Ei omia kavereita.

Niin ja miksi kykenen muodostamaan rakkaussuhteen, mutta en ystävyyssuhteita? Eikö rakkaussuhde nyt ole moninkerroin vaativampaa, tai ainakin pitäis olla.

Voiko ihmiseltä puuttua joku tärkeä sosiaalinen taito, jos on pienenä ollu yksin ja enemmänkin vältellyt ihmisiä pelossa?

:/ Vai mikä kumman vika mussa on?!

Sanon tän ihan hyvää tarkoittaen, en pahoittaakesni sun mieltä tai nälviäkseni, mutta auttaisko jos kävisit jutteleen ammattiauttajan kanssa.

Se sellainen monen vuoden kiusatuksituleminen lapsuusiässä saattaa jättää jotain tiedostamatonta todella syvälle sun mieleen ja aiheuttaa ongelmia sitten myöhemmin.

Kokeile, ei siitä haittaakaan voi olla.

Mä olen käynyt juttelemassa kahdellekin, toisen kanssa ei yhtään kemiat kohdanneet (vähätteli kaikkia asioita ja hoki vaan, että ulos ystäviä hankkimaan!) mutta toinen sitten kyllä ymmärsikin.

Mutta ei se jutteleminen muuttanut yhtään mitään vaikka varmaan puol vuotta siellä kävin. Joka kerta vaan jauhettiin samoista asioista. Mulle tehtiin kaikenlaisia tavoitteita, mutta ikinä ne eivät toteutuneet. Ystävystyminen lähtee itsestä ja jos et siihen kykene, niin ei kukaan voi auttaa. Kyllä se puhuminen tietty valaisi omia ajatuksia, mutta ei musta tullut yhtään sen rohkeampaa tms. Samalla alkoi masentaa sekin, että onko mun ainoa "kaveri" oikeasti tämä täti.

Mutta onneksi sentään uskalsin käydä siellä juttelemassa, enkä pelännyt, että jos joku leimaa hulluksi tms. Joskus kyllä kävi mielessä, että mitä jos joku tuttu näkee mun astelevan tuollaiseen paikkaan ... no, mitäs siitä.

Jotain kuitenkin on vialla, kun nytkin purskahdin vain kamaliin kyyneleihin. Tuntuu kun joku olis kurkussa kiinni. Ainoa joka soittelee, on äitini. En haluisi nähdä edes häntä, kun hän saa mut muistamaan yksinäisyyden vielä kovempana ja pelkään tulevani samanlaiseksi kuin hän.

"En ole ikinä löytänyt ihmistä, jonka kanssa tuntisin olevani täysin samalla aaltopituudella"

Siinä ei ole mitään pahaa. Ei ehkä ihannetilanne, mutta se ei teeskentelemällä muutu.

"Mikä sitten on ongelma? No, toisella on kavereita, toisella ei."

Kateus on rumaa.

"Mutta tuntuu silti aivan käsittämättömän pahalta kökkiä kotona, kun toisella on hauskaa kavereidensa kanssa."

Sen sijaan, että säälisit itseäsi ja yrittäisit pudottaa miestäsi maan pinnalle, iloitse miehesi onnesta ja kannusta häntä.

"Mutta tuntuu, että yhteiskunta suorastaan vaatii, että jokaisella on miljoona ystävää tai muuten olet outo."

Mitä helvetin väliä sillä on, mitä yhteiskunta vaatii tai mitä se sinusta ajattelee?

"Onneks on sentään kissa! Luotettavampaa ystävää saa hakea ja jaksaa kuunnella ja pitää seuraa valittamatta"

Ota kissastasi mallia.

Joo kateus on rumaa, tiedän sen. Sanoin myös kyllä jossain kohtaa (tai ainakin luulin kirjoittavani), että olen iloinen, että toisella on niitä kavereita ja että hän on pidetty. Enkä estä häntä menemästä jne.

Mutta minkä sille voi, että itsellä on epäonnistunut olo? Toisen onni voi korostaa omaa tietynlaista epäonnea. Vaikka jonkun mielestä olen varmaan oikein onnekas, mutta en voi mitään tälle kuristavalle tunteelle eikä sitä voi käsittää, ennen kuin sen tunnet. Pelkään myös sitä, että pitääkö mies minua outona. Perusonnellisen, reippaan, mukavan ja sosiaalisen voi olla varmaan erittäin vaikea käsittää masennusta tai yksinäisyyttä. Tai vaikka yrittäisikin ymmärtää, ei sitä varmaan koskaan täysin ymmärrä. Toivon silti, että hän rakastaa minua kaikkine vikoineni. Toivoisin joskus olevani hänen kaltainen.

Hassu juttu, sillä itse olen aivan samanlainen. Ja pohdin samoja kysymyksiä. Tosin nyk. miehen kanssa tästä juteltiin; hänelle se ei ole ongelma ja alan itsekkin hyväksymään sitä että hyvänpäiväntuttuja on muttei niitä oikeita ystäviä.

Varautuneisuutta se kai on, kun on muakin kiusattu, on vaikeaa luottaa ihmisiin, olla oma itsensä.. Pelkää että kuitenkin puukotetaan selkään. Hyvä pointti että miksi pystyy kuitenkin seurustelemaan vaikkei ole kavereita. Itse koen sen vähän hölmöllä tavalla, mutta seurusteltaessa mulla on jotakin enemmän annettavaa toiselle ja on päämääriä. En ehkä ole vain tavannut oikeanlaisia ihmisiä kavereiksi ja ehkä ystäviksi. Hyvänpäivän tutut on jättäneet mut "rauhaan" kun olen ahdistunut on ja ottanut etäisyyttä heistä. Eikä niitä enää kiinnosta, jollen jaksa olla aktiivinen. Parasta olisi sellainen kaveri joka oikeasti ymmärtäisi. Ei tarvisi nähdä jatkuvasti, mutta jatkettaisiin aina siitä mihin viimeksi jääty.

Ulkonäön suhteen samaa kans, oon perfektionisti ja mua on sanottu kylmän oloiseksi. Nykyään ehkä vähemmän, kun ei niin jaksa välittää.

Onko se nyt sitten paha jos viihtyy keskenään/ lemmikin seurassa. Jollei se seurustelusuhteen toista puoliskoa vaivaa? eikä itseäkään tietty.. Edellinen suhde mulla kaatui tähän asiaan, olin kuulemma liian no-lifer etc. ja että se vaikuttaisi negatiivisesti mun suhtautumiseen toisen osapuolen kamuihin (sattuivat olemaan naispuoleisia ja exiä osa) :p mutta ehkäpä nyt parempi meininki.

Mä olen ollut monia vuosia yksin ja tulen olemaan vielä monia vuosia yksin tai varmaan loppu elämäni yksin. Ehkä vanhainkodissa saan sitten juttukaverin jos edes menen sinne. Tai sitten alan alkoholistiksi. Alkoholisteillä on aina kavereita ja ne on sosiaalisia. Toisaalta ei mulla ole hyvä viinapää joten juopon elämää tuskin kestäisin kauaa.

Aika hyvin osaat kuitenkin päätellä tuon että syy johtuu huonosta itsetunnosta joka taas on seurausta siitä kiusaamisesta.

Jotain sellaista pitäisi tapahtua että pystyisit hyväksymään ja rakastamaan itseäsi sellaisena kuin olet. Se on kyllä erikoista kuten mainitsitkin että pystyt suhteeseen miehesi kanssa, taitaa hänessäkin olla omat ansionsa tuossa kuviossa.

Jossain vaiheessa omaa elämääni tajusin että jotkut ihmiset pitää musta vaikka olenkin oma itseni. Tilanteeseen pääseminen on ollut aika pitkä prosessi koska on mullakin ollut aikoinaan jonkinlainen rooli päällä.

Mulla auttoi se kun tiedostin ettei ihmiset oikeasti ole niin kovin ankaria toisiaan kohtaan. Ei ne esimerkiksi hauku selän takana jos esiintyminen ei mene hyvin tms. No tietty jotku haukkuu mutta sellaisilla ihmisillä ei ole mitään merkitystä. Pitää vaan keskittyä niihin hyviin ihmisiin.

Ala olla avoimempi ja ota riskejä ihmisten suhteen. Jos huomaat että joku ei pidä avoimemmasta sinusta niin hylkää hänet. Keskity hyviin kontakteihin. Kun otat riskejä, niin välillä tapaat ihmisiä jotka ovat todellisia helmiä ja pitävät sinusta sellaisenaan. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen otus joka on luotu olemaan tekemisissä muiden kanssa. Jos ne kontaktit puuttuvan niin niitä kaipaa. Ei sulla ole mitään menetettävää.

Kiva kun täällä on muitakin jotka tuntevat samoin! Ei tietenkään mikään ole ongelma, JOS siitä ei tee ongelmaa. :) Ekassa suhteessa mulla oli tämä sama ongelma, MUTTA halusin tukahduttaa myös toisen kaverisuhteet ja menot. Toinenhan on kuin vankilassa. Tästä viisastuneena joskus päätin, että jos haluan pitää rakkaani, en voi tukahduttaa toisen rakkautta vaikka itsellä olis kuinka yksinäistä. Luultavasti myös toinen jaksaa enemmän tukea huonoina päivinä, kun saa vähän tehdä "miesten juttuja". Onneksi miehen kaverit on tosi mukavia ja suurin osa miespuolisia, naispuolisiakin löytyy, mutta ei mitään exiä tms vaan todella mukavia lapsuudenystäviä. Haluisin tutustua heihin paremmin, mutta jotenkin en vaan osaa kuvitella itseäni heidän seuraan ilman miestäni. Ehkä mietin, että ei toi mun seuraa jaksa kun mun mieshän on se ystävä ja mä olen vain joku kaupan päällinen ... Vaikka ihan hölmö ajatus varmaan. :)

Niin ... seurustelussa on niitä päämääriä juu. Ehkä kun toisen kanssa kans viettää niin paljon aikaa, niin ei tarvitse jatkuvasti olla miettimässä sanomisiaan tai ulkonäköä. Voi olla täysin rennosti kun toinen tuntee sut läpikotaisin ja huomaa kun on huono mieli tai kun on erityisen iloinen. Voit olla ihan hiljaa, eikä toinen pidä sitä mitenkään kummallisena. Varmaan sama juttu olis ystävänkin kanssa, kun oikeasti vain tutustuisi johonkuhun ja päästäisi lähelle. Itse en kuitenkaan vaan oikein pysty. Sama juttu, en oikein jaksa luottaa ihmisiin, tuntuu, että pohjalla on aina joku paha ajatus. Että ei vaan voi päästää haavottuvuus etäisyydelle. Olen aina ollut poikien kanssa viihtyvä tyttö, vaikka olenkin todella tyttömäinen. Olen kuitenkin luonteeltani niin kiltti ja hyväsydäminen, että en jaksa sellaista naisten kanaryhmä meininkiä. Jauhetaan toisista vaan peetä, juonitellaan ja kikatellaan ja äh. Pelkkää selkään puukottamista. Aina tulee vaan mieleen, mitähän ne musta sitten puhuu ... Sitten löytyy näitäkin, jotka meinaa tulla pariskuntien väliin. Senkin takia varmaan pelottais tutustua johonkin ihan umpioutoon naishenkilöön.

No, miksen sitten ole miesten seurassa? Noh, sinkkuna mulle tuli selväks se, että kukaan mies ei halunnut olla mulle pelkkä kaveri. Muutama kyllä sitten pysyikin kaverina jonkin aikaa ja itselle olivat kuin isoveljiä, mutta aina joku kommentoi asiaa niin epäilyttävästi, että aloin taas epäillä toisen aikeita. Ehkä sitten, jos olis tuntenut lapsuudesta asti jonkun jätkän, ehkä se sitten osaisi pitää mua enemmän "siskona". Mutta oli masentavaa huomata, että kukaan ei aidosti halunnut olla kaveri, vaan aina oli jotain muuta mielessä. Toisaalta varmaan siis hyvä, mutta toisaalta ei jos itse haluat olla pelkkä kaveri ja viihdyt toisen seurassa kaverina. Näiden juttujen takia en sitten oikeen parisuhteessa osaa ainakaan umpivieraaseen mieheen tutustua. Ja jotenkin musta on tullut sen verran "rajottunut", että pelkäisin kumppanin miettivän jotain/huolestuvan turhaan. En siis halua vaarantaa suhdetta.

Harmittaa silti, että mulla ei ole mitään "esteitä" tavallaan kaverisuhteille. Siis kun esimerkiksi joskus peruskoulussa olin kiusattu, niin ei kukaan halunnut kiusatun kanssa kaveerata ja varsinkin kun oli "ruma" jne. Vaikka olenkin nyt ulkonäöllisesti sulautuva ja kauniiksikin kehuttu, niin ei ystävystyminen vaan onnistu kun vika on päässä. Välillä tuntuu edelleen, että sisimmässäni olen se haavoittunut lapsi joka luulee olevansa ruma. Että ensimmäinen ajatus mitä luulen ihmisten ajattelevan minusta, on jotain negatiivista. Ihan kun katsoisin itseäni jotenkin ulkopuolisena. Vaikea selittää, mutta joku saman kokenut varmaan ymmärtää. :)

Alkoholisteilla tosiaan on aina kavereita. Itekkin pari vuotta taaksepäin, olin melkeen alkoholisti kun piti kokoajan viihteellä juosta ja juoda. Kyllähän sitä tutustui ihmisiin, mutta selvinpäin osa ei edes törmätessä moikannut. Ihan kuin jotain kaksoiselämää. Ihmiset on humalassa jotenkin niin erilaisia, että ei ihmissuhteita vaan voi muodostaa kännissä. Tai ne kantaa just vaan sillon humalassa eikä välttämättä enää selvinpäin.

Pitäis vaan oppia hyväksymään tämä tilanne ... Kai jollain menee kuitenkin aina huonommin ja onhan mulla mennyt huonommin joskus. Ei kaikkea varmaan voi saada. Joku jolla on miljoona kaveria, varmaan haaveilee rakkaasta ja ihanasta parisuhteesta.

Minä olen kärsinyt suunnatonta ahdistusta omasta erakkoluonteesta. Erona sinuun on se, että minulla on kavereita, olen jostain kumman syystä aina tutustunut helposti muihin ihmisiin. Sekös se vasta ongelma onkin. Minä viihtyisin vallan mainiosti seuranani ei ketään tai kumppanini vaikka kuukauden (jos toisenkin) putkeen. Mutta kaverit haluavat nähdä useammin. Ahdistus loppui kun lääkäri minulle sanoi, että jotku vain ovat erakkomaisia, ei siinä ole mitään pahaa. Siispä olen ihan radikaalisti rajannut vapaa-aikani käyttöä muihin ihmisiin. Kun on minun vapaa-aika, minä päätän mitä itse teen sillä ajalla, vaikka kuinka joku loukkaantuisi kun lähde hänen kanssaan sinne ja tänne. Kerran viikossa on itsellä maksimi kavereiden seuraa, vaikka mukavia ihmisiä ovatkin. Tätä suurempi määrä laukaisee sellaisen ahdistus- ja stressireaktion, että vain itkeskelen yksin ja puran vihaani kumppaniini.

Ei sinun tarvitse vängällä tavata ihmisiä ja tekeytyä sosiaaliseksi. Sinä voit olla sellainen kun olet. Mikäli uudet tilanteet aiheuttavat ahdistusta, voit sitä aivan omilla ehdoilla harjoittaa. Uskon että kumppanisi ymmärtää sinua. Mikäli haluat omia kavereita, niin silloin sinun pitää yrittää tehdä asialle jotain. Esimerkiksi psykologilla käynti voi auttaa. Mikäli viihdyt erakkona, niin jätä sosiaalisuus niille jotka siitä nauttivat.

Olethan parisuhteessa, se kertoo ettet ole aivan onneton ihmissuhteissa, etkä muutenkaan elämästä täysin syrjäytynyt kun töitäkin teet!. Voit siis aivan hyvillä mielin olla oma itsesi.

Sä olet kiusattu jonka takia sulla on huono itsetunto ja masennusta. Perusjutut josta johtuu epäluotettava käytös muita ihmisiä kohtaan ja eristäytyminen kotia, koska päässä liikkuu ajatus, että en kelpaa kenellekään, olen huono jne.

Hoida se masennus kuntoon ja tuo sun pas-ka menneisyys niin sun olemus muuttuu radikaalisti ja sulle tulee itsellekin motivaatiota hakeutua ihmisten seuraan, kun tunnet että pärjäät ihmisten kanssa ilman ahdistavaa huonoa itsetuntoa ja sitä kyräilyä jonka se teettää muita ihmisiä kohtaan.

Eli terapeutille mars ja pyydä TOIMIVAT lääkkeet. Parhaan vastineen saa oikealla lääkityksellä ja terapialla.

Hei! Jos haluat vaihtaa kuulumisia/ajatuksia yhen ihan täysin samassa tilanteessa painivan tyttösen kanssa niin laitahan s-posti osoittees...:)

taalla ollaan yksinaisia kanssa... ette ole' ainoita

Pystyn kyllä olemaan ihmisten seurassa ja huomaan nauttivani sosiaalisista kontakteista VAIKKA samalla ahdistaa niin että kurkussa sattuu. Mutta aina jonkun sosiaalisen kontaktin jälkeen tunnen olevani "normaalimpi" ja jotenkin parempi ihminen. Tietty jos kontakti on negatiivinen, on sillä taas moninkertaisemmat vaikutukset. Huonot sellaiset. Tuntuu, että kiusaamishistoria on jättänyt ikuiset jäljet, ehkä joskus vanhempana pystyn täysin sen unohtamaan. En kuitenkaan usko, että mikään lääke saa minua muuttumaan paremmaksi ihmisenä tai ihmissuhteissa. Ihmisillä on kuitenkin omat luonteenpiirteensä, jotkut ovat enemmän tai vähemmän sosiaalisia tai rennompia. On niitäkin, jotka jumittuvat oikeasti neljän seinän sisälle koko elämäkseen (kerran luin iltalehdessä jostain tytöstä, jonka AINOA kontakti ihmisiin oli laulamansa youtube videot. Nätti tyttö, mutta syytä en tiedä noin kovaan eristäytymiseen).

Unohdin kertoa myös yhden pointin, joka häiritsee minua. Kun kumppaniin yrittää tehdä vaikutuksen ensimmäisiä kertoja, sitä yleensä "näyttelee" olevansa erittäin menevää ja sosiaalista sorttia toiselle. Minä näyttelin olevani tällainen, kännissä tanssin baarissa niin pirusti ja oli muka kavereita jne. Seurustelun syvennettyä kaverit ja baareilu kaikkosi, mutta vähän kyllä se pieni itsetuntonikin. Mietin monesti, onko epäviehättävää olla hieman yksinäinen susi? Mieheni näkee työpaikallaan jatkuvasti näitä ybersosiaalisia neitosia, kännissä kaikki ovat niin rohkeita ja flirttejä (varsinkin henkilökunnalle). Vaikka tiedän, että se voi ihan yhtä hyvin olla sellaista "kiilloketta" mistä ei edes puolet ole totta, niin silti välillä tuntuu pahalta. Mietin, minkälaisena mies mut näkee. Olenko kotona kökkivä kotipiika? Omissa haaveissani olisin "seksikäs" ja "menevä", itsenäinen, jolla olisi paljon kavereita. Mutta taidan olla enemmän tuota ensimmäistä. Laitan itseäni kyllä paljon, huolehdin ulkonäöstä, juhliin pukeudun ihan näyttävästi yms. Silti tuntuu jostain kumman syystä, että olisin viehättävämpi jos viettäisin tyttöjen iltoja, kävisin vähän rilluttelemassa ... en olisi niin täysi itsestäänselvyys. Välillä tuntuu, että olen itsestäänselvä. Itsestäänselvää, että odotan toista kotona kökkien. Masentavaa. Mitä jos mies "unohtaa", että en ole itsestäänselvyys? En muista milloin viimeksi toinen olisi ollut mustasukkainen, koska ei oikeasti ole ollut mitään syytä. Seurustelun alussa taisi kyllä olla paljonkin. Tai mistäs minä tiedän, tuskin mies nyt kertoo että "moi mä oon susta nyt hirveen mustis". :) Ehkä sekin on heikkous mitä ei haluta paljastaa toiselle. Joku varmaan nyt tulee kertomaan, että ei ole tervettä että toivoo toisen olevan mustis. Mun mielestä pienessä mustasukkaisuudessa ei ole mitään pahaa, normaali tunne jos toisesta välittää. Kunhan ei ole ongelma. Kyllä jokaista imartelee joskus, jos kumppani on edes pikkiriikkisen mustasukkainen.