Ei varmaan suoranaisesti kuulu tälle palstalle, mutten tiedä mihin tämän laittaisin.
Eli ollaan miehen kanssa oltu n.9 vuotta yhdessä(olemme nuoria n. 25vuotiaita, mutta 9vuoteen mahtuu myös n. 1vuoden ero, jolloin molemmat on tehnyt mitä halunnut), suhteeseen on mahtunut kriisejä ja pettämistäkin muinoin. Niistä on puhuttu ja päästy ylite, tiedän 100prosentin varmasti ettei enää sellaisia ole. Olemme käynyt myös parisuhdeterapiassa aikoinaan. Elämäni pitäs olla nyt juuri sellaista mitä olen toivonutkin ja kaiken pitäisi olla hyvin. Meillä on kaksi lasta, nuorimmainen 9kk ikäinen.
Nyt ihan yhtäkkiä, ihan kuin joku olisi jostain napista painanut, minulla on ruvennut pyörimään mielessä, että rakastanko miestäni. Aina olen rakastanut ja paljon, enkä ole koskaan edes miettinyt ettenkö rakastaisi. Nyt mietin, että tätäkö tämä on, haluanko elää näin. Etsin miehestä vain huonoja puolia, enkä tosiaan tiedä enää mitä tunnen häntä kohtaan.
Tiedän, ettei parisuhde pysy yllä ilman työtä ja mietinkin johtuisiko siitä, etten edes muista milloin oltaisin tehty kahdestaan jotain? Illalla lasten mentyä nukkumaan, yleensä toinen istuu tietokoneella, eli ei edes silloin olla "keskenämme". Tuntuu, että päivät on aina samanlaisia päivästä toiseen, minä olen lasten kanssa päivät, mies tulee kotiin ja loppuilta onkin vain olemista ja olemista. Samoin hellyyttä ei miehen puolelta oikein tule, tai tulee mutta oletan hänen ajattelevan, että sen on pakko johtaa heti seksiin.
Jos lapset olemme saaneet hoitoon (niinä harvoina kertoina), olemme lähteneet viihteelle kavereiden kanssa. Usein olen sanonutkin miehelle, ettei me enää edes naureta yhdessä, harvoin edes paljoa keskustellaan muusta kun niistä näistä ja säästä. Mies on mahtava isä ja ollut ihana mies (jos ei nyt oteta huomioon kriisejä tai sitä ettei helyyttä juurikaan minua kohtaan osoita).
En oikein enää tiedä mitä tekisin? Olen miehelle puhunut myös näistä tuntemuksista ja hän vain sanoo että mene jonnekkin, ota irtiotto vaikka viikonlopuksi. Mutta eihän se mitään korjaa. Voiko tämä siis johtua vain siitä, ettei olla pidetty tarpeeksi yllä parisuhdetta ja onko mahdollista, että jotain on vielä tehtävissä? Sisimmässäni ajattelen, etten todellakaan kykenisi elämään ilman miestäni, mutta joskus olen kyllä miettinyt miltä tuntuisi olla ihan yksin. Haluan rakastaa miestäni, mutten vain tiedä rakastanko ja tämä on hyvin ahdistavaa. Eikai se rakkaus tosiaan voi noin vain yhtäkkiä loppua?
Eli ollaan miehen kanssa oltu n.9 vuotta yhdessä(olemme nuoria n. 25vuotiaita, mutta 9vuoteen mahtuu myös n. 1vuoden ero, jolloin molemmat on tehnyt mitä halunnut), suhteeseen on mahtunut kriisejä ja pettämistäkin muinoin. Niistä on puhuttu ja päästy ylite, tiedän 100prosentin varmasti ettei enää sellaisia ole. Olemme käynyt myös parisuhdeterapiassa aikoinaan. Elämäni pitäs olla nyt juuri sellaista mitä olen toivonutkin ja kaiken pitäisi olla hyvin. Meillä on kaksi lasta, nuorimmainen 9kk ikäinen.
Nyt ihan yhtäkkiä, ihan kuin joku olisi jostain napista painanut, minulla on ruvennut pyörimään mielessä, että rakastanko miestäni. Aina olen rakastanut ja paljon, enkä ole koskaan edes miettinyt ettenkö rakastaisi. Nyt mietin, että tätäkö tämä on, haluanko elää näin. Etsin miehestä vain huonoja puolia, enkä tosiaan tiedä enää mitä tunnen häntä kohtaan.
Tiedän, ettei parisuhde pysy yllä ilman työtä ja mietinkin johtuisiko siitä, etten edes muista milloin oltaisin tehty kahdestaan jotain? Illalla lasten mentyä nukkumaan, yleensä toinen istuu tietokoneella, eli ei edes silloin olla "keskenämme". Tuntuu, että päivät on aina samanlaisia päivästä toiseen, minä olen lasten kanssa päivät, mies tulee kotiin ja loppuilta onkin vain olemista ja olemista. Samoin hellyyttä ei miehen puolelta oikein tule, tai tulee mutta oletan hänen ajattelevan, että sen on pakko johtaa heti seksiin.
Jos lapset olemme saaneet hoitoon (niinä harvoina kertoina), olemme lähteneet viihteelle kavereiden kanssa. Usein olen sanonutkin miehelle, ettei me enää edes naureta yhdessä, harvoin edes paljoa keskustellaan muusta kun niistä näistä ja säästä. Mies on mahtava isä ja ollut ihana mies (jos ei nyt oteta huomioon kriisejä tai sitä ettei helyyttä juurikaan minua kohtaan osoita).
En oikein enää tiedä mitä tekisin? Olen miehelle puhunut myös näistä tuntemuksista ja hän vain sanoo että mene jonnekkin, ota irtiotto vaikka viikonlopuksi. Mutta eihän se mitään korjaa. Voiko tämä siis johtua vain siitä, ettei olla pidetty tarpeeksi yllä parisuhdetta ja onko mahdollista, että jotain on vielä tehtävissä? Sisimmässäni ajattelen, etten todellakaan kykenisi elämään ilman miestäni, mutta joskus olen kyllä miettinyt miltä tuntuisi olla ihan yksin. Haluan rakastaa miestäni, mutten vain tiedä rakastanko ja tämä on hyvin ahdistavaa. Eikai se rakkaus tosiaan voi noin vain yhtäkkiä loppua?
Vastaukset 3
Vanhimmat
"Jos lapset olemme saaneet hoitoon (niinä harvoina kertoina), olemme lähteneet viihteelle kavereiden kanssa"
Älkää lähtekö. Menkää jonnekin kahdestaan tai olkaa kotona ilman lapsia. Mikään parisuhde ei pysy kasassa jos teillä ei ole joskus oikeita rauhallisia kahdenkeskisiä hetkiä. Eikä yksi irtiotto tosiaan mitään vielä korjaa vaikka sinällään hyvää tekeekin. Teidän pitää ottaa säännöllisesti yhteistä aikaa. Eikä sen tarvitse aina olla kauhean pitkä aika tai sisältää seksiä. Riittää jos ehditte jutella ja rentoutua.
Me olemme aina ottaaneet vaikka väkisin sitä kahdenkeskistä aikaa. Joka perjantai istumme rauhassa alas kun lapset on laitettu nukkumaan (tai nyt vanhempina vaikka katsomaan jotain videota) ja juoneet lasin viiniä ja jutelleet rauhassa pari tuntia. Jo se auttaa pitämään sitä yhteyttä, nimenomaan puheyhteyttä, yllä. Sitten tähän päälle muutaman kerran vuodesta menemme kahdestaan mökille tai hotelliin ja vietämme yhden päivän ihan kahdestaan vain rentoutuen. Enkä usko että ilman näitä olisimme enää yhdessä...
Anna miehellesi mahdollisuus ottaa isyyslomaa ja mene sinä töihin tai opiskelemaan, silloin eivät ajatuksetkaan pyöri vain yhtä kehää . Voi olla että sinulle on tullut synnytyksen jälkeinen lievä masennus.
Kun olet noin nuoresta seurustellut ja perustanut perheen, niin onko se ollut sinun itsenäinen päätöksesi, eikä tapa irtautua lapsuuden kodista tms.? Koetko nyt eläväsi jonkinlaista kulissielämää, et sitä mitä todella olisit halunut?
Luulenpa, että sinulle on iskenyt ikäkriisi, jossa sinun pitäisi pohtia, kuka sinä olet omana itsenäsi. Odotat, että miehesi pitäisi tehdä sinut onnelliseksi. Näin se ei mene, ja miehelläsi ei välttämättä ole mitään tekemistä sinun henkilökohtaisen kriisisi kanssa.
Ero ei ole ratkaisu, vaan se, että tutustut itseesi. Rankkaa, mutta kriisit on elettävä läpi. Älä tee mitään hätiköityjä ratkaisuja, joita katuisit myöhemmin, vaan yritä löytää jotain uutta ja omaa elämääsi.Työtä, opiskelua, harrastuksia....