Elämässäni on ollut 2 suhdetta. Ensirakkauteni kanssa olin yhteensä 5 vuotta, olimme naimisissakin. Hän oli/on turvallisuusalalla, joten oli järkyttävää huomata hänen väkivaltainen käyttäytymisensä, joka paheni vuosi vuodelta.
Se oli tönimistä, käsien vääntelyä, puristelua, läpsimistä, kotiin "vangitsemista" ja muuta, silloin mielestäni lievää väkivaltaisuutta.
Sain kuitenkin tarpeekseni. Löysin uuden miehen ja otin avioeron.
Oli kuitenkin kamalaa huomata, että tämä uusi miehenkin suutuspäissään tönii, puristaa ja kuristaa. Olen saanut selitellä mustelmiani sukulaisilleni ja työtovereilleni.. Noloa!!
Olen alkanut ajatella, että on todella omaa syytäni, että suututan mieheni ja sillä tavoin aiheutan väkivaltaisen riitatilanteen.
Itsekin lyön ja raavin, tosin pidän sitä lähinnä itsepuolustuksena. Onko kellään vastaavia kokemuksia tai neuvoja? Onko syy minussa?
Se oli tönimistä, käsien vääntelyä, puristelua, läpsimistä, kotiin "vangitsemista" ja muuta, silloin mielestäni lievää väkivaltaisuutta.
Sain kuitenkin tarpeekseni. Löysin uuden miehen ja otin avioeron.
Oli kuitenkin kamalaa huomata, että tämä uusi miehenkin suutuspäissään tönii, puristaa ja kuristaa. Olen saanut selitellä mustelmiani sukulaisilleni ja työtovereilleni.. Noloa!!
Olen alkanut ajatella, että on todella omaa syytäni, että suututan mieheni ja sillä tavoin aiheutan väkivaltaisen riitatilanteen.
Itsekin lyön ja raavin, tosin pidän sitä lähinnä itsepuolustuksena. Onko kellään vastaavia kokemuksia tai neuvoja? Onko syy minussa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Heips,
Myös 2 henkisesti ja fyysisesti väkivaltaista suhdetta kokenut. Kummassakin tapauksessa miehellä on ollut erittäin huono itsetunto.
Olen kuullut jostain sanonnan että riitaan tarvitaan aina kaksi ja yksin ei voi kukaan riidellä. Niinpä, olen joskus karannut pois kotoa kun mies on alkanut riehumaan mielestäni ilman mitään syytä. Senjälkeen on riittänyt uudeksi syyksi se että minä paska en voi koskaan riidellä ja pakoilen ikäviä asioita.
Tiedät varmaan itsekin oletko antanut aihetta väkivaltaisuuteen. Väkivalta ei ole oikeutettua, olipa kuinka vaikeaa asiaa tahansa. Ja oli sitten mies tai nainen.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle!!!
joo minkälaine isä sulla on jos se on samanlainen ku nää miehes niin sä oot henkises tai sanotaan nyt vaikkapa fyysises loukus koska kaikkihan on pelkkää kemiaa sä oot ettiny isäs kaltasen miehen joten turpaan tulee nauti elämästä tee jotain sellaista mistä sä itte tykkäät maailma on hyviäkin miehiä pullollaan uutta eteen ja vanhaa taakse et sä oo mikään sun miehes äiti sen pitää olla hyvä sulle. no eipä tässä nyt muuta koita pärjätä kateus se on joka ihmistä syö sen minäkin jo taas tänään huomasin joten pärjäile so long.
Ihan samanlainen kokemus, tosi masentavaa. Varsinkin kun terapian jälkeen menin naimisiin miehen kanssa josta oikeesti uskoin, että se oli "ihan toisenlainen" ja "juuri sitä mitä mä tarvitsin", ja vuoden sisällä löysin itseni ulisemasta lattialta taas.
Väkisinkin tulee mieleen, että mä aiheutan itse tämän. Mutta niinhän ne sanoo, ettei niin sais ajatella. Ja miehet sanoo, että kun mä vain osaisin lopettaa puhumisen ajoissa, niin kaikki olis ok. Kun mä vain osaisin olla hiljaa...
Oliskohan se sitten ok, jos mä olen pelosta hiljaa?
Mäkään en ymmärrä tätä kohtaloani.
Mutta olen oppinut, että tuleen ei kannata jäädä makaamaan. Hae ihmeessä apua!
Tässä aiheessa on vaikea antaa neuvoa, varsinkin kun hoidetaan väärää potilasta. Lyöjän ja alistajan sitä hoitoa pitäisi hakea. Uhria voi yrittää lohduttaa ja katsomaan asiaa etäisyydestä niin, ettei katse kääntyisi omaan itseen sisäänpäin syyttämään siitä, minkä toinen väärin tekee. Ja pikkuhiljaa menettämään itsetuntonsa. Viemään linnulta uskon lentämiseen vapaana ja iloisena.
On järkyttävää, kuinka yleistä puolisoiden välinen väkivalta on, ja jo biologisista syistä useimmin uhri on nainen, kun nyrkit puhuu. Paljon olen sitä miettinyt, miksi nainen jää tällaisen miehen luo. Uskon, myös omaa sisintäni kuunnellen, että yksi suurista syistä on, että nainen jo luonnostaan yrittää ymmärtää ja antaa anteeksi ja uskoa rakkauden hoitavaan voimaan. Me naiset olemme tavallaan kuin äitejä lyöville miehillemmekin. Emmehän me nakkaa riehuvia poikiammekaan ulos. Rakkaus ja välittäminen, kun se naisen sydämeen on kasvanut, ei näytä niin helposti antavan periksi. Suru ja sääli siksi, että nyrkkisankarimiehille tämä rakkaus on kuin helmiä sioille.
Olen vakavasti sitä mieltä, etten tästäkään syystä johtuvasta omaa itseä kohtaan kohdistuvista väärinkäytöksistä huolimatta antaisi tällaista rakkauden voimavaraa itsestäni pois en edes sellaisen tyhjäsieluisen ihmisen vuoksi, joka väkivallalla yrittää minun ruumistani hallita, kun sieluuni ei pääse käsiksi. Ensiavuksi vaikkapa tunneluukut häneen päin kiinni ja anna sitten ajan kulua, kunnes tiedät ja jaksat tehdä ratkaisut. Kyllä sielu paranee, kun oma usko on tallella ja jaksaisi ottaa jonkinlaista etäisyyttä, jos ei muuta niin tunne-etäisyyttä joksikin aikaa, kunnes ratkaisu selkenee. Toisen ihmisen sielussa olevaa ilkeyttä ja toistuvaa pahansuopuutta ei tule kuitekaan pitkään hiljaisesti hyväksyä.
Ei toisen ihmisen arvoa näe eikä mitata toisesta. Se on itsessä ja sitä ei lyöjä voi viedä. Se antaa siivet joskus lentää.