En ymmärrä mikä vaivaa ihmisiä jotka haukkuvat esim. täällä oman puolisonsa vanhempia. Itsepä olette valintanne tehneet! Minulla on tosi kivat appivanhemmat, ja anopin kanssa vietän aikaa myös kahdestaan.
On aivan turha väittää, että avioliitto olisi vain kahden kauppa. Sitä se ei todellakaan ole. Kyseessä on myös kahden suvun linkittyminen. Viimeistään lastensaannin myötä puolisoiden vanhempien ja suvun merkitys vain korostuu. Lapsi tulee osaksi sukupolvien ketjua ja "historiaa".
Miksi sitoutua loppuiäkseen ihmissuhteisiin, joita jo lähtökohtaisesti halveksii??
On aivan turha väittää, että avioliitto olisi vain kahden kauppa. Sitä se ei todellakaan ole. Kyseessä on myös kahden suvun linkittyminen. Viimeistään lastensaannin myötä puolisoiden vanhempien ja suvun merkitys vain korostuu. Lapsi tulee osaksi sukupolvien ketjua ja "historiaa".
Miksi sitoutua loppuiäkseen ihmissuhteisiin, joita jo lähtökohtaisesti halveksii??
Vastaukset 25
Vanhimmat
ja tullut siihen tulokseen että koulutustaso on yksi "selitys" asiaan. Korkeakoulutetuilla on yleensä fiksummat käytöstavat (onhan tälläkin palstalla uskomattomalla tavalla referoitu eräänkin appivanhemman alkeellisia ja rahvaanomaisia wc-tapoja [sic]!) ja he pyörivät sosiaalisesti haastavammissa piireissä. Ja yleensä puoliso (taustoineen) valitaan omaa koulutusta vastaavalta tasolta. Koulutus määrittää arvomaailmaa sangen paljon; ja juuri arvomaailmaongelmistahan on usein pohjimmiltaan kyse näissä "minulla on ankeat appivanhemmat" -marinoissa. Olet hyvin oikeassa siinä, että loppujen lopuksi jokainen itse vastaa siitä, millaiset appivanhemmat on tullut "saatua" ja millaiseksi suhde näihin muodostuu.
eikä ole juolahtanut koskaan mieleeni. Toisaalta nyt kun sanot noin - TOTTA on, että minulla, puolisollani, kummankin vanhemmilla ja kummankin kaikilla sisaruksilla ja näiden puolisoilla on yliopistotutkinto. Ehkä se antaa sitten jotakin osviittaa, ainakin vähintään käytöstapojen osalta.
Minulla on myös ihana anoppi ja hän on maailman paras anoppi.Me voidaan puhua kaikista asioista ja muutenkin huolehtii kaikista lapsista ja kyselee kuulumista puuttumatta kenenkään asioihin.
Kirjoittaja ihmetteli että miksi täällä moititaan anoppeja ja appeja,vastaisin siihen että varmaan löytyy monenlaisia appivanhempia,luonteet on niin erilaisia. Minulla on tosi ihana anoppi ja sen parempaa anoppia tuskin löytyy.
ihmiset puhuvat myös hyvistä kokemuksistaan! Minäkin olen kovin tyytyväinen appivanhempiini. Jo 10 vuoden ajan kaikki on mennyt erittäin mukavasti, ja kaikki ovat todellakin saaneet olla omat itsensä myös. Mielestäni on todella tärkeätä tuntea kumppanin vanhemmat ennen esim. avioliittoon astumista. Kumppani on kuitenkin vanhempiensa suhteen "hedelmä", ja toteuttaa aikanaan omassa suhteessaan sitä, mihin on lapsuudessaan kasvanut.
- sivistyneiden ihmisten kanssa on yleensä mukava olla tekemisissä, ja myöskin luontevaa, koska on itse samalla arvomaailma-aaltopituudella. Ja tämähän ei lainkan tarkoita sitä, että yhdessäolo olisi jotakin ihme pinnistelyä - päin vastoin.
Eivät koulutetut ihmiset aina ole sivistyneitä.
Omat appivanhempani omaavat korkeakoulututkinnoistaan huolimatta alkeelliset sosiaaliset taidot.
Olen tullut siihen tulokseen, ettei koulutuskaan ja "maailmaa nähneisyys" ole poistanut heistä maalaistaustan painolastia; suvaitsemattomuutta ja sovinismia, suoranaista naisvihaa. Miniän rooliin sisältyy noissa ympyröissä niin vahva lähtökohtainen asenne, että sitä on todella vaikea murtaa.
En voi olla heidän seurassaan tulematta huonovointiseksi. Räikeä epäoikeudenmukaisuus suvun miespuolisiin ja naispuolisiin jäseniin suhtautumisessa loukkaa todella. En ole missään muualla joutunut kohtaamaan niin vähättelevää ja ensi hetkestä lähtien epäluuloista kohtelua.
Akateemisesti koulutetun, urallaan menestyneen ja varsin korkeaan ja hyvinpalkattuun asemaan nousseen miniän ja lisäksi monen pienen lapsen äidin oletetaan suvun keskuudessa olevan miespuolisten sukulaisten nöyrä ja nurkumaton palvelija, aina valmiina uhrautumaan. hänen tulisi osoittaa kiitollisuuttaan naimakaupastaan joka käänteessä. Ette kyllä voi uskoa, millaisia episodeja on meidän suvussa ollut, 2000-luvulla ja korkeasti koulutettujen ihmisten kesken! Alkuvuosina olin aivan tyrmistynyt; miten kukaan voi tulla sellaista minulle esittämään.
Mutta olen tehnyt surutyöni, minun appivanhempani ja lasteni isovanhemmat eivät ainoastaan ole ikäviä, vaan perusteellisen pohdinnan tuloksena mahdottomiksi osoittautuneita. Olisin ollut valmis joustamaan monella tavalla, olisin todella arvostanut niitä suhteita. Mutta en voi kokonaan luopua itsestäni, enkä näytellä jotain minulle käsittämätöntä roolia. Siinä ei ole mitään mieltä.
Välimme ovat täysin muodolliset. Luulenpa kuitenkin, että tulisimme ihan mukavasti toimeen ellen olisi heidän miniänsä.
Luin viestisi ja hämmästyneenä vertasin kirjoittamiasi asioita omaan, jo eroon päättyneeseen avioliittooni, joka kesti lähes 30 vuotta. Eropäätökseeni vaikutti osaltaan miehen sukulaisten alentuva asenne miniään, jota ei välillä tunnuttu pidettävän edes ihmisenä! Mieheni veli varsinkin osoitti usein pöyristyttäviä käytöstapoja. Komenteli kuin entistä piikaansa ja arvosteli estottomasti kaikkea minussa. Minä en ollut mitään, en osannut tehdä mitään, saati kasvattaa edes omia lapsiani! Kumminkin olin paljon paremmin koulutettu kuin yksikään siinä suvussa, minulla on arvostettu työpaikka, tienasin enemmän kuin ex-mieheni, veljestä puhumattakaan!jne...! Todettakoon nyt, että minun lapsenikin ovat opiskelleet itselleen kunnon ammatit lukion jälkeen, vanhemmalla lapsella on jo pitkä ura yliopistossa opiskelusta ja hän väittelee tohtoriksi ajallaan.
Usein ihmettelin ex-miehen veljen käytöstä, vaikka samanlaiseen syrjintään syyllistyivät muutkin; anoppi varsinkin! Millä oikeudella ja miksi he tekivät niin!? Minua ei autettu koskaan eikä missään, mutta minä olin heille kynnysmattona. Pahinta asiassa, mieheni meni mukaan näiden ilkkujien kuoroon ja monesti vierailut anoppilaan päättyivät minun kyyneliin. Yritin kestää vuosikymmenet, yritin sietää ja antaa anteeksi, mutta viimein minunkin selkärankani katkesi. Eroni jälkeen sain suvulta vain haukkumista, nimittelyä ja minut haukuttiin maanrakoon koko suvun toimesta! Olipa onni, että pääsin heistä viimeinkin eroon, sillä...
nyt uudessa avioliitossani on kaikki toisin! Tutustuin tarkoin mieheni sukuun ennen lopullisen päätöksen tekoa ja valitsin miehenikin toisin perustein kuin ensimmäiseni:rakkaudesta häneen. Miehelläni on nyt samantasoinen koulutus kuin itsellänikin ja hän tulee saman arvomaailman perheestä kuin minäkin. Minulla on nyt ihanat appivanhemmat ja näin on myös asia kaikkien muidenkin mieheni sukulaisten kohdalla! Minua arvostetaan ja kunnioitetaan ja kannustetaan reilusti eteenpäin elämässä mieheni rinnalla. Olisinpa valinnut samoin aikoinani nuoruudessa, uskon että elämäni olisi ollut silloin paljon helpompi alusta alkaen. Koskaan ei ole myöhäistä korjata valintojaan ja valinnoistaan on sitten kannettava myös vastuu.
Minun tilanteeni tekee siedettäväksi se, että mieheni ymmärtää ongelman ja on minun puolellani.
Kuitenkin on sanottava, että hänen kynnyksensä tuntea itsensä naisen kuohitsemaksi on matalampi omien sukulaistensa seurassa (esim. aika normaali puhuttelu voidaan kokea komenteluksi...) Varsinkin huomaan aina toisinaan, että appiukolla on poikaansa tunnetason vaikutusvaltaa.
Mutta se ei ole mittasuhteiltaan merkittävää.
Ikävin seuraus tilanteesta on se, että käytännössä olemme appivanhempien kanssa menettäneet toisemme. Ainakin minua asia on paljonkin surettanut.
ERITTÄIN hyvin ennen avioitumista - olen samaa mieltä. Mutta kiintoisaa on että nimimerkki "Saman kokenut" vahvisti aiemman kommentoijan teoreeman: eritasoinen koulutus aiheutti ahdistusta "Saman kokeneen" ex-appivanhemmissa. Tämä koulutusnäkökulma on varsin mielenkiintoinen, ja uskon minäkin, että siinä on perää.
Jos tarkoitit minua aiemmalla kommentoijalla, niin meillä ei appivanhempien kanssa ole eritasoinen koulutus. Kaikilla meillä on akateeminen loppututkinto, mutta aika erilaisilta aloilta.
Mutta tämä asetelma, että olen heidän miniänsä, aiheutti ongelmat. Yliopistotutkinnoistaan huolimatta he ovat maaseudulta kotoisin, lapsuutensa 50-luvun maalaiskulttuurissa eläneitä. Se alkoi vaikuttaa ikävällä tavalla näissä perinteisissä sukulaisuuskuvioissa. Vanha sananlasku "Ottaako kissa vai annetaanko miniälle?" pitää valitettavasti jossain määrin paikkansa vielä nykyisinkin maaseudulla.
Etenkin, kun meille syntyi lapsia, he taantuivat näkemykseen, että naisihmisen velvollisuuksiin kuuluu hoitaa yksin lapset ja koti, sekä valmistaa kaikki mahdollinen alusta alkaen siitäkin huolimatta, että hän tekee pitkää työpäivää kodin ulkopuolella ja sen seurauksena näyttävää uraa. Poikaansa, joka luontevasti osallistuu perheensä arkeen ihan käytännön tasolla, surkutellaan jatkuvasti. Appiukko ei ole koskaan tehnyt mitään kotitöitä, eikä edes riisu likaisia saappaitaan sisään astellessaan. Näillä asioilla anoppikin ylpeilee.
En kuitenkaan nykyiselläkään tiedolla varustettuna olisi jättänyt perhettä heidän poikansa kanssa perustamatta, sillä olemme onnellisia yhdessä ja sovimme toisillemme. Eihän sitä kuitenkaan niiden appivanhempien kanssa avioiduta...
Anoppini oli aluksi ihan mukava ihminen, joten rohkenin mennä naimisiin hänen poikansa kanssa. Olihan hänessä puutteensa, matala koulutustaso, siisteydessä toivomisen varaa, oli omille lapsilleen puolueellinen. Mutta yhtä kaikki tulimme hyvin toimeen ja meillä oli yhteisiä harrastuksia. KUNNES teimme mieheni kanssa väärin! Päätimme itse montako lasta hankimme ja mikä on heille sopiva ikäero!
Johan sain moitteita. Vain ensimmäinen lapsi oli sallittu, hän kun oli mieheni suvun näköinen. Muut lapset ovat jo lähtökohtaisesti huonoja, uhkaavat esikoisen asemaa ja kun ei anopin muillakaan lapsilla ole kuin yksi lapsi.
Siis tästä alkoi se, etten osaa kasvattaa lapsia, olen laiska, epäsiisti, siivoan väärin, en anna oikeanlaista ruokaa oikeaan aikaan, nukun väärään aikaan ja liian paljon, ostan lapsille vääränlaisia vaatteita ja varsinkin väärän kokoisia, silitän väärin ja pesen matot väärin, ikkunoita pesen liian usein, mutta verhot vaihdan liian harvoin. En ole riittävän voimakas enkä harrasta oikeita asioita. Työskentelen väärässä paikassa ja en ota lasten sairauksia vakavasti tai sitten otan liian vakavasti. Tietysti olen epäoikeudenmukainen.
Riittikö? No tuosta kaikesta vielä selviän ja anopin kanssa on mukava juoda kahvia, mutta muiden paitsi vanhimman lapsen kiusaaminen on minulle liikaa. Se ei ole hyväksi sille vanhimmalle, niille muille eikä heidän keskinäisille suhteille. Minä olen kyllä kestänyt hyvin, mutta huoli lapsista on suuri. Räjähdin anopille tässä hiljattain ja pidin palopuheen siitä, miten lapsia kohdellaan. Käskin myös lapsia kertomaan, jos mummi on epäreilu ja appiukon käskin tarkkailla tilannetta sekä toiset miniät. On se anoppi ollut aisoissa taas vähän aikaa, mutta jatkuva taistelutanner tämä on,
Pyrin puhumaan anopin kanssa suoraan ja silloin kun anoppi on ihmisiksi käyn kylässä ja juttelen normaalisti.
Muulle suvulle olen tietysti anopinkin mielestä hyvä miniä, koulutettu ja ahkera sekä tietysti hyvä äiti. Hänen poikaansa tietysti kiusaan ja komennan, mutta muuten...
Anoppisi on heikommin koulutettu kuin sinä? Ja heti aluksi pidit koulutuksen puutetta ongelmallisena - ja kuitenkin menit naimisiin. Vahvistit siis sen saman jutun mistä tässä on keskusteltu.
hyvät, arvostavat ja toimivat välit appivanhempieni kanssa - ja myös minun vanhemmillani on tällaiset suhteet puolisooni. Ihmettelen minäkin, miten muutamat onnistuvat sotkemaan ihmissuhteensa - tai pikemminkin: miten jotkut onnistuvat hakeutumaan parisuhteisiin, joissa toinen osapuoli on vielä esim. täysin kiinni primääriperheessään (sillä siitähän monessa "anoppivaivassa" pohjimmaltaan on kyse).
On todella hienoa Brilla että suhteesi appivanhempiin ovat noin hyvällä mallilla.
Mutta kuulostaa kovin ikävältä lauseesi "miten muutamat onnistuvat sotkemaan ihmissuhteensa" havaittuasi, että kaikkien suhteet eivät suju yhtä hyvin.
Oletko hyvin nuori? Kokemattomalta ainakin kuulostat.
Ihmissuhteet ovat monimutkaisia asioita, joihin vaikuttavat lukuisat tekijät aina kaikkien asianosaisten kotitaustoista lähtien. Ei todellakaan ole mikään ihme että ongelmia ilmenee. Ja se on kuule Brilla aika yleistäkin.
Minullakin on onnellinen ja toimiva avioliitto, kunnioitamme ja rakastamme toisiamme. Mutta siitä huolimatta en lainkaan ihmettele, kuinka "muutamat onnistuvat sotkemaan ihmissuhteensa" jopa siinä määrin, että eroja otetaan. Ihmisiä on kovin moneen lähtöön.
Sellaista se vaan on. Ihmettelyn sijaan voisi opetella ymmärtämistä. Sellaistenkin asioiden ymmärtämistä, jotka ovat sen oman onnelan ulkopuolella.
"miten jotkut onnistuvat hakeutumaan parisuhteisiin, joissa toinen osapuoli on vielä esim. täysin kiinni primääriperheessään (sillä siitähän monessa "anoppivaivassa" pohjimmaltaan on kyse)"
Joku kommentoija ohitti tämän jälkimmäisen osuuden täysin... Mielivaltaista poimintaa.
Mielestäni Brilla osuu todella tulenarkaan ytimeen tällä huomiollaan: monet ongelmat johtuvat siitä, että ihmiset eivät todella ole vielä itsenäistyneet - emotionaalisesti. Ja moni anoppiongelmakin on samaa perua.
Puoliso on syytä tuntea hyvin ennen esim. naimisiinmenoa - menee yleensä muutama vuosi, ennen kuin toden teolla näkee, millaiset henkiset valmiudet kumppanilla on ihmissuhdetasolla JA etenkin, kuinka paljon lapsuudenkodin systeemit (edelleen) vaikuttavat.
"Totuuden" kumppanissa havaitsemiseen saakka joko selittää itselleen kaiken parhain päin, tai se toinen osapuoli selittää...
Yleistykset esitetään siinä tarkoituksessa, että ne valaisisivat asian "kirkasta ydintä". Useimmiten ne kyllä pikemminkin loitontavat siitä. Eikä taida erityisiä totuuksia olla olemassakaan.
Anoppi-miniä-suhteissa on kysymys tuhansista eri asioista, niin kuin kaikissa ihmissuhteissa. Kaikki kombinaatiot ovat lukuisine vivahteineen erilaisia, ihmiset ovat erilaisia - myös voimiltaan.
Tällaisen asian kiteyttäminen lauseeseen "että muutamat osaavatkin sotkea ihmissuhteensa" on minusta niin hämmästyttävän naiivia, ettei keskustelua oikeastaan kannattaisi enää jatkaa.
Olet Kari oikeassa siinä, että emotionaalinen riippuvuus (tavallisemmin miehen) omista vanhemmistaan on asia, joka varmasti vaikeuttaa tilannetta.
Mutta että AINA tai edes USEIMMITEN olisi siitä kysymys "pohjimmaltaan", sehän ei tietenkään pidä paikkaansa.
Ei minunkaan mieheni ole vanhemmistaan sen kummemmin riippuvainen. Ihan aikuinen mies. Siitä johtuukin se, että suhteemme appivanhempiin (myös mieheni suhteet) ovat ongelmien seurauksena vakiintuneet aika muodollisiksi.
Ja ihan hassu ajatus on, että meidän olisi pitänyt erityisesti suhteemme alkuaikoina omistaa muutama vuosi appivanhempisuhteiden tunnusteluun ja tehdä avioitumispäätös sen perusteella! Mehän tässä naimisissa ollaan, mies ja minä, aikuiset ihmiset. Ja me tulemme ihan hyvin juttuun keskenämme. Valitisisin saman miehen epäröimättä uudestaan, jos valinnan paikka olisi.
Minusta keskustelu on hedelmällisintä silloin, kun kukin kertoo rehellisesti omasta kokemuksestaan. Vain omasta. Tekemättä niistä yleisiä totuuksia. Määrittelemättä toisten kokemusten oikeutusta oman kokemuksen perusteella. Syyllistämättä oitis, jos toisen kokemus poikkeaa omasta. Jakelematta "elämänviisauden kultahippusia" yläviistosta.
Elämä kun voi olla monenkinlaista. Jopa ihmissuhteita on monenlaisia. Niitä voi oikeasti olla aivan mahdottoman ongelmallisiakin.
"Ei minunkaan mieheni ole vanhemmistaan sen kummemmin riippuvainen. Ihan aikuinen mies. Siitä johtuukin se, että suhteemme appivanhempiin (myös mieheni suhteet) ovat ongelmien seurauksena vakiintuneet aika muodollisiksi."
Jos miehesi käyttäytyy kuin TASAVERTAINEN, AIKUINEN mies vanhempiinsa nähden, ei ongelmia kerta kaikkiaan tule.
Taas yksioikoinen vastaus kuin turusen pyssystä.
No miksei muka tule?
Ongelmat liittyvät minun kanssakäymiseeni appivanhempien kanssa. He toivoisivat minun olevan kuin nainen 50-luvun marttojen oppikirjasta. Ja tuovat sen myös jatkuvasti julki.
Mieheni puolustaa minua jämäkästi jos sattuu olemaan paikalla. Ottaa asiat puheeksi myöhemminkin jos niistä kuulee. On tuhat kertaa istuttanut vanhempansa pöydän ääreen, ja selittänyt omaa perhetilannettamme, vaativaa kodin ulkopuolista työtäni, maailman muuttumista 50-luvun maalaiselämästä jne. Eikä hänellä itsellään tietysti ole ollenkaan tuollaisia edesottamuksia.
Appivanhemmillakaan tuskin muille, kuin omille miniöille. Jotenkin heitä häiritsee hirveästi, ettemme ole kaikkea sitä, mitä he unelmissaan voisivat kuvitella.
Kanssakäymisestä appivanhempien kanssa tulee aina niin paha mieli, ettei sitä huvita liiemmälti harrastaa. Eihän mikään ihmissuhde toimi lähtökohtaisesti negatiivisella asenteella. Kaiken aikaa toisesta vikoja etsien ja niitä julki tuoden. Ja toisiin, parempiin, vertaillen. Halveksien ja ivaten.
En ymmärrä mitä mieheni voisi vielä tehdä asian auttamiseksi, kun pyöreän hedelmän survominen syvälle vanhempien kurkkuun ei taida olla suositeltavaa sekään.
Jos Sinä Karvaturri tiedät, niin kerro ihmeessä!
Kirjoitit näin: En ymmärrä mitä mieheni voisi vielä tehdä asian auttamiseksi, kun pyöreän hedelmän survominen syvälle vanhempien kurkkuun ei taida olla suositeltavaa sekään.
Vastaus piilee jo omassa kirjoituksesssasi. Miksi aikuisen, itsenäisen miehen TÄYTYISIKÄÄN yrittää selvittää vanhemmilleen, että hän elää kumppaninsa kanssa aikuista, itsenäistä elämää? Siinäpä se. Itsellinen ihminen on tyhjentynyt jo tarpeesta todistella muille, saati omille vanhemmilleen, oman elämänsä rakenteita ym.
Niin kauan kuin miehelläsi on tarve "selitellä" vanhemmilleen,ette taatusti saa rauhaa appivanhemmilta.
Tervehdys kuoma, olemme saman vuoden vauvoja!
No minusta on kyllä ihan normaali etenemistapa jos ihmissuhteissa ongelmia ilmenee, että ensin yritetään keskustelun avulla ratkaista tilanne. Omien näkökulmien valottaminen ja sen kertominen, miltä toisen käytös itsestä tuntuu, johtaa usein positiiviseen lopputulokseen.
Ei kai sitä nyt heti, kun tilanne ei miellytä, käännytä kannoilla ja hävitä lopullisesti ennen hyvinkin läheisen läheisen ihmisen elämästä! Onhan kyseessä kuitenkin mieheni omat vanhemmat.
Mieheni on ystävällinen ja kohtelias luonteeltaan, aina valmis rakentavaan keskusteluun. Sellainen hän on minullekin ja arvostan sitä suuresti. Tottakai hän vaikka onkin ollut asiassaan jämpti, pyrkii olemaan kohtelias myös vanhemmilleen. Sitä minäkin toivon.
Ei se mitään haittaa vaikka vähän nöyrtyisikin ihmissuhteissaan. Jos siitä hyvä seuraisi. Myös, ihminen, joka kohtelee hankalissakin tilanteissa toisia kunnioittavasti, näyttäytyy ainakin minun silmissäni aivan huikean kunnioitettavana itse.
Mutta appivanhempien suhteen ei mikään auttanut. Heillä oli valmis käsikirjoitus elämästä, miniällä siinä tietty rooli. Ellei miniä näyttele rooliaan käsikirjoituksen mukaisesti, hän on epäonnistunut miniä. Piste.
Saamme heiltä nykyisin kohtuullisen rauhan. Sen hinta on meidän ylläpitämä huomattava etäisyys, jota ainakin minä paljonkin suren. Tulenhan yleensä hyvin toimeen ihmisten kanssa. Se on minulle tärkeää, sosiaalinen luonne kun olen. Myös suhteet omiin sukulaisiini ovat elämäni antoisimmat ihmissuhteet.
Eikö voisi sellainen, jota on kovin onnistanut noissa sivuihmissuhteissaan, edes vaivautua osoittamaan jonkinlaista sympatiaa meitä kohtaan, joilla ei samanlainen tuuri ole käynyt?
Tehän lässytätte ikään kuin terve sanoisi sairaalle että "on se kumma kun sinä olet sairas, en ymmärrä ollenkaan, minä ainakin olen täysin terve!" Ikään kuin se sairas itse olisi valinnut olla sairas.
Voi hyvänen aika sentään. Yrittäkää nyt vähän ymmärtää näitä tilanteita, ja voitteko ainakin suoda meille onnettomille tämän palstan suoman mahdollisuuden vähän päästää höyryjä ulos?
Rakastan omaa puolisoani, mutta hänen sukunsa on niin kylmäkiskoista ollut alusta asti, ettei mitään kovin lämmintä ja syvällistä suhdetta pääse mitenkään syntymään, emmekä näekään kuin ihan harvoin. Oma sukuni taas asuu toisessa maassa, joten olen paitsi niitäkin ihmissuhteita.
Olisin ollut kovin mielissäni, jos anoppi olisi edes toivottanut minut tervetulleeksi sukuun. Mitä vielä. Näytti heti, että kamalaa kun puolisoni aika nyt sitten ei heihin keskitykään.
Toisella tapaamisella huomasin, etten "kelpaa". Jopa tällainen juttu: Kun menimme yläkertaan nukkumaan ja puolisoni veljen perhe jäi vielä alakertaan juttelemaan, kuulin kuinka anoppi ehätti sanomaan heille suoraan, että en ole "tarpeeksi hyvä".
Mistähän hän senkin voi tietää, kun emme edes olleet ehtineet tutustua? Minä puolestani en ollut sanonut hänestä halaistua sanaa kenellekään puoleen enkä toiseen, miten olisin voinutkaan?
En ollut edes itse ehtinyt mitenkään päätellä, pidänkö hänestä vai en, onko meillä jotain yhteistä ja juteltavaa vai ei. Siis toisella tapaamiskerralla.
Tuollainen on minusta pöyristyttävää ja erittäin epäoikeudenmukaista.
"Tehän lässytätte ikään kuin terve sanoisi sairaalle että "on se kumma kun sinä olet sairas, en ymmärrä ollenkaan, minä ainakin olen täysin terve!" Ikään kuin se sairas itse olisi valinnut olla sairas."
Miten joku voi nähdä terve-sairas -akselilla rinnastuksen siihen mistä täällä puhuttiin... pöyristyttävää.
On totta ettei omat lapset saa kärsiä siitä ettei vanhemmilla ole appivanhempien kanssa välit kunnossa.
Mutta jos välittää toisesta ihmisestä ja hänen äitinsä sattuu olemaan sellainen jonka kanssa on mahdoton tulla toimeen ei suhdetta voi anopin takia hukkaan heittää.
Ja tottahan on että naiset ovat tarkempia poikiensa suhteista, ainakin omasta kokemuksesta olen huomannut.
Itse ainakin olen vain mieheni kanssa naimisissa, en hänen suvunsa!
Minullakin on kivat anoppi ja appi, ja on mukavaa että on muitakin joilla on hyvät välit appivanhempiinsa :-)
Pohdiskelija! Kiva kun olet ollut niin fiksu ja mielettömän taitava, että olet osannut valita etukäteen jopa omat vanhempasi. Kaiken hienouden lisäksi olet osannut valita puolisoksi henkilön, jolla on sukuna mahtava ja suvaitsevainen sekä sinua ja sukuasi kunnioittava asenne.
Tietysti jälkimmäinen urotekosi on hieman helpommin toteutettavissa, valitettavasti.
Myönnän, että olen valinnut huonommin. En osannut valita vanhempiani etukäteen, jos sinulla on vinkkejä moiseen, niin kerro toisillekin. Puolison kohdalla voiton vei se,mitä puolisoni on, ei se mitä hänen sukunsa on.
Myönnän senkin, että perheeni molemmat anopit ovat diagnisoituja mielisairaiksi. Välillä lääkitys auttaa välillä ei.
Olen seurannut toisille ihmisille kirjoittamiasi kommenntteja tällä palstalla ja ihmettelen jyrkkää ja tuomitsevaa sekä toisia loukkaavaa asennettasi. Minuakin väitit mielisairaaksi eräässä keskustelussa tällä palstalla, kun uskalsin vastasin erään kirjoittajan yleistävään kommentiin.
Toissapäivänä junassa oli oikeasti mielisairas nainen. Hän kovalla äänellä kritisoi 2 tuntia valtion varojen hukkaamista mm. junien ylettömään siivoamiseen. Itse hän oli sitä mieltä, että ihan niin kuin hänellä kotona riittää kerran kuussa siivoaminen, pitäisi se riittää junissakin. Kun kanssa matkustajat sanoivat hänelle, että junissa kulkee enemmän ihmisiä kuin hänen kodissaa ja vieläpä kengät jalassa, oli hänen kaikentietävä kommmenttinsa (kerrottiin ilmoille huutaen), että "se johtuu siitä, kun ihmiset eivät osaa pyyhkiä kenkiään junaan astuessaa".
Ota makaroonireikälasit jo silmiltäsi ja ymmärrä, että kotipihasi ulkopuolella on elämää ja siellä voi olla toisenkinlaisia ihmiskohtaloita.