Ollaan miehen kanssa oltu n.9 vuotta yhdessä(olemme nuoria n. 25vuotiaita, mutta 9vuoteen mahtuu myös n. 1vuoden ero, jolloin molemmat on tehnyt mitä halunnut), suhteeseen on mahtunut kriisejä ja pettämistäkin muinoin. Niistä on puhuttu ja päästy ylite, tiedän 100prosentin varmasti ettei enää sellaisia ole. Olemme käynyt myös parisuhdeterapiassa aikoinaan. Elämäni pitäs olla nyt juuri sellaista mitä olen toivonutkin ja kaiken pitäisi olla hyvin. Meillä on kaksi lasta, nuorimmainen 9kk ikäinen.
Nyt ihan yhtäkkiä, ihan kuin joku olisi jostain napista painanut, minulla on ruvennut pyörimään mielessä, että rakastanko miestäni. Aina olen rakastanut ja paljon, enkä ole koskaan edes miettinyt ettenkö rakastaisi. Nyt mietin, että tätäkö tämä on, haluanko elää näin. Etsin miehestä vain huonoja puolia, enkä tosiaan tiedä enää mitä tunnen häntä kohtaan.
Tiedän, ettei parisuhde pysy yllä ilman työtä ja mietinkin johtuisiko siitä, etten edes muista milloin oltaisin tehty kahdestaan jotain? Illalla lasten mentyä nukkumaan, yleensä toinen istuu tietokoneella, eli ei edes silloin olla "keskenämme". Tuntuu, että päivät on aina samanlaisia päivästä toiseen, minä olen lasten kanssa päivät, mies tulee kotiin ja loppuilta onkin vain olemista ja olemista. Samoin hellyyttä ei miehen puolelta oikein tule, tai tulee mutta oletan hänen ajattelevan, että sen on pakko johtaa heti seksiin.
Jos lapset olemme saaneet hoitoon (niinä harvoina kertoina), olemme lähteneet viihteelle kavereiden kanssa. Usein olen sanonutkin miehelle, ettei me enää edes naureta yhdessä, harvoin edes paljoa keskustellaan muusta kun niistä näistä ja säästä. Mies on mahtava isä ja ollut ihana mies (jos ei nyt oteta huomioon kriisejä tai sitä ettei helyyttä juurikaan minua kohtaan osoita).
En oikein enää tiedä mitä tekisin? Olen miehelle puhunut myös näistä tuntemuksista ja hän vain sanoo että mene jonnekkin, ota irtiotto vaikka viikonlopuksi. Mutta eihän se mitään korjaa. Voiko tämä siis johtua vain siitä, ettei olla pidetty tarpeeksi yllä parisuhdetta ja onko mahdollista, että jotain on vielä tehtävissä? Sisimmässäni ajattelen, etten todellakaan kykenisi elämään ilman miestäni, mutta joskus olen kyllä miettinyt miltä tuntuisi olla ihan yksin. Haluan rakastaa miestäni, mutten vain tiedä rakastanko ja tämä on hyvin ahdistavaa. Eikai se rakkaus tosiaan voi noin vain yhtäkkiä loppua?
Nyt ihan yhtäkkiä, ihan kuin joku olisi jostain napista painanut, minulla on ruvennut pyörimään mielessä, että rakastanko miestäni. Aina olen rakastanut ja paljon, enkä ole koskaan edes miettinyt ettenkö rakastaisi. Nyt mietin, että tätäkö tämä on, haluanko elää näin. Etsin miehestä vain huonoja puolia, enkä tosiaan tiedä enää mitä tunnen häntä kohtaan.
Tiedän, ettei parisuhde pysy yllä ilman työtä ja mietinkin johtuisiko siitä, etten edes muista milloin oltaisin tehty kahdestaan jotain? Illalla lasten mentyä nukkumaan, yleensä toinen istuu tietokoneella, eli ei edes silloin olla "keskenämme". Tuntuu, että päivät on aina samanlaisia päivästä toiseen, minä olen lasten kanssa päivät, mies tulee kotiin ja loppuilta onkin vain olemista ja olemista. Samoin hellyyttä ei miehen puolelta oikein tule, tai tulee mutta oletan hänen ajattelevan, että sen on pakko johtaa heti seksiin.
Jos lapset olemme saaneet hoitoon (niinä harvoina kertoina), olemme lähteneet viihteelle kavereiden kanssa. Usein olen sanonutkin miehelle, ettei me enää edes naureta yhdessä, harvoin edes paljoa keskustellaan muusta kun niistä näistä ja säästä. Mies on mahtava isä ja ollut ihana mies (jos ei nyt oteta huomioon kriisejä tai sitä ettei helyyttä juurikaan minua kohtaan osoita).
En oikein enää tiedä mitä tekisin? Olen miehelle puhunut myös näistä tuntemuksista ja hän vain sanoo että mene jonnekkin, ota irtiotto vaikka viikonlopuksi. Mutta eihän se mitään korjaa. Voiko tämä siis johtua vain siitä, ettei olla pidetty tarpeeksi yllä parisuhdetta ja onko mahdollista, että jotain on vielä tehtävissä? Sisimmässäni ajattelen, etten todellakaan kykenisi elämään ilman miestäni, mutta joskus olen kyllä miettinyt miltä tuntuisi olla ihan yksin. Haluan rakastaa miestäni, mutten vain tiedä rakastanko ja tämä on hyvin ahdistavaa. Eikai se rakkaus tosiaan voi noin vain yhtäkkiä loppua?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Pakko taas itse kertoa, että itselläni oli samankaltainen tilanne. Ja rakastinkin velä miestäni jollain tasolla, huolimatta pettämisistä ja muista pettymyksistä.
Mutta olen huomannut nyt, että kaikki taistelut, joita olemme (minä?) tehneet parisuhteemme eteen kulutti meidän rakkauttamme pois. Olin niin pitkään taistellut suhteemme puolesta,että en ollut miettinyt, oliko se todella ollut vaivan arvoista.
Minäkin pelkäsn, että en pärjää ilman miestäni, että tarvitsen hänet ehdottomasti elämääni. Mutta jokin sisälläni sanoi, että olin onnellisempi/hän olisi onnellisempi, jos saisimme kumpikin elämää omaa elämäämme. Ja olen huomannut, että pärjään mainiosti omillani, ja meillä on 5 lasta, jotka asuvat luonani.
Ehkä teillä olisi vielä jotain pelastettavaa suhteessanne, jos kysymys on pelkästään siitä, että ette ole viettäneet aikaa yhdessä tarpeeksi? Teidän pitäisi tutustua toisiinne uudestaan, koska olette olleet noin kauan yhdessä. Ihmiset muuttuvat elämän myötä. Ja tekin olette kasvaneet ihmisinä, olette menneet yhteen todella nuorina. Silloin kun tunnette toistenne nykyiset minät, osaatte varmasti tehdä paremmin päätöksiä. Mutta totta on, että onnen tulisi olla myös arjessa mukana, ei vain silloin, kun lapset ovat hoidossa.
Nyt kun luin tarinasi uudelleen, luulen, että kyseessä on juuri se, että olet taistellut liikaa parisuhteenne eteen, ja sinä pyörität koko teidän arkea. Vaikka miehesi tulisikin töistä, ja hän olisi väsynyt, tulisi hänenkin arkeen osallistua. Ja HALUTA osallistua. Ehdottaisin, että kävisitte parisuhdeterapiassa katselemassa vaihtoehtoja. Ja ennen kaikkea, miettisit omia tulevaisuudentoiveitasi. Mitä haluat elämältäsi ja onko tuo toinen ihminen sellainen, joka voi antaa minulle sen, minkä tarvitsen? Mutta jos vastaus on ei, ole rohkea, ja tee vaikea päätös! Voin sanoa henkilökohtaisesti, että kyllä se maailma alkaa kirkastumaan eron jälkeen, vaikka vaikeaa se nyt alussa onkin. Tärkeintä on, että lapsesi ovat onnellisia, mutta myös, että heidän äitinsä on onnellinen!
ja ei, se rakkaus ei lopu yhtäkkiä. Se katoaa vähitellen, jos siitä ei pidä huolta. Joskus vain sattuu niin, että eräänä päivänä sen vain huomaa kadonneen.
Totta kai se rakkaus on pelastettavissa, mutta se vaatii työtä. Turha kuvitella, että 1-2 viikonloppureissua palauttaisi yhtäkkiä tilanteen sellaiseksi, mitä se oli ennen lapsia.
Minusta on tärkeintä, että juttelisit miehellesi. Kerro, että pelkäät, että eroatte, koska olette ajautuneet niin kauas toisistanne. Jos et kehtaa miehesi kanssa jutella asiasta, niin kenenkä kanssa muka juttelisit? Ero ei ratkaise mitään, koska samat virheethän tulee toistettua uudessakin suhteessa. Jos ekassa avioliitossa eroprosentti on 50 %, niin toisessa se on jo luokkaa 70 %. Lisäksi uusioperhekuviot ovat yleensä erittäin vaikeita. Tuskinpa itsekään haluaisit, että miehesi uusi vaimo (äitipuoli) kasvattaisi lapsianne.
Älä myöskään ajattele, ettäkö miehesi pitäisi lukea ajatuksiasi. Hänkin on varmasti väsynyt kahdesta pienestä lapsesta eikä ehkä jaksa tai ymmärrä aina antaa sitä hellyttä niin paljon kuin tarvitset. Minusta olisi sinulta typerää olettaa, että miehen pitää tajuta sellainen asia. Miehet nyt ei vaan aina tajua sellaista. Siksi pitää nöyryä sen verran, että menee itse halaamaan ja sanoo, että annas mulle nyt kunnon hali ja pusu.
Tiedän, että aika moni mies vähentää hellyyttä alitajuntaisesti siksi, että hellyys herättää heissä myös seksuaalisia tunteita, kun pienten lasten ja väsymyksen takia he eivät saa niin paljon seksiä kun haluaisivat. Eli jos olet ärtynyt miehen seksin anelusta, niin mies saattaa vähentää hellyyttä, jottei sinulle tule vaikutelmaa, että taas pitää mennä sänkyyn. Tällöin kumpikin kärsii puutetta: sinä kärsit hellyyden puutteesta ja miems seksin puutteesta. Kun kummastakin on puutetta, niin se heijastuu sitten juuri siihen, että kokee, että sitä rakkautta ei enää juurikaan ole.
Juuri tämän takia pitäisi varata tarpeeksi aikaa levolle ja kahdenkeskiselle yhdessäololle, jotta se hellyys ja seksielämä pysyisi vireessä. Ne kumpikin ovat pohjana sille, että kokee itsensä puolison silmissä halutuksi ja rakastetuksi. Usein kannattaa harrastaa seksiä, vaikkei itseä aina niin huvittaisi, koska on iso riski, että seksikerrat harvenevat liikaa ja seksistä tulee paineita.
Jos teillä ei ole kunnollisia tukiverkkoja, niin hommatkaa niitä sitten vaikka rahalla. Eikö perhe ja parisuhde ole tärkeämpää kuin esimerkiksi auto tai asunto? Pistäkää lapset säännöllisesti yökylään ja ottakaa sitä aikaa. Vaikkei se aika olisi muuta kuin leffan katsomista ja pikainen rakastelu, niin sekin on parempaa kuin se, että toinen käy kaupassa ja toinen siivoaa.
Hyvä idea voisi olla myös se, että aloittaisitte sen parisuhdeterapian uudelleen. Saisitte uusia eväitä sen kipinän herättämiseksi.
Tiesitkö, että suurin eroriski on silloin, kun lapsi on noin 1 vuoden ikäinen? Olet juuri siinä vaiheessa, että nuorin lapsenne alkaa lähestyä tuota vuoden maagista ikärajaa. Voisinpa sanoa, että tämän hetken ongelmanen johtuvat yksinomaan siitä, että lapset vievät niin paljon aikaa ja ovat rasitteena parisuhteelle. Monessa suhteessa käy niin, että vaikka lapset on toivottuja ja rakastettuja, niin luovutetaan ja ajatellaan, että sitä omaa aikaa saa ainakin sitten, kun on eronnut ja voi etsiä sitä "elämänsä miestä". Kuten sanottua, ongelmat eivät ratkea miestä vaihtamalla, vaan sitä tekee ne samat virheet uudestaan.
Älä aseta liikaa paineita miehelle. Osa parisuhteen vastuusta on sinullakin. On ihan mahdollista, että mieskin on tyytymätön. Toisaalta sitä turtuu sille, mikä miehessäsi on hyvää. Suomessa on järkyttävät määrät alkoholisoituneita miehiä sekä mielenterveysongelmaisia ja sitoutumiskammoisia pettäjiä. Jos miehesi on hyvä isä, niin mitä todennäköisimmin hänessä on edelleen myös niitä hyvän puolison ominaisuuksia. Sinä vaan näet hänessä liikaa isää ja liian vähän sitä miestä.
Mitäpä jos juttelisit hänen kanssaan? Pidä myös huoli, että pidät lasten unirytmistä kiinni, jotta saatte joka ilta sitä yhteistä aikaa. Tarvittaessa voi pitää nuorimmaiselle unikoulua. Voittehan te alkaa vaikka kokeilemaan sängyssäkin uusia juttuja, joita ei aiemmin ole kokeiltu. Kun pidät huolen, että saat tarpeeksi yöunta, niin sitä intoa riittää makuukamariinkin.
Olemme keskustelleet mieheni kanssa tästä ja olen puhunut asiat kyllä suoraan, mutta hän vain olettaa sen johtuvan siitä, että haluan jonkun muun tai jotain muuta mitä hän ei pysty tarjoamaan. Asia ei vain ole niin, en halua mitään muuta(ainakaan en tiedosta sitä). Ja jollain tapaa ajattelen kaikki nämä minun ajatukset johtuvan juuri siitä, ettei meillä oikein ole miehen kanssa mitään yhteistä mielenkiintoista tekemistä tai olisi varmasti jos sitä järjestäisimme, mutta siis ei ole ollut.
Ja totta, niinkuin joku sanoi välillä on tuntunut, että minä hoidan kaikki velvollisuudet (taitaa olla yleistä), kuten neuvolan varaukset, lääkärin varaukset, miehen lääkäriajat, paperisodat yms. Mies kyllä kotitöihin ja lastenhoitoon osallistuu aivan valtavan hyvin töiden jälkeenkin.
Ja vanhat asiat minua vaivasi yhdessä vaiheessa hyvinkin paljon, nykyään onneksi en niitä enää juurikaan mieti. Tai johtuisiko kaikki vain siitä, että elämä on ollut liian seesteistä viimeisen vuoden? Ei ole tapahtunut juuri mitään, mistä minun tarviisi stressata ja kehitän sitä sitten tällä tavalla? Tiedä häntä. Olen ollut myös hyvin mustasukkainen ja kai olen sitä edelleenkin(liikaakin, tiedän sen). Nyt sekin on jollain tapaa muuttunut, ei minua haittaa enää samat asiat jotka olisivat varmasti haitannut aikaisemmin. Olenko vain oppinut näiden vuosien aikana luottamaan ettei se mies lähde siitä mihinkään ja minun ei tarvitse enää kynsinhampain taistella? Vai eikö minua vain kiinnosta.
Ja kun tuntuu, että mielialat vaihtelee kokoaika. Välillä tulee olo, että miksi ihmeessä minä edes mietin tälläisiä juttuja, tottakai rakastan miestäni jne. Jotenkin tämä kotona oleminen on ruvennut myös tuntumaan puulta, päivästä toiseen samat tekemiset ja rytmit, ei mitään uutta.
Seksielämä kuihtui minun kohdalla melkein siihen paikkaan, kun aloitin e-pillerit. Synnytyksen ja imteyksen jälkeen, kun ei ylimääräistä hormoonia ollut, olin aivan eri ihminen. Olenkin ajatellut, että lopetan ne nyt ja katson miltä kaikki näyttää ilman niitä. Tietystikkään en niidenkään syyks voi kaikkea haluttomuutta laittaa, mutta muistelisin ennen lapsia asian olleen samoin ja eikai sitä kokeilemalla mitään menetä. Mieskin sanoi, että muutuin ihan eri ihmiseksi niiden aloituksen jälkeen :/
En vain halua erota, ei kyse ehkä ole siitä etten osaisi ollakkaan yksin. Mutta yksinkertaisesti vain HALUAN rakastaa miestäni. Koska hän on hyvä mies ja parempaa saa etsiä. Ja kun tämä olo ja nämä ajatukset tulivat ihan ykskaks. Toivotaan, että joku ratkaisu löytyy.
Lääkärini sanoi minulle, että e-pillerit eivät vaikuta suurestikaan ihmisen mielialoihin, koska loppujen lopuksi sisältävät niin vähän hormoneja. Hän sanoi nätisti minulle, että yleensä ihmisen elämäntilanne vaikuttaa niihin tuntemuksiin ja mielialoihin. Minäkin luulin, että oloni johtui niistä pillereistäni, siksi häneltä asiaa kysyin. En tiedä, johtuuko kohonnut mielialani siitä kun erosin, vai siitä että jätin pillerit silloin pois. Minä totta kai haluan uskoa siihen, että mieheni aiheuttama paha olo sen aiheutti.
Totta kai olen sitä mieltä, että suhteeseen kannattaa panostaa! Ja yrittää rakentaa sitä. Mutta ihmiset eivät aina vain ymmärrä, että parisuhteessa ei tulisi kärsiä, tai antaa toisen loukata. Ja tietysti jokainen haluaa rakastaa sitä omaa miestänsä täydellä sydämellä. Niin halusin minäkin. Minun miehenikin oli hyvä isä lapsillemme, vaikka meidän dynamiikka ei toiminutkaan. Kyllä, hän petti minua ja löikin pari kertaa, mutta... en tiedä, ehkä vain halusin kääntää kaikki asiat parhain päin, jotta minulla olisi ehjä perhe.
Ja halusin rakastaa häntä, halusin todella paljon. Mutta sitten eräs vanhempi ihminen sanoi minulle, että on opeteltava erottamaan se, mitä haluaa elämäänsä ja mitä tarvitsee elämäänsä. Hän sanoi, että aina oma halu, ei ole se, joka on hyväksi minulle.
Ja kun sanoit, että nyt on ollut helppoa elämää viimeinen vuosi, niin miksi olet nyt onneton? Eikö sinun tulisi nyt olla sitten onnellinen? Voisiko olla niin, että alitajuisesti et halua olla miehesi kanssa, ja nyt sitten kehität itse niitä ongelmia mielessäsi? Voi tosiaan olla, että olet taistellut ja taistellut eteenpäin parisuhteessa, jossa et ole katsonut ympärillesi, että onko tämä se oikea juttu. Voisiko olla kyseessä, että haluat rakastaa vain rakastamisen ja perheen vuoksi?
Mutta sanoisin, koska olette käyneet jo suhteen varhaisessa? vaiheessa pariterapiassa, että palaisitte sinne uudestaan, jos kotona kommunikointi ei suju. On äärettömän tärkeää, että katsotte tilannetta kypsästi ja myös lasten kannalta.
Itse olen lapseni kasvattanu periaatteella, että hoidan heidät itse, että en heitä hoitoon vie. Mutta se ei kaikille ihmisille sovi. Eikä tarvitsekaan. Ja ongelmani mieheni kanssa ei johtunut siitä, etteikö meillä olisi ollut vapaata yhteistä aikaa. Emme vain löytäneet yhteisiä juttuja enää. Ja asiat jotka olivat yhdistäneet meitä, eivät enää merkinneet niin paljoa.
Kävimme pariterapiassa, ja puhuimme ja puhuimme kotona. Oli meillä ajoittain kivaakin, mutta aina tuli joitain kausia, jolloin haastoimme riitaa toistemme kanssa. Ja silloin mieheni yleensä haki lohtua jostain muualta. Ja antoi ymmärtää, että suhde on loppunut, vaikka ei edes koko suhdetta varsinaisesti minulle myöntänyt. Ja kyllä minä tiesin, että mieheni palasi hänen syliinsä aina silloin tällöin, kun tuli "poikien" luota aamulla. Se sattui, mutta jatkoimme silti elämäämme. Asuimme hetken erillämme ja palasimme yhteen. Hän säilytti kuitenkin asuntonsa jonkin aikaa, palattuamme yhteen. Sekin aiheutti riitaa, koska olin sataprosenttisesti varma, että hän kutsui sinne naisia. Silti jatkoimme elämäämme.
Sitten olin samassa pisteessä kuin sinä. Ei ollut huolia, ei ollut pahemmin riitaa. Ja sitten aukaisin silmäni. Katselin parisuhdettani, kun olin onnellinen. Ja tajusin, että kaiken tämän aikana mieheni oli muuttunut. Ihana hän oli. Mutta elämä oli muokannut häntä. Ja (ihmis)suhteet olivat kai muokanneet häntä. Ja sitten aukaisin silmäni. Otin eron. Mieheni ei olisi sitä halunnut, mutta ei hän ollut sataprosenttisesti läsnä tässä suhteessa, niin minusta tuntui. Hän yritti kaikkensa pitääkseen sen kasassa, mutta huomasin mainitsemani seikan, että tarvitsen jotain muuta, vaikka haluaisinkin avioliittoni jatkuvan.
Mutta en sano, että teillä olisi kyseessä tällainen tilanne. Vain sinä tiedät sen parhaiten...Käykää pariterapiassa, siellä osataan varmasti teitä auttaa, jos niin on tarkoitettu olevan. Jutelkaa, ja pohtikaa asioita.
Älä pelkää myös sitä yksinoloa ;) Minä olin sinkkuna silloin vain vuoden verran, vaikka meillä oli ollut 10 vuotta avioliittoa takana. Nykyisin olen suhteessa ihanan miehen kanssa. Olemme olleet yhdessä 4 vuotta ja nyt menimme kihloihin tänä kesänä. Lapset ovat isänsä luona joka toinen viikonloppu, joskus jopa viikon kerrallaan, tulen ex-mieheni kanssa todella hyvin toimeen. Hänelläkin taitaa olla uusi "kumppani" :D Täytyy myöntää, että olo on kevyt :)
Päätit mitä tahansa, uskon, että tulet olemaan onnellinen! :)
Voimia!
"Nyt mietin, että tätäkö tämä on, haluanko elää näin. Etsin miehestä vain huonoja puolia, enkä tosiaan tiedä enää mitä tunnen häntä kohtaan."
Ihan normaalia naisen käyttäytymistä.
Virheesi on se, että odotat onnen tunnetta. Onnea saa tuntea, mutta se ei ole pakollista. Onnen hakeminen ei saa tapahtua viattomien lasten kustannuksella.
Ennen vanhaan ravinto tehtiin kesällä ja talvi elettiin kesän varastoilla. Parisuhde ennen lapsia on se kesä ja lapsiperheen arki on se 20-vuotinen talvi. Se pitää vain kestää, kunnes tulee taas kevät ja lapset lähtevät maailmalle.
Kuulostaa siltä, että teillä on kaikin puolin toimiva perhe ja sinulla on ymmärtävä puoliso. Älä heitä sitä roskiin.
Tuossa edellä --------------?- antoi hyviä neuvoja. Pitäisi todella ymmärtää ihmisen kaksisuuntaisuus seksinkin osalta. Eli kyllä seksiä voi todella alkaa harrastamaan vaikkei sinänsä tuntisi itseään etukäteen halukkaaksi, kyllä ne halut nousee siinä sekstaillessa alapäästä myös yläpäähän päin, ja jälkeen tuntuu ihan yhtä hyvältä.
Voi tosiaan olla aika paljon noista pillereistä myös kiinni, nuo mielialan vaihtelut. Ja tuohon rakkauden "tuntemiseen" miestäsi kohtaan sanoisin, ettei sinun tarvitsekaan tuntea yhtään mitään. Pääasia että tahdot rakastaa miestäsi, se riittää.
Kun sanotaan että ihminen on itse vastuussa tunteistaan, niin se pitää osin paikkansa. Tunnetiloihinsa voi todella vaikuttaa monin tavoin, yksinkertaisin ja aliarvostetuin tapa on liikunnan lisääminen. Voisi olla hyväksi nyt hetkeksi unohtaa koko suhdepohdintasi, ja keskittyä aluksi ihan vaan itsesi kehittämiseen. Kysy vaikka siltä terapeutilta jotain hyvää lukemista itsensä kehittämisen osalta.
Kokeilepa vaihtaa e-pillerit kierukkaan. Paljon parempi vaihtoehto. Suosittelen.
Luulen, että osa tuntemuksistasi johtuu ihan siitä, että alkaa olla vauvan kanssa helpompaa ja sinulla on sen verran pienet ympyrät kotona, että sinulla on ihan liikaa aikaa pyöritellä asioita päässäsi. Kerroit esimerkiksi, että sinua ärsyttää varata neuvola-aikoja ja hoitaa sitä rumbaa, mutta eikö nimenomaan se ole sinun hommaasi, kun olet kotiäitinä? Varmasti mieskin sen tekisi, mutta miksi hän sellaisia asioita hoitaisi, jos hän kerran on töissä eikä vaan makaa kotona työttömänä?
Jos teillä on keskustelun kanssa ongelmia, niin se parisuhdeterapia on tosiaan yksi vaihtoehto. Jotkut myös kommunikoivat kirjoittamalla esim. Facebookin, tekstareiden tai sähköpostien kautta. Silloin voi miettiä asioita paremmin ja kumpikin saa "suunvuoron".
Ehkä alat olla henkisesti myös valmis lähteämään takaisin töihin? Jos aiot olla pidempään kotona, niin olisitko innostunut aloittamaan jotakin opiskelua kotiäitiyden ohessa? Nythän alkaa esimerkiksi iltalukiot ja työväenopisto, joissa voi halutessaan lukea vaikkapa jotain yksittäistä kieltä. Voithan vaikka ottaa tavoitteeksi, että 5-v sisällä lähdette esim. Kanarialle ja alat sitä varten lukea kieltä:)
Toinen vaihtoehto voisi olla se, että etsit jotakin viikonlopputyötä itsellesi silloin tällöin niin saisit omaa rahaa, työkavereita ja muuta miettimistä sekä sitä hengähdystaukoa kotiäitiydestä. Myös jooga tms. mietiskely voisi rauhoittaa sinua.
Minusta sinun kannattaisi asennoitua niin, että ongelmasi ovat aika pieniä, jos ajatuksesi liikkuu tämän tasoisissa jutuissa. On kuitenkin perheitä, joissa mies jää koko ajan kiinni pettämisestä tai että mies hakkaa tai kohtelee henkisesti julmasti perhettään. Voi vaan kuvitella, että millaista olisi olla, jos joku perheenjäsen sairastuisi syöpään tms. Älä siis unohda olla kiitollinen siitä, mitä sinulla on.
Tämä oli kaikki täysin minun suusta! Ei ole antaa neuvoa mutta vertaistukea kyllä.
Me ollaan oltu yhdessä vasta 3 vuotta ja ihan sama homma, todella harvoin tehdään mitään yhdessä (perheeseen kuuluu lapsia), jos käydään jossain yhdessä niin ei meillä kivaa ole, katsellaan eri suuntiin ja jauhetaan niitä näitä tai ollaan hiljaa. Katkerana mietin mistä tämä muuri tuli väliimme, haluaisin kävellä käsis kädessä, hymyillä, halia, haluan sen onnellisuuden ja romantiikan takaisin. Ymmärrän ettei kaikki voi olla kuten siinä alkuhuumassa mutta kyllä se lämpö ja romantiikka, se läheisyys ym minusta suhteeeseen kuuluisi. Mulla tulee täysin samat fiilikset kun sulla jos mies lähentelee, ajattelen heti että seksiä on vaan vaikka. Minusta meidän pitäisi halia ja suukotella jokapäivä mutta jos mies tulee kerran kuukaudessa hiplaamaan niin kyllähän siitä tulee tunne että jotainhan se on vailla. Tästä syystä minulle ei seksi maistu enää ollenkaan.
Kaikkeni teen myös ulkonäön eteen, pukeudun kauniisti, pidän kropasta huolta jne mutta minkäännäköisiä kehuja ei ole tullut varmaan yli vuoteen :( Olen vielä ehkä sen tyyppinen luonne että kaipaan hyväksyntää, kaipaan sitä tunnetta että olen mieheni mielestä kaunis ja haluttava. Haluaisin sen tunteen että jos on vaikka huono päivä niin tuntuisi hyvältä ja turvalliselta käpertyä miehen kainaloon mutta nyt puran murheet yksin itkemällä salaa mieheltä.
Sympatiat sinulle, nämä tunneasiat on kyllä sellaista avaruusfysiikkaa että tuskin kukaan osaa antaa selkeää ja toimivaa ratkaisua. Luulisin että joku terapeutti kehottaisi keskustelemaan ja tarvitaan varmaan lisäksi paljon pitkäjänteisyyttä, sitoutumista an tietynlaista antautumista. Minusta tuntuu että itse ainakin vähän vetäydyn kuoreen kun en ole enää onnellinen. Mitäköhän tapahtuisi jos itse alkaisinkin halia ja suukotella miestä joka päivä, kehua häntä ja tekisin hänen olonsa hyväksi? Myönnän että en taida uskaltaa kokeilla, jos en saakkaan vastakaikua niin itsetunnolle voisi sanoa hyvästit....
Minä myös mietin usein tätä rakastamisjuttua, toisaalta en halua erota, kuitenkin välillä tulee tunne että haluaisin olla yksin...mistä sen tietää että rakastetaanko me vielä toisiamme vai ollaanko yhdessä vaan tottumuksesa?!
Kiitos kaikille kokemuksien jakamisesta ja mielipiteistä.
Noihin neuvola aikojen varamiseen, niin ei se minua oikeastaan ärsytä, siis lapsiin liittyvät asiat, mutta kun tuntuu välillä, että mies on niin saamaton hoitamaan omia pakollisia soittoja jne ja joudun olemaan niistä kokoaika huomauttamassa. Ei muista lääkäriaikojaan, vaikka ne kalenterissa lukee.
Ja tässä yks päivä mies sanoi "sä olet kaunis", meinasin tuolilta tipahtaa ja ihmettelin, että mitähän nyt on tapahtunut ja kukkiakin toi, eri kerralla tosin. Nämä sellasia mitä ei kyllä ikinä juurikaan tee. Veikkaan, että hän jotenkin ajatteli, että nämä minun tuntemukset johtuvat siitä ettei ole tarpeeksi minua huomioinut. Varmasti osakseen voi johtuakin.. Eikä ole pettänyt, että siksi kukkia toisi ;) Voin siitä olla varma.
Vaikka tiedän, että lapset ovat tietysti etusijalla ja myönnän, en minäkään ole miestä tarpeeksi huomioinut. Mutta täytyy koittaa muuttaa sitä asiaa!
Toisaalta mitä tulee onnen tunteeseen, ei minulla ole syytä olla onneton, kaikki vaan on jotenkin niin hyvin. Paitsi nyt olen ahdistunut kun tulee näitä tunteita mitä en halua tai mitä en tosiaan osannut odottaa. Tietysti ottaa aivoon toisinaan nämä päivästä toiseen samanlaiset päivät. Olen töissäkin silloin tällöin käynyt ja saanut siitä uutta puhtia.
Seksiä meillä on aika vähän ollut viime aikoina, tietysti olen suostunut välillä mutta niin, kun ei oikein tee mieli. Ehkä siinäkin voisi olla osa syytä, siis kun ei ole edes sitä sellaista hellyyttä. Seksielämä on kyllä parantunut toisen lapsen syntymän jälkeen ja varmasti vaikuttaa myös se, että olen laihtunut huomattavasti ja olen enemmän sinut itseni kanssa.
Tämä kaikki on vain tälläistä pohdiskelua mikä voisi aiheuttaa näitä, en tosiaan tiedä. Mutta en usko, että hetkeen ainakaan olen eroratkaisua tekemässä. Koska toisaalta minun on niin hemmetin hyvä olla tässä, ainut mikä hiertää on se, että ruvennut miettimään tuota rakkautta. Aina olen ollut mietiskelijä ja päässä pyörittelijä, ihan liikaakin. Varmasti sekin vaikuttaa, kun pohdin ja pohdin ja olen sellainen negatiivi nelly, että kaikki on aina tietysti juuri niin huonosti kun voi ajatella.
Tai jos kaikki johtuukin vain siitä, kun minulla on tällä hetkellä menkat ja oli silloinkin kun rupesin näitä miettimään? ;) Heh, no eivais..
Naisilla on se ongelma, että asioita murehditaan ja märehditään aina olipa niitä ongelmia oikeasti tai ei. Meiltä naisilta puuttuu sellainen elämästä nauttimisen ja elämään heittäytymisen taito. Miksei vaan voisi nauttia siitä, että on kesä, aurinko paistaa, lapset terveitä, tullaan taloudellisesti toimeen ja iso liuta asioita, joista voi olla onnellinen.
Olen itse ollut ihan samassa tilanteessa ja vuosien tyytymättömyyden vuoksi päädyin eroon. Voin nyt jälkikäteen muutamaan vuotta myöhemmin todeta, että tuli tehtyä rankasti väärä päätös. En ole löytänyt uutta suhdetta ja kaikki suhdeviritykset ovat olleet paljon huonompia miehiä kuin se, mitä ex oli. Myönnän, etten osannut arvostaa kilttiä ja ahkeraa miestäni tarpeeksi. Pidin häntä itsestäänselvyytenä.
Myönnän, että olen nyt YH:na oppinut paljon elämästä ja olen oppinut selviytymään ja seisomaan omilla jaloillani. Taisi olla aikoinaan virhe, etten ollut koskaan asunut sinkkuna, vaan aina joko vanhempieni tai poikaystävän luona. Laitoin ihan liikaa vastuuta onnellisena olemisesta miehelle. Muistan, että yksi isoimmista asioista, joista miestäni syytin oli se, että mies ei huomioinut minua yllätyksellisesti. Olisin halunnut itsepoimittuja kukkia, yllätyksellisiä leffailtoja jne.
Eräs hyvä ystäväni sanoi tuon minun tyytymättömyyteni kuultuaan, että herää pahvi, koska ei tuollainen toimi elävässä elämässä. Hän kertoi, että hän "kouluttaa" miestä siten, että hän pistää miehen kännykkään muistutuksia aina vuoden kerrallaan, että milloin on synttärit, hääpäivä tai joku muu päivä, jolloin hän haluaa kukkasia tai hemmottelua. Hän sanoi, että siinä hieman romantiikka kärsii, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, ettäkö hän olisi valmis luopumaan asiasta.
On suuri harhaluulo, että miesten pitäisi osata lukea ajatuksia. Me naisetkin kuvittelemme osaavamme lukea miesten ajatuksia, vaikka emme oikeasti osaa. Naisissakin on eroja ja yleisesti ottaen miehet eivät ole mitään maailman parhaita vaistoamaan pieniä vihjeitä. Siksi kannattaa ottaa suoraan puheeksi miehen kanssa näitä asioita. Sano, että haluat lisää hellyyttä ja romantiikkaa ja että millä tavalla sitä voisi toteuttaa.
Jos mies ei ole tottunut romanttisiin huomionosoituksiin, niin sellaisen oppiminen voi viedä aikaa. Toisaalta voi aina miettiä, että kuinka paljon sitä itsekään hemmottelee sitä miestä loppupeleissä.
Ota itse aktiivisempi rooli seksissä. Älä jää odottelemaan miehen vonkaamisia. Tee aloite silloin, kun sinulla tekee mieli. Sitä halua voi myös herätellä vaikkapa laittamalla miehelle kiusoittelevia tekstareita tai pukeutumalla jo aamusta seksikkäisiin alusvaatteisiin tavallisten vaatteiden alle. Usein myös sheivaaminen tai muut valmistelut herättelevät uinuvia haluja.
Jos seksissä et saa tarpeeksi huomioimista, niin älä tyydy siihen. Älä anna miehen tulla sisääsi, jos et ole vielä valmis. Ohjaa miestä puheella, äännähdyksillä tai ohjaamalla kädet oikeaan kohtaan. Jos et kehtaa, niin eiköhän kahden lapsen äiti ole jo valmis kehtaamaan tuollaisia asioita lastensa isän kanssa!!!