Ollaan oltu naimisissa 6 vuotta ja yhdessä 7 vuotta.
Lapsia on meillä kaksi.
Nyt meidä avioliitto on solmussa...
Arki sujuu hyvin ja molemmat on tyytyväisiä mutta parisuhde ei toimi.
Ei ole läheisyyttä, seksiä jne.
Kotona ei ole alkoholi ongelmaa, väkivaltaa, pettämisiä jne.
Kun puhutaan arjen asioista kaikki on hyvin mutta kun aloitan puhumaan
meistä niin toinen hermostuu ja alkaa huuto.
Olen yrittänyt saada aviopuolison lähtemään pariterapiaan (niin on hänkin mutta en lähtenyt kun pyysi) koska tuntuu että ollaan niin pahasti solmussa joka vaatii ammattlaisen apua.
Vastaus oli: ei enää
Sanoin että anna yksi mahdollisuus vielä jos ei mun tai itsesi takia niin lasten takia
Sanoi miettivänsä...
Kriisi on jatkunut jo 8 kuukautta.Välillä on parempi aikoja ja sitten taas ollaan samassa jamassa. Olenko omilla teoilla saanut toisen lähenemään ja sitten loitonnemaan?
Itsestäni tuntuu miksi erota kun on muuten asiat kunnossa. Onko nyt jokin kriisi mikä tulee kaikille ja siitä pääse yli.
Ja minun rakkaus ei ole lakannut puolisoa kohtaan.
Vai olenko pelkuri kun en eroa? Onhan tässä kysymys myös lasten elämästä...
Onko ero luovuttamista?
Itse olen miettinyt yrittävänsä viimeiseen asti jotta saadaa avioliitto taas toimimaan. Tiedän sen että ei sitä yksin voi saada toimimaan.
En ole itse ollut täydellinen.
En ole ottanut huomioon puolison tarpeita, en ole kuunnellut, olen ollut välinpitämätön mutta olen aina rakastanut häntä.
Talvella kun puoliso ilmoitti että ei jaksa enää haluaa erota minulle tuli
ahaa elämys miten väärin olen kohdellut ihmistä jota rakastan. (en aina)
Onko jo liian myöhäistä korjata tilannetta?
Olen sen jälkeen yrittänyt olla parempi aviopuoliso ja yrittänyt korjata tilannetta erillaisilla tavoilla, mutta tuntuu ihan sama mitä teen niin teoilla ei ole enää mitään arvoa. Onko toinen tehnyt jo päätöksen?
Paraneeko elämä kumppania vaihtamalla?
Uskon että puolisolla on tunteita minua kohtaan, oltais varmaan erottu jo.
Olenko naiivi?
Kummiskin viihdytän toistemme seurassa ja lapset, koti hoidetaan hyvin ja molemmat osallistuu arkeen tasapuoliseti.
Mitä tämä on?????
Heräis jo tästä painajaisesta oman rakkaan vierestä.
Vinkkejä?? Muutakin kun ota ero!!
Ero tuntuu tässä vaiheessa väärältä.Ja tiedän että katuisin eroa.En pelkää eroa jos semmoinen eteen tulee.
En tiedä miksi heräsin vasta kun tilanne meni näin huonoksi.
Onko kohtalon tovereita?
Miten olette selvinneet kriisistä?
T: Mies
Lapsia on meillä kaksi.
Nyt meidä avioliitto on solmussa...
Arki sujuu hyvin ja molemmat on tyytyväisiä mutta parisuhde ei toimi.
Ei ole läheisyyttä, seksiä jne.
Kotona ei ole alkoholi ongelmaa, väkivaltaa, pettämisiä jne.
Kun puhutaan arjen asioista kaikki on hyvin mutta kun aloitan puhumaan
meistä niin toinen hermostuu ja alkaa huuto.
Olen yrittänyt saada aviopuolison lähtemään pariterapiaan (niin on hänkin mutta en lähtenyt kun pyysi) koska tuntuu että ollaan niin pahasti solmussa joka vaatii ammattlaisen apua.
Vastaus oli: ei enää
Sanoin että anna yksi mahdollisuus vielä jos ei mun tai itsesi takia niin lasten takia
Sanoi miettivänsä...
Kriisi on jatkunut jo 8 kuukautta.Välillä on parempi aikoja ja sitten taas ollaan samassa jamassa. Olenko omilla teoilla saanut toisen lähenemään ja sitten loitonnemaan?
Itsestäni tuntuu miksi erota kun on muuten asiat kunnossa. Onko nyt jokin kriisi mikä tulee kaikille ja siitä pääse yli.
Ja minun rakkaus ei ole lakannut puolisoa kohtaan.
Vai olenko pelkuri kun en eroa? Onhan tässä kysymys myös lasten elämästä...
Onko ero luovuttamista?
Itse olen miettinyt yrittävänsä viimeiseen asti jotta saadaa avioliitto taas toimimaan. Tiedän sen että ei sitä yksin voi saada toimimaan.
En ole itse ollut täydellinen.
En ole ottanut huomioon puolison tarpeita, en ole kuunnellut, olen ollut välinpitämätön mutta olen aina rakastanut häntä.
Talvella kun puoliso ilmoitti että ei jaksa enää haluaa erota minulle tuli
ahaa elämys miten väärin olen kohdellut ihmistä jota rakastan. (en aina)
Onko jo liian myöhäistä korjata tilannetta?
Olen sen jälkeen yrittänyt olla parempi aviopuoliso ja yrittänyt korjata tilannetta erillaisilla tavoilla, mutta tuntuu ihan sama mitä teen niin teoilla ei ole enää mitään arvoa. Onko toinen tehnyt jo päätöksen?
Paraneeko elämä kumppania vaihtamalla?
Uskon että puolisolla on tunteita minua kohtaan, oltais varmaan erottu jo.
Olenko naiivi?
Kummiskin viihdytän toistemme seurassa ja lapset, koti hoidetaan hyvin ja molemmat osallistuu arkeen tasapuoliseti.
Mitä tämä on?????
Heräis jo tästä painajaisesta oman rakkaan vierestä.
Vinkkejä?? Muutakin kun ota ero!!
Ero tuntuu tässä vaiheessa väärältä.Ja tiedän että katuisin eroa.En pelkää eroa jos semmoinen eteen tulee.
En tiedä miksi heräsin vasta kun tilanne meni näin huonoksi.
Onko kohtalon tovereita?
Miten olette selvinneet kriisistä?
T: Mies
Vastaukset 23
Vanhimmat
Normaalia arkea. Ei voi korjata, kun ei ole mitään korjattavaa. Jatkakaa samaa rataa.
Mieki tulin tänne samojen kysymysten askarruttamana... Arki on arkea ei juhlaa näinhän se on... kaksi lasta myös meillä... 7 vuotta yhdessä... Mulla on ahistus päällä... Ainoa mies ollut mun elämässä, koko ajan ongelmia... nuoruus katoaa, enkä ehdi muuta kokemaan... toisaalta niin paljosta selvitty, että miksi enää lähtä... Kaksi ihanaa lasta, mutta painaa myös se lastenki elämä asia... erossako sitten onnellisempia??? Meillä on ongelmana alkoholi ei viina mutta olut... en tiä tai sitten se ei ole ongelma... ja se että elän nykyisin elämää, jossa pysyn kunnossa pakostakin... hän ei... ollaan erinlaisia miheni kanssa, mutta kai ajattelen et se ei vaihtamalla parane... sinkkuna vois olla kivaa, mutta lapset... ja kaikki ne vaikeudet joita avioero tuo... pakkohan se on erota jos vaan on, mutta mä olen tässä vielä... ongelmien kanssa... teenkö oikein ... en tiedä ...
Pitemmän tähtäyksen suunnitelmia? Tavoitteita?
Liittomme ainoa "hengenvetojakso" oli muutaman kuukauden mittainen, ok-rakentamisen ja muuton jälkeiseen aikaan ajoittuva.
Olimme olleet naimisissa 7-vuotta ja lapsemme olivat 2 ja 4 vuotisia.
Silloin oli molemmilla jotenkin "tyhjä olo".
Vaimo oli joutunut panostamaan rakentamiseen paljon aikaa ja vaivaa.
Minä rahtasin pitkin Etelä-Suomea marginaalimarkkojen perässä.
Lisäksi nilkkani oli kipsissä 2,5kk pahimpaan aikaan mutta olin töissä ja tein työmatkoja kainalosauvoilla.
Muutosta muutama kuukausi ja elämä alkoi normalisoitumaan.
Ensi oli selvittävä pahimmasta kassakriisistä jossa auttoi silloinen inflatio.
Sitten suunnittelimme ja teimme ensimmäisen rakennusjälkeisen lomamatkan koko perheen voimin.
Lasten harrastukset antoivat oman sisältönsä elämäämme.
Aloimme suunnittelemaan kotimaan loma-asunnon hankkimista.
Sen toteutus ja vastaavan hankinta Espanjasta ajoittui samalle vuodelle.
Samoihin aikoihin teimme alustavat suunnitelmat palkkatyön lopettamiselle 5-kympin pinnassa.
Se vaati omat, useamman vuoden mittaiset valmistelunsa.
Aina oli jotain tekeillä.
Parisuhde pysyi pirteänä ja sai uusia vivahteita ja piristeitä.
Monimuotoisuus ja piristeet kantavat vielä nyt ikärinäkin vaikka vaimo ei ole kovin innokas mutta onpahan "juonessa" mukana kuitenkin.
Yhteenveto: Yhteisiä haasteita, tavoitteita ja suunnittelua!
Ajattelemalla, että avioliitto on ikuinen, tuli mitä tuli.
Ei ole lapsia mutta vastaavanlainen tilanne jo 17-viotta menossa. Sellaista elämä on.
Täysin eri mieltä! Elämme vain kerran. Miksi tehdä siitä tarpeettoman vaikeaa?
Olen sitä mieltä, että jos vaimoni olisi, vaikkapa avioliittomme aikana tavoittanut minua paremman miehen niin hänen velvollisuutensa olisi ollut tarttua tilaisuuteen.
Sama tietenkin omalla kohdallani.
Elämästä tulee nauttia!
Niin minäkin olen aina sanonut puolisolle, että jos löytää minua paremman puolison on suoranainen velvollisuus lähteä.
Jännä, että omalle kohdalle ei ole asiaa osannut ajatella. Ehkä siksi, ettei toinen ole asiaa noin minulle sanonut.
Mikä on mittari kun mitataan puolisoita parempia? Ja riittääkö esim. kuukauden tuttavuus siihen, että tietää toisen olevan parempi? Ilmeisesti, koska nykyään erotaan helposti ja aika heikoin perusteluin.
Jos vaimoni olisi ollut riittävän tyytymätön minuun ja näköpiirissä olisi ollut hänen mielestään parempi vaihtoehto niin enhän minä pysty määrittämään kriteerejä.
Omalla kohdallani minulla ei ole ollut mitään syytä ympärille kurkkimiseen vakavammassa mielessä.
Totta puhuen, jos nyt leskeytyisin niin minun on mahdotonta kuvitella, että löisin tiiviimmin, tai muutenkaan, hynttyyt yhteen kenenkään uuden naisen kanssa.
Valitettavasti tuo tuntuu olevan miesten perisynti, että vasta kun nainen on lähtökuopissa, mies herää. Ei yhtään ennen. Ei vaikka nainen sanoisi hellästi, huumorilla, vihalla tai ihastumalla naapurin penaan, että nyt tarttis isännän muuttaa jotain käytöksessään. Ei kuule ei. Mulla oli just tuollainen mies, en tullut kuulluksi sitten millään. Kun lähdin olin jo niin pettynyt ja turhautunut, etten voinut jatkaa, vaikka mies aneli. Rakastin ja rakastan jotenkin edelleenkin, mutta se välinpitämättömyys aikoinaan teki sen, että olisin tehnyt miehen elämästä helvettiä yhtä moneksi vuodeksi kuin hän teki minun ja tältä halusin meitä säästää. Lähdin. Jos haluat saada sen takaisin, sun ön oltava valmis sietämään tosi paskaa kenties. Oletko valmis siihen? Vaimosi oli.
Aito huolenpito kumppanin kaikinpuolisesta hyvinvoinnista palkitsee pitemmän päälle itsensä.
Edellyttänee aitoa kiintymystä?
Mielestäni kyse ei ole mistään tempuista tai edes harkitusta käyttäytymisestä vaan aidosta tunteesta.
Jotkut tuntuvat ajattelevan "vaihtokauppaperiaatteella"?
Keinotekoista!
Itsekkyys kostautuu!
Se itsekkyys syntyi mulla vasta, kun aito tunne kulutettiin loppuun! Luulin että mieskin rakasti mua kuten mä häntä. Käytös todisti toista. Onhan se surullista, että aitokin kiintymys voidaan tappaa, kun tarpeeksi sitä hyljitään. En ole, etkä sinäkään, mikään ihmenainen tai mies, joka kestää kaiken. Turha sinunkin ön syyttää itsekkyydestä! Alunperin rakastin ja tahdoin ihan vimmatusti, mutta tulinkin vain kylmästi kohdelluksi. Sopii tulla selittämään aidoista kiintymyksistä vasta, kun olet itse kokenut samaa. "Lähden kuukaudeksi Lappiin moi", "Älä tule kylkeen nyhjäämään", "Ai mikä tää on, joku lahja vai, en mä tällasta käytä" jnejne vuosia. Haluan jakaa aidot tunteeni sellaiselle miehelle, joka myös antaa niitä. Se on vain tervettä, ei niinkään itsekästä. Itsekästä on olla kylmä ja torjuva sitä kohtaan, jota pitäisi rakastaa! Voi kettu, että teitä kriitikoita riittää.
Todistit juuri, että itsekkyys kostautui!
Nii... musta ei piä antaa helposti periksi... ei kai kukaa realistinen ihminen odota elämältä pelkkää hyvää ja kaunista... Ongelmia on aina ja yhdessä ne voi selvittää ja päättää että hyväksyy toisen heikkoudet... lähisuhteessa se toinen on yleensä se jolle puretaan elämän tuoma tuska... koska se toinen on niin läheinen että uskaltaa mutta pahaltahan se tuntuu... meillä kuitenkin riidat nopeasti ohi...
Kiitos hyvistä neuvoista kuten yhteiset tulevaisuuden projektit.
Mutta en voi olla sama mieltä nim. merkki eräs tytär kommentista.
Jos on ollut välinpitämätön niin ei se aina vika ole miehessä.(riippuu miehestä)
Mikä on johtanut välinpitämättömyyteen hyvä/täydellinen vaimo vai?
Onko pitänyt toista itsestään selvyytenä?
Kyllä vikoja on meissä kaikissa.
Kyllä naisetkin osaa olla välinpitämättömiä, pitääkö heti miehen ottaa ero tai tehdä toisen elämästä helvettiä.
Onko se oikea ratkaisu erota jos toinen huomaa tehneensä väärin?
Vai voiko toiselle antaa mahdollisuus osoittaa että järki tullut päähään ja se ei tule toistumaan. Ei tietenkään voi luvata ettei tee enää ikinä virhettä tai väärin esim.
sanomalla joitain typerää. Ihmisiä me ollaan kaikki....
Tottakai toinen voi olla katkera vihainen miten on tullut kohdelluksi.
Pahempaa mun mielestä on jos ei tajuaa tehneensä väärin.
Tai jos toinen on tarkoituksella kohdellut toista väärin.
Silloin ymmärtäisin eron.
Kyllä minä olen valmis kestämään kaiken pa...n vaimolta kunhan tiedän että joskus se loppuu ja molemmat voidaan olla onneliset yhdessä.
Ja kyllä mä yritän loppuun asti saada avioliiton taas toimimaan. Mitä minulla menetettävänä muuta kun ehjä perhe....
Pitääkö jomman kumman kerran vuodessa uhata erolla jotta toinen heräis?
Erolla uhkaamisen ottaisin jo viittä vaille päätöksenä.
Minulle se ei olisi herättäjä vaan lopun enne!
Kuten sanottua, tämä mies ei todellakaan tajunnut tehneensä mitään väärin vaikka a) kirjoitin kirjeitä, b) itkin, c) huusin, d) rikoin astioita, d) ihastuin toiseen, hellään mieheen, d) masennuin. Vasta kun e) otin eron, se heräsi. Sanoi, että se on ollut mulle kateellinen ja siksi ei ole halunnut antaa mulle mitään hyvää! En edelleenkään ymmärrä, miksi se halusi mun kanssa joskus naimisiin, kun ei halunnut alunperinkään mulle siis mitään hyvää. Mä vaan jotenkin liukenin siitä rakkaudesta pois...halusin vaan pois. Voitte syyttää itsekkyydestä tai mistä vain, mutta oikeesti, mun huonoudesta se ei silloin ollut kyse. Siitä mulla on varmuus. Lähtö sitten oli itsekkäämpi päätös, mutta se on sitä aina. Pakko saada puolustaa itseään teidän halveksunnalta. Kohdellaan hyvin niitä vaimojanne!
Näimpä se monesti menee, se avioliitto, valitettavasti. Ensin ollaan lapsien syntymään asti korvia myöden rakastuneita. Sitten lastenhoito, arki ja taloudelliset huolet alkavat painaa pikkuhiljaa henkistä puolta matalapaineen puolelle.
Ensin loppuu hellyys, sitten loppuu seksi ja viimeisenä toisen kunnioitus. Sitten se onkin peli selvä ja ootellaan kummalla hihna katkeaa ensimmäisenä. Eli siinä vaiheessa mukaan kuvioon tulee yleensä mm. syrjähyppyjä, juopottelua, pakkoselibaattia, jatkuvaa riitelyä yms. Näilläkin pohjilla elettyjä pitkiä avioliittoja on Suomenmaa pullollaan. Enne oli suurempi häpeä erota, kuin surra omaa kohtaloaan koko loppuelämä.
En lähde ketään varsinaisesti neuvomaan, koska jokaisella on omassa elämässä eri tärkeysjärjestys asioilla, mutta pelkkä pakkosopiminen ja antaa ajan hoitaa ei vaan korjaa eikä paranna mitään, päinvastoin. Yrittäkää yhteisesti löytää ne kipupisteet, jotka eniten jyrsii, ja tehkää niille jokin oleellinen muutos, siitä se lähtee jos on lähteäkseen.
Oman poikamme liittoa sivusta seuranneena voin yhtyä näkemykseesi, että mahdollisimman nopea ratkaisu, suuntaan tai toiseen.
Ko. tapauksessa meni useita vuosia hukkaan.
Vaimo ei itsekkyydessään ymmärtänyt ja mies ei kiltteydessään ja hyväuskoisuudessaan uskonut muutoksen mahdottomuuteen.
Ulkoisia vaikutteita ei ollut.
Ei lapsia eikä toimeentulohuolia.
Kansainvälisen konsulttitoimiston palveluksessa oleva DI ja samoin kv-konsulttiyrityksen leivissä oleva yritysverotukseen erikoistunut juristi.
Kuvassa ei myöskään ollut syrjähyppyjä eikä ulkopuolisia suhteita.
Olen eronneena ja päätöksen tehneenä ihmisenä täysin samaa mieltä. Ero tai päätös jatkolle täyfessä tahtotilassa ja nöyrtymisessä saman tien. Monen ihmisen elämä on kyseessä Mitä enemmän pitkittää päätöstä, stä enemmän aiheuttaa harmia monelle ihmiselle. Itse kävin eron jälkeen 2,5 vuotta yksilöterapiassa, kolmessa eri vertaisryhmässä , ero-masennus, ja kasvuryhmässä, nöyrryin kriisitilanteessa hakemaan apua eri tahoilta. zjotenkin pystyin kuitenkin selviytymään töistäni, a ne ehkä pitivät kiinni arjessa.. Nyt kun erosta on aikaa 6 vuotta ja rohkenin mennä uudelleen naimisiin., luotin rakkauteen, mutta myös omaan ja toisen vahvaan tahtotilaan hoitaa liittoa.. Hrti tuli nsimmäinen aviokriiisi, liittyen uusperhekuvioon ja raha-asioihin. Onneksi nyr arvsan itseäni ja osaan pitää puoleni. Aviosuhde ei ole liikesuhde. Ollaan samassa veneessä. Kukaan ei hallitse toista ihmitä, minua ei ainakaan.
Näin appeni aikanaan sanoi: "avioliitto on lopullinen umpisolmu".
Avioliitto toimii parhaiten silloin kun siitä ei tehdä piikkilangalla ja kivääritorneilla ympäröityä leiriä. Itse olen sitä mieltä, että miehen kuuluu olla se vahva osapuoli. Niin taloudellisesti kuin henkisesti. Miehen pitää huolehtia talous sellaiseen kuntoon että vaimon ei ole pakko käydä töissä jos ei halua. Vaimolla on oikeus saada hieno urheiluauto, tyylikkäitä vaatteita, koruja, ulkomaanmatkoja ja kunnolla omaa käyttörahaa. Miehen pitää myös olla valmis lohduttamaan rakastaan jos tämä on onneton ja Hänen pitää pystyä tyydyttämään vaimonsa seksuaaliset tarpeet. Parasta olisi myös se, että sekä miehellä että vaimolla olisi täydellinen vapaus naida muidenkin kuin pelkästään puolison kanssa. Kumpikin voisi tahollaan hypätä sänkyyn ystäviensä ja tuttaviensa kanssa hyvällä omalla tunnolla. Koska siitä on aviopuolisoiden kesken täysi yhteisymmärrys, ei kyse ole pettämisestä.
Kommenttisi ensimmäinen ja viimeinen virke ovat täyttä asiaa. Muu juttu täyttä soopaa.
Vaikka heitit herjana niin paljon on tuossa perääkin!
Kyse on ainoastaan asioiden suhteellisuudesta, ko. henkilöiden itresseistä ja käytännön mahdollisuuksista.
Miehen vastuu perheen taloudesta ja turvallisuudesta? Ok!
Vaimo kotoa? Ok jos vaimo haluaa ja molemmat ovat valmiit tinkimään aineellisesta elintasostaan vaimon palkan verran.
Vaimon elämän aineelliset puitteet? Ok viitaten edelliseen!
Ulkomaan matkat? Kaikillahan niihin on varaa!
Käytöraha? Ok. Yksinkertaisin ratkaisu kaikki varat yhteisessä käytössä.
Seksuaaliset tarpeet? Kukin kykyjensä mukaan!
Vapaus vieraisiin? Saattaa soipia joillekin mutta epäilen parisuhteen perusteita ja varsinkin niiden kestävyyttä.
Kaikkinensa täyttä asiaa ja tomivan, harmoonisen parisuhteen perusteita!