allekirjoittaneella. Naimissa olen mutta sänlypuoli on kiitos kaksosten syntymän jälkeen kuivunut. Vaimo on kotona lasten kanssa ja meikäläinen painaa duunia että laskut saadaan maksettua.Koska tämä kuiva ja kylmä kausi rupesi ketuttamaan, niin aloin helppona ratkaisuna käymään erään opiskelijaprostituoidun luona suhteellisen säännöllisesti. Perheemme talouteen tämä ei vaikuttanut hirveästi, eli elintaso säilyi hyvänä. Kotona vaimon pinna kireänä koska lastenhoito väsyttää ja käytännössä kotiin kahlittu. No nyt asiaan. Tämän ilolinnun luona oli niin kiva vierailla että jäin koukkuun. Parista tapaamisesta kehkeytyi muutaman vuoden asiakassuhde, ja seksi oli aivan saatanan taivaallista. Kuinkas muuten koska ammattilainen on aina ammattilainen. No nyt tämä neito sitten otti ja valmistui, lopetti hommat ja muutti toiselle paikkakunnalle. Huomaan ikävöiväni tätä ilolintua suhteellisen usein jan syvästi, ja totta puhuen aivan helvetin paljon enemmä kuin vaimoani, josta pienikin ero tuntuu lähinnä hemolomalta. Tiedän tiedän, tämä ei ole kovinkaan fiksusti tehty, mutta kerrankos sitä mies munistaan kiinni jää. Kiinni en ole tästä harastuksesta jäänyt enkä jääkään, eikä tippaakaan kaduta, koska nautinto oli niin hyvää. Ehkä olen vähän keskenkasvuinen mutta nyt kävi näin.
Kävi vanhanaikasesti...
mr tee vm 80
5529
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
vaimona ja kahden alle kaksivuotiaan lapsen äitinä voin sanoa että kyllä on toisinaan pinna kireällä, niin ukon, töitteni ja lasten kanssa mutta en IKINÄ pettäis mun miestä kenenkään kanssa!
Lyön vaikka vetoa, että vaimosi kehuskelee ystävilleen miten hänen miehensä ymmärtää hänen haluttomuuttaan ja kun on pienet lapsetkin ja kaikki. Saattaapa jopa halveksia ja ilkkua sellaista kanssa sisartaa jonka mies on jäänyt kiinni pettämisestä.Mutta oma mies on niin hyvä ja taydellinen. Hyvää tekis hänelle saada tietää totuus, loppuis se tyhjästä ruikuttaminen hyvin nopeesti.
Ei saa tietää, koska kiinni en ole jäänyt, enkä jääkään. Ei tiedä totuutta niin ei satu.
jäisit ja joutuisit elämään lopun ikääsi yksin, sinä halveksuttava ihmisperse! OOtko tullu koskaan aatelleeksi edes lapsiasi? Kyllä ne varmaan kunnioittaa vanhemmalla iällä tollasta isää...
Itse käyn tällä hetkellä Jaakobin painia päässäni - kertoa vai ei... Mieheni narahti nk. kirjoittelusuhteesta noin 10kk sitten. Ja jos ei olisi jäänyt kiinni niin nopeasti suhde olisi varmaankin edennyt pitemmälle kuin pelkkään @posteihin. Kaiken riitelyn ja taistelun tuoksannassa sain lukea heidän kirjeensä ja tekstarinsa.
Suhde alkoi "työmerkeissä" ja mikä vielä parasta. Molemmat hlöt ovat mielenterveysalalla töissä. Alussa kirjoittelu olikin pitkälle palkka yms. asioita, kunnes toisen osapuolen kirjoittelu muuttui tyyliin "Meidän on pakko tavata yms."
eli viedä asiat loppuun. Hänkin on naimisissa ja pienten lasten äiti itsekin.
Ja lopulta hän sai myös tietää, että minä olen tietoinen heidän kirjoittelustaan ja
viestinnästään. Ja sitten kaikki repesikin käsiin. Annoin miehelleni nk. vapaat kädet valita joko hän tai me. Ja me päätimme jatkaa yhdessä elämäämme.
Unohtaa en voi vaikka anteeksi annoin. (tietysti moni ajattelle, etteihän mitään sattunut. Eihän kirjoittelu satuta, eikä se ole pettämistä). Ja kun tämä kävi myös selväksi sille toiselle osapuolella, hän nousi seinille. On iltoja että kännykkään tulee kymmeniä viestejä peräjälkeen. Karmivaa solvausta ja alapään juttuja. Joka toisessa viestissä keskimäärin arvostellaan minua (Jota hän ei ole edes koskaan tavannut. Saati jutellut edes kanssani). Ja joka toinen viesti koskee tätä edesmennyttä "kirjekaveria". Ja joka kolmas viesti on anteeksipyyntö tälle avomihelleni - kirjeet olivat hänelle ollet henkireikä. Nyt oli jo useampi kuukausi "hiljasta" tällä kirjesaralla, mutta nyt taas kaikki on alkanut uudelleen. Laitoin hänelle aikanaan tiedoksi, että jos tämä helvetti ei lopu - voin kertoa hänenkin miehelleen että missä mennään. Ja ollaan menty jo pidemmän aikaan. Eli ilmoittaa vai ei? Olen ajatellut, että yritän olla fiksu ja antaa olla, mutta johonkin kait joku raja pitää laittaa? Ja jotenkin sairasta siltä naiselta, että mikään ei paina vaa'assa. Ja miksi loppujen lopuksi vain minulla on paha olla. Ja miksi toiset ihmiset saavat tehdä mitä haluavat? Toisten tunteilla ja elämällä ei tunnu olevan mitään merkitystä, kunhan vaan itsellä on hauskaa. Kuinkahan kauan olisi hauskaa, jos hänenkin miehensä saisi tietää?