisen perään. Tuska, suru, ikävä ja kaikki.
Maksimaalinen ahdistus.

Yritän jatkuvasti kysellä missä mennään.
Vastaus on vain: "En tiedä."

Tuota linjaa meni ekat pari viikkoa.
Nyt se on mennyt siihen, että mulle huudetaan ku en anna sen olla rauhassa ollenkaan. Tiedän että pitäis vaa antaa sen miettiä mutta kun pää levii mullakin.
Olen vain itse tajunnut rakkauteni, joka on aivan suunnaton.
Haluan vain naiseni takaisin ja saada vastarakkautta.
Tästä syystä olen vaimoani hiillostanut ja purkanut tunteitani.
Ei ehkä olisi pitänyt. Nykymaailmassa kun tunteiden osoittaminenhan on suurinpiirtein laitonta.

Tottakai, pahin asia on käynyt mielessä.
Vaimohan käyttäytyy 100% siten, että se pettäis mua, mut ei vain uskalla sanoa sitä. Noh, tästäkin on keskusteltu ja siitä ei kuulemma todellakaan ole kyse.
Joku sairas puoli minusta haluaa uskoa häntä. Ehkä se puhuu totta.

Kuten sanoin, olen lasten kanssa kotona, joten voin sanoa, että lapset kärsii, nekään kun ei tiedä missä mennään, enhän minäkään tiedä, miten voisin kertoa niille.

Nyt on se tilanne, että nyt on vika viikko, en ota mitään yhteyttä.
Jos ei tuu vaimolla selkoa ajatuksiinsa, niin muutto on edessä.
Ei tätä näin voi jatkaa.

En halua erota, en halua päästää irti, minä en tätä halua.
Minä haluaisin vain rakastaa ja olla onnellinen.
Jos nainen ei halua/voi rakastaa (tai ei ole varma), en voi lasten takia täällä vain odottaa.
Eli.... joudun siis itse jättämään vaimoni ja vielä vasten omaa tahtoani.

Miettikää nyt.
Pelkkä ajatuskin erosta saa aikaiseksi hirveän ahdistuksen, ja joudun nappaamaan lääkettä ettei tule sydämentykymyksiä ja jatkuvaa fyysistä ahdistusta. Silti mun pitää tehdä tämä päätös. Kuinka helvetin vaikea on tehdä päätös jota ei itse halua.

Mutta pakko.

Ehkä mun olis pitäny toimia vuosi aikasemmin, en vain tajunnut ja osannut.
Tai sitten minut on vain manipuloitu syyttämään itseäni. Yleensä parisuhteeseen tarvitaan kaksi, mulle annetaan vain olo, että minä ryssin kaiken.

Kuinka helppoa olisi vain vihata toista.
Mutta kun rakastaa koko sydämestään.
Joka kerta kun vaimoni näen, hän näyttää vain kauniimmalta ja kauniimmalta.
Haluaisin vain halata ja pitää kiinni.
En ikinä haluaisi päästää irti.
Vastakaikuna en saa mitään.

Tiedän, mä olen päästäni aivan sekaisin.

Tiedän, elämä jatkuu eron jälkeenkin. Tällä hetkellä se vain tuntuu todella pahalta.

Ei tässä auta kuin soittaa pankkiin ja varata aika lainaneuvotteluihin.
Vielä kun sais sovittua huoltajuusasiat.

Oh why, oh why... miksi mua viel kidutetaan ja pakotetaan itse tekemään tämä päätös!