Särkynyt mies!

Juu palasina oot varmasti!!! :( Uskomatonta miten parisuhteissa ei pystytä puhumaan niistä omista ajatuksista toiselle... Kerroit miten exäsi oli vannotellu rakkauttaan ja sit yht´äkkiä sanookin haluavansa erota. Varmasti sua rakastaaakin, mut ei niin et haluis olla yhdes. Kai se sit on vaan nii vaikeeta sanoo toiselle, et ne omat tunteet rupee katoamaan.... Ei toista kuitenkaan haluu satuttaa. En mä kyl ite rakkauttani jauhais jos ei siltä tuntuis. Oon joskus vähä turhanki suorapuheinen tunteistani.

"Ja miten pystyitte olemaan ottamatta yhteyttä? vaikka kuinka haluaisi, kun siitä on kuitenkin vain haittaa."

Ite retkahdin ottamaan yhteyttä exääni kolme viikkoo sitten. Mielessäni sitten asiaa kympillä kirosin ja suututti ku olin ollu nii heikko!!! Muutamat tekstarit sillon läheteltiin. Nyt oon sit joka päivä laittanu kalenteriin ruksin, ku oon onnistunu olee ottamatta yhteyttä ja kyselemättä kuulumisia. Facebookissa emme ole kavereita, koska poistin hänet kavereistani jo aikoja sitten, kun sitä kautta selvis et piti peliä muiden naisten kaa... Skypestä ja mesestä en pysty itteeni poistamaan, mut oon ne ohjelmat toistaiseksi poistanu koneeltani, etten vaan eksy sinne kaipailemaan häntä, toivomaan, et hän sattuisi sitä kautta ottamaan yhteyttä. Sitä ei enää koskaan tuu tapahtumaan, joten miksi kiduttaa itseään ajatuksella.... :(
Päiväkirjaani en enää kirjoita hänestä yhtään mitään. Ajatukset vaan mahdollisimman kauas hänestä. Päivittäin hän edelleen pyörii mielessä, radiosta saattaa kuulua jokin kappale tai jokin vaan saa hänet taas ajatuksiini. Hän ei vain rakastanut minua niinkuin minä häntä. Yritän ajatella, etten saa tuhlata elämääni itkemällä sellaisen ihmisen perään kuka ei minua halua... Tuleva vkloppu pelottaa jäänkö vaan kelailemaan mitäköhän toinen tekee... :/

"eksäkin ottaa välillä yhteyttä ja kertoo miten ikävä on, mut ei halua enää takas minua..."
Onko käyny mielessä, et sanoisit exälles, ettei ottaisi yhteyttä??? Välimatka ois varmasti nyt paikallaan vai?? En tarkoita, et kokonaan pitäis yhteydenpito katkaista, mut ainakin itel sellasta kokemusta, et jätettynä osapuolena yhteydenpidon jatkaminen on vaan pitkittäny yli pääsemistä.....

Ainoa mikä sun tuskaasi helpottaa parhaiten on..... aika.

Joo onhan tuota välimatkaa yritetty pitää, mut jompikumpi (yleensä minä) sortuu ottamaan jotakin kautta yhteyttä. Tuntuu vaan vieläkin niin pahalta, kun ihminen jota rakastan vieläkin lähti pois...
En olis koskaan uskonut että tämä olis niin vaikeaa.
Pakko se on olla pitämättä kokonaan yheyttä, kun aina tulee vaan pahempi mieli kun ajatuksia vaihtaa. Ajatukset pomppivat vieläkin laidasta laitaan tämän asian suhteen. Tuntuu että pitää vaan odottaa ja odottaa, mut kun pitää ei tunnu tapahtuvan... Ja sitten kun se asuukin niin lähellä, että kaupungilla saattaa törmätä siihen milloin tahansa. En kestäisi nähdä sitä kenekään muun kanssa.

Tiedän että jotkut toipuvat nopeammin kun toiset, mut tuntuu että en ite toivu koskaan...

Mulla ihan samanlainen tilanne oli vuosi sitten,ja olen siis nainen.
5v jälkeen vaan lähti,katos ku maan nielemänä...Jätti mut ovelle itkemään ja ajo pois.
Se oli tosi traumaattinen-kokemus..En oo vieläkään täysin sinut sen asian kaa,vaikka aikaa onki jo kulunu ja uus poikakaverikin..Välillä vaan mietin iltaisin,et kuulenko hänestä vielä joskus-kertooko miksi lähti-tuleeko vielä takaisin???
Nyt koitan keskittyä nykyiseen suhteeseen mutta pelkkä pieni muisto tästä ihmisestä pistää kyyneleet silmiin ja tai palan kurkkuun.....

Kai se on kohdallani totta...aika parantaa,hitaasti mutta varmasti :-)
Mua on auttanu myös se että uskon et kaikella on tarkoituksensa,ja et suojelusenkelini katsoo mun perään.Jotain parempaa mulle luvassa vielä!
Kaikee hyvää sulle ja haleja!
Mehän ei luovuteta,eihän!!!

4 vuoden yhdessäolon jälkeen mies päätti ykskaks että nyt kaikki on loppu,ilmoitti ettei aio nähdä minua enää.Kesti miltei kaksi vuotta päästä yli tuosta tyrmäyksestä ja itsesyytöksistä,kysymyksistä mihin en koskaan saanut vastausta.Erosta nyt 3 vuotta.Eilen hän ilmestyi kuin kummitus selkäni taakse ruokakaupassa tervehtien kuin vanhaa kaveria.Happi loppui ja meinasin pyörtyä.Kertoi muina miehinä asustelevan miltei naapurissani,muuttanut siihen äskettäin ja ollut kihloissa toista vuotta.Ojensi kättään sanoen "Ei muistella pahalla" virnistäen kuin teini-ikäinen.Ikää hepulla viittä vaille 50v.Eilinen meni kuin sumussa,itkin hysteerisesti mutta nyt ajattelen miten kauan kärsin tuon rotan vuoksi ja ihan turhaan.Hän ei ole minulle olemassa,ei ollenkaan.Älkää tuhlatko voimavarojanne turhan takia jos vain suinkin pystytte.Liian vaikea tapa elää!

tuttua. lyhyesti: unohda mennyt ja katso tulevaan päin. aika auttaa. välit selkeästi poikki, muuten olet limbossa. kun puoli vuotta on täynnä alkaa pikkuhiljaa helpottaa. näin omalla kohdalla.

Kiitokset asiallisista vastauksista!

Kait se on vaan pakko yrittää unohtaa ja olla oikeasti ottamatta enää yhteyttä. Tuntuuhan se tietysti todella pahalle, kun ajattelee että ei enää koskaan tässä elämässä saa olla hänen kanssaan. Mutta eipä sille voi enää mitään... Kait se aika on vaan ainut lääke, millä tämä ahdistus sitten joskus loppuu!! Sitä päivää odotellessa. =)

Toivottavasti ap löydät rinnallesi vielä uuden rakkauden!
Koita pärjäillä!!

Toi on niin tuttu fiilis, ettei kestä nähdä exää jonkun toisen miehen kainalossa. Mulla vähän samantapainen tilanne, mutta me ei seurusteltu kovinkaan kauaa. Me tapailtiin aluksi, rakastuin, hänkin väitti tykkäävänsä musta, ja sitten sanoikin muutaman kuukauden jälkeen ettei osaa sitoutua.

Vitun paha olo kun ajattelenkin, että esim. baarista joku onnekas juntti pokaa sen ja panee sitä, ja sitten hylkää. Pakosti tulee sellaisia ajatuksia, että nyt se on joku kiertopalkinto jota joka jamppa käy painamassa... Vähän vittumainen ajatus, mutta minkäs teet.

Tiedän, että olisin voinut tarjota hänelle hyvin paljon. Olisin ollut valmis elämään hänen kanssaan vaikka loppuikäni, sen verran syvästi rakastuin.

Nyt ahdistaa, tuntuu ettei happea saa eikä ruoka oikein maistu.

Välillä sorrun ottamaan yhteyttä, kyselen mustasukkaisesti onko hänellä jo joku toinen kierroksessa, mitä tekee esim. viikonloppuna jne. Ja välillä hänkin ottaa yhteyttä, facebookissa yleensä, tai tekstiviestillä. Ei soita. Pari viikkoa sitten hän sanoi, että olen niin ihana, että hän tekee kaikkensa jotta saisimme suhteemme toimimaan. Ja nyt ei sitten osaakaan sitoutua, ei ole kuulemma koskaan osannut.

Vituttaa, olen itkenytkin hänen takiaan. En tule koskaan löytämään parempaa naista kuin hän on. Työnteostakaan ei tahdo tulla mitään, kun pelkästään hän pyörii mielessäni. Ja jos hetkeksi satun unohtamaan hänet, ei tarvitse kuin nähdä hänen nimensä, niin alkaa taas sydän hakkaamaan.

En haluaisi kuitenkaan poistaa häntä kavereista, koska olen niin mustasukkainen, että haluan nähdä mitä hän touhuaa. Haluan myös elätellä toivoa, että jonain päivänä hän tajuaa kuinka mukavaa hänellä oli kanssani jne. Olen umpikujassa.

Siis itellä taitaa tässä tulla taas uneton yö, kun mietin miten mokasin omalla kohdallani exän ja mun jutun. Olen kuitenkin aikaisemmin tehnyt sen virheen, että olen todella kauan itkenyt sellaisen miehen perään, joka ei rakastunutkaan minuun. Yritän, etten tee taas samaa virhettä. Itseluottamus on vaan nyt polkaistu kyl niin alas, että päälimmäinen fiilis on, etten enää ikinä uskalla päästää ketään lähelleni. Tuntuu ihan järkyttävän kamalalle tajuta, ettei yksikään mies kenestä itse olen tykännyt, ole välittänyt minusta yhtä paljon.

Jollain tavalla pitäisi opetella rakastamaan itseään ja hitto vie, kyllä minä ainakin haluan sellaisen miehen joka rakastaa minua oikeasti!!! Ei selittele mitään, että ei ole valmis sitoutumaan ja pälä pälä!! Haluan miehen joka ei halua säätää muiden kanssa, vaan minä kelpaan omine vikoineni. Se onkin sitten asia erikseen löytääkö sellaista ikinä... :(

Hmm, exälläni tais olla rima korkealla. Kyllä mä sen jo alussa tajusin, etten tulisi pärjäämään hänen entiselle vaimolleen. Miehille taitaa vaan olla niin tärkeitä asioita se, että nainen on menestynyt elämässään jne. Sitten jos takana on rankempi menneisyys niin eipä siinä pärjää niille, joilla asiat menneet paremmin....

"Toivon että tuokin tajuaa joskus sen että mä oikeasti tykkäsin hänestä, eikä se olis ollut mulle mikään leikkikalu."

Mä olin pelkkä leikkikalu. Jokohan mä nyt opin läksyni!!!!! Pitäis osata lopettaa ajoissa, kun huomaa et toinen vaan pelaa.......

Samaa toivottelen sullekin kuin ap:lle, et tapaat jonakin päivänä toisen naisen joka vie jalat alta. Entinen voi tuntua maailman ainoalta ihanalta naiselta, mut kappas jonakin päivänä sitä kohtaakin toisen kiinnostavan ja kauniin naisen. Se on myös sit itestä kiinni haluaako jäädä roikkumaan menneeseen....
Toivottavasti sunkin kyyneleet loppuu aikanaan.... ja sitten itketkin onnesta!!! :)

Niin ja jos yhtään itseäni tunnen, niin kyllä tässä toipumisessa aika kauan aikaa mulla varmasti menee. Voispa pikakelata vaikka sen puolivuotta eteenpäin, niin varmasti olis jo helpompaa. Mutta vain sillon, jos olen osannut pitää näppini erossa eksästä.

Hankala sekin kun asutaan aika lähekkäin, niin törmätään varmasti vahingossakin jokupäivä (niinkun on tapahtunutkin). Ja käymme muutenkin samoissa paikoissa ja joitakin yhteisiä kavereitakin on. Voi sitä riemun määrää kun nään sen jonkun toisen kanssa. Muutenkin eksä ei jäänyt paljoa suremaan, vaan haluaa elää villiä elämää ja tavata vaan uusia miehiä... ei paljoa helpota sekään mielikuva.
En tiedä onko sekään paras mahdollinen ratkaisu?!mut kait se käsittelee asian omalla tavallaan. Välillä tulee vieläkin semmonen fiilis, että eihän tämä voi olla totta, mut totuus on oikeasti taruakin ihmeellisempää!!

Ja tsemppiä broken heartille ja kaikille muillekin!! Helpottaa se tämäkin vähäsen, kun saa täällä anonyyminä purkautua kohtalo tovereitten kanssa... ;)

"Voispa pikakelata vaikka sen puolivuotta eteenpäin, niin varmasti olis jo helpompaa."

Ihan samaa itekin toivoisin!!!! Pikakelaus eteenpäin kiitoooosh!

"Hankala sekin kun asutaan aika lähekkäin, niin törmätään varmasti vahingossakin jokupäivä (niinkun on tapahtunutkin)"

Juu, ikävältä varmasti tuntuupi!!! :( No mulla on sen lurjuksen kaa niin pitkä välimatka, et todella epätodennäköistä, et missään törmättäis. Ajatus siitä, ettei toinen varmastikaan yksin aikaansa vietä riittää pilaamaan päivän. Oon miettiny, et pitäiskö sitä nyt vaan sit ihan törkeesti ruveta viettää villiä baarielämää? Hankalaa vaan, ku ei toi viinalla läträily kiinnosta siinä määrin et haluaisin kärsiä krapula-aamuista eikä humalaisten örveltäminen nappaa. Enkä muutenkaan arvosta yhdenillanjuttuja, ei oo enää mun juttu. Baareissa tahtoo olla sellainen lihatiskimeininki, joka ärsyttää. Joissakin pienemmissä paikois toki saattaa tutustua mukaviin ihmisiin, joille tärkeintä ei ole itsensä esilletuominen....

Eniten oon täs ollu itelleni vihainen, kun annoin itseni haaveilla, et tuliskohan meistä vielä jotain, vaik toinen kyl aika selväks teki, ettei oo ajatellu yhteenpaluuta. Miten ihminen voikin olla niin dorka?! Silti jatkoi yhteydenpitoa, mun kaa, vaikken sitten hänen ajatuksissaan siinä mielessä ollutkaan. En tajua teitä miehiä! :(

"Ja tsemppiä broken heartille ja kaikille muillekin!!Helpottaa se tämäkin vähäsen, kun saa täällä anonyyminä purkautua kohtalo tovereitten kanssa... ;) "

Kiitän. Mun tekis mieli hakata päätä seinään, mut tänne kirjottelu varmaanki sit parempi vaihtoehto...... ;D

No ehkäpä se oli sinun kanssa sen takia, kun ei uskaltanu irottautua... vaan ajatteli että pääasia, että ei tarvii olla yksin. Tai mistäpä minä tietenkään tiedän teidän asiasta, niin jätän arvaillut sikseen. :)
Tämäkin päivä meni töissä vaan miettien kaikkee p**kaa! Todella outoa miten jossain vaiheessa oli jo helpompaa, mut nyt on taas ruvennut tuntumaan todella pahalta. Välillä tuntuu että saapi varmaan kohta jonkun kohtauksen kun ahdistaa niin paljon.

Joo ajatuskin että eksä on toisten kans tuntuu pahalta, mutta onhan hänelläkin oikeus jatkaa elämää ja tehdä mitä haluaa. Alussa en itse tuntenut oikeestaan ollenkaan vihaa tai mustasukkaisuutta, vaan pelkkää kaipuuta ja ikävää. Nyt kun on alkanut kai jotenkin hyväksyä tämän kaiken, niin viha ja mustasukkaisuuskin on noussut enemmän pinnalle... Kait se mustasukkaisuuskin on siksi noussut pinnalle, kun tietää että toisella on muita miehiä. Eron alussa oli varmaan muutakin ajateltavaa.
En vaan haluaisi vihatakkaan häntä, koska ei sekään minua vihaa... mut eipä oikein osaa tuntea paljon muutakaan.

On tämä kyllä niin veemäinen prosessi, että ainakin nyt tuntuu siltä, että ei huvittaisi seurustella koskaan... tämä nykyajan maailma on just semmonen, "että tuntuu kuin kaikilla olisi pakko päästä kurkistamaan nurkan taakse, olisko siellä vielä jotain parempaa tarjolla"!

Juu onhan se töissä raskasta jos siinä ehtii kelata omia juttujaan. Ite toivosin tällä hetkel, et oisin jossain kiireisessä asiakaspalvelutyössä jossa ei vois ees olla suu mutrussa.. ;D

Mulla ite asias on just täl hetkel (minuutin päästä voi tuntuu jo ihan toiselta ;)...) sellanen fiilis, et hittoon kaikki suhteet. Nähny todellista kusetusmeininkiä lähipiirissänikin, et säästyypähän nyt sellaiselta paskalta. En pystynyt yhtään luottamaan exääni ja se on yks syy miks kaikki meni päin helvettiä. Enkä missään vaiheessa ollu sellainen ku itsevarmana oon, moni asia vaivas välillämme.... Enkä hänelle kertonut, että olen ehkä vakavasti sairas, ajattelin että hän ansaitsee terveemmän naisen. Sen takia olisinkin tahtonut, et välillämme olisi nyt sitten tapahtunut edistystä jos ikinä olisi tapahtuakseen......

Nyt kun emme ole olleet yhteydessä, oon miettiny, et tarkoitikohan toinen jotain niillä pienilläkin välittämisen merkeillä jotain... Ja tulkitsinko hänen sanomisiaan väärin. Silloin kuultunu ne tuntuivat tylyiltä ja tuli tunne, et toinen ei vaan haluu sanoo ettei kiinnosta. Nyt oon funtsinu, et jos tarkoittikin, et hei hidastetaan vauhtia, hän tarvitsee aikaa eikä oikein tiiä mitä haluaa. Niinkuin en taida itekään välillä tietää.
Päiväkirjaani en sitten hänestä kirjoittele, mut tänne sitten elämääni vuodatan... Vi**u! ;)
Anyway, joku saa siitä viel hyvän miehen...

"On tämä kyllä niin veemäinen prosessi, että ainakin nyt tuntuu siltä, että ei huvittaisi seurustella koskaan... tämä nykyajan maailma on just semmonen, "että tuntuu kuin kaikilla olisi pakko päästä kurkistamaan nurkan taakse, olisko siellä vielä jotain parempaa tarjolla"!"

Media oikein paisuttelee kaikilla ihmissuhdedraamoilla. Isot otsikot pettämisistä etc. Mut eiköhän sitä ihmissuhdehässäkkää ois ilman mediaakin. Muistan vaan sen ajatusmaailman mikä oli viel ala-asteella pikkutyttönä, ku ihastu johonki poikaan ja haaveili, et perustaa sen kaa perheen ja läsyti lässyti. Hitto sitten, ku tuli ikää ja tajus, et ei helevetti, ei se todellisuudessa menekään ihan niin!!!!! ;D

Kuolema petturille ei sydäntäni kukaan särje ilman että maksaa kalliin hinnan vien ystävät ja sen kolmannen pyörän tuonelaan minulle ei anneta jotain ja otetaan sitä pois >:(