Millä asioilla kumppanisi

Tietenkin lihavuudestani, kun istun tulee pari ihan kauheaa noin etusormen halkasijaista makkaraa vyötäisille.
Toisena on sitten sellainen kaksoisleuka se on ihan kauhee, häpeen sitä ihan sikana.

Noista kahesta ukko jaksaa huomautella, jokakerta menee sittet itkuksi. Itkua on tosi vaikee keskeyttää.
Varsinkin kun ukko alkaa kienäämään seksikin illalla, vaikka olen viellä itkuinen.

Ei millään! Ei koskaan! Miksi ilkeilisi?

Aikanaan vaimoni aivan ilmeisesti häpesi pieniä rintojaan. Vahingossakaan en vihjaissut mitään siihen suuntaan käsitettävääkään.
Kysyttäessä, joskus otin varovasti kantaa puseron valintaan.
Itseluottamus rakentui ja realismi kehittyi parissa vuodessa.

Ainoa minua hiertänyt asia ovat tekohampaani jotka, vanhempieni ahneuden ja saituuden vuoksi lyötiin kitalakeeni 17-vuotisena.
Kertaakaan vaimoni ei ole maininnut niistä mitään ennen kuin tulin itse "sinuksi" asian kanssa.
Silloinkin vain kun itse olen ottanut ne puheeski, esimerkiksi suunnitellessani niiden uusimista.

Minusta henkilökohtaisuuteen mene keljuilu tai solvaus eivät kuulu normaaliin parisuhteeseen.
Jos sellaiseen ilmenee tarvetta niin herää kysymys kumppanin valintaåerusteista!

Sillä, ettei ole varma, haluaako kanssani yhteisen elämän, koska en voi saada lapsia.

Sillä, ettei ole varma, haluaako koskaan asua kenenkään kanssa yhdessä.

Sillä, että sanoo, uskovansa rakastavansa minua. "Kyllä minä uskon, että rakastan sinua." Kiitos siitäkin iskusta vyön alle.

Mitä helvettiä minä tässä suhteessa oikein teen? Roikun, kun uskon hänen siltikin haluavan olla kanssani. Toivon, että hän selkiyttäisi päänsä. Tietäen, ettei niin tule käymään.

Voihan pee.

Mieheni ei tahallisesti kiusaa minua millään asioilla, tai yritä loukata jollain sellaisella, jonka tietää olevan minulle herkkä aihe.

Miksi hän edes tekisi niin? Ei parisuhteessa ole tarkoituksena toista loukata.

Emme muutenkaan huomauttele toistemme virheistä, koska mikä järki siinä? Kaikissa on virheitä, kukaan ei ole täydellinen, emmekä me tahdo loukata toistemme tunteita.

Taitaa olla monen teidän itsetunto niin alhaalla, että koette kiusaksi asioita, jotka eivät niitä ole.

Tuosta lihavuudesta sanoisin, että ottakaa itseänne niskasta kiinni ja muuttakaa se ruokavalionne, ei enää yhtään hodareita tai muutakaan kioskiruokaa.
Opetelkaa tekemään kotona kalasta, kanasta ruokaa ja paljon salaatteja. Ja sitten sitä liikuntaa, iltaisin pitkälle kävelylenkille joko kumppanin tai ystävän kanssa, kaljat ja viinat pois käytöstä. Kyllä alkaa muodot hioitua.

Ole varma itsestäsi, osta itsellesi vaatteet joista pidät, naiselliset ja ihanat.
Minä en ole koskaan antanut mihen määritellä ulkonäköäni, pidän itse huolen, että hiukseni ovat hyvin leikattu, kasvojani hoidan säännöllisesti, käyn hammaslääkärissä vaähintään kerran vuodessa, samoin gynekologilla, joten en anna kehoni rapistua. Voin sanoa , että ihoni on kunnossa, samoin kroppani.

Työpaikkani on omani, siellä teen työtä, työtoverit ovat työtovereita, kaverit on kavereita, joten työpaikan asiat eivät ole kotona. Työni on lisäksi vaativaa ja salaista, joten en koe, että työtoverit kuuluisivat kotielämääni, samoin on puolisollakin.

Useimpien kommentit seksiin liittyen kuulostaa siltä kun heidät otettaisiin ilman suostumusta ja sitten ei sanota että älä puristele läskejä se ei ole kiihottavaa.

Itse en kyllä olisi sekuntiakaan suhteessa, missä toista osapuolta nälvitään/haukutaan tai yritetään koko ajan löytää sellainen herkkä kohta mihin iskeä, että toiselle tulisi mahdollisimman paha mieli! Ei sellainen ole kahden aikuisen välinen terve ja rakastava parisuhde!

Kamalaa miten voidaa parisuhteessa voida huonosti :(

Itsellä on 4 vuoden suhde menossa, ja Mieheni pitää huolta ja suojelee:)
töiden jälkeen yleensä puhutaan päivän tapahtumat ja sitten käydään kaupassa yhdessä,mies kantaa reippaasti kauppakassit ja purkaa ne myös, minun rooli on laittaa pyykit koneeseen ja katsoa yleissiisteys :) kompromissillä päästään pitkälle ja rakastan pitkiä syvällisiä keskusteluja, varsinkin makuuhuoneessa talvi-iltaisin kynttilät palamassa,niin kainalossa saa puhuttua asioita.
Molemmat jos vaivaa asia,niin ottaa puheeksi, mies sanoo suoraan asiat ja tässä sitä ollaan yhä onnellisena

On tosiaan kamalaa lukea miten ihmiset viitsivät elää itsetuntoa raastavissa parisuhteissa. Itse olen ollut suhteessa jo monta vuotta ja kertaakaan mies ei ole "tölväissyt" minua. Aiemmassa suhteessa sain kyllä kuulla kaiken mahdollisen, suvusta, ulkonäöstä, arjen osaamattomuudesta jne, jne. Onneksi vaihtamalla parani välittömästi.
Minullakin on muutamia tuttuja parisuhteissa, joissa sanan säilä lentää. Jotenkin se taitaa olla joillekin sellainen tapa ja ulkopuolinen välillä häpeää kun kuuntelee heidän sanakäyttöä ja toisen arvostelemista ihan julkisesti. Siihen kai turtuu ja sitä ei huomaa. Tapansa siis kullakin.

Miksi ihmiset elätte kamalissa parisuhteissa?! Mun ukko ei hauku, ei nälvi, ei loukkaa. Ei ainakaan tahallaan. Se on semmoinen suloinen ajatuksissaan haahuilija välillä niin ei välttämättä huomaa että se painava kauppakassi onki mulla. Jos pyydän jotain, se tapahtuu. Ei välttämättä juuri sillä siunaamalla, mutta kohta kuitenkin. Se on hyvä mies.

:O Ihan kamalan surullista lukea näitä juttuja. Omaa kumppania kuuluisi pitää hyvänä, häntä tsempata vaikeissa asioissa ja pyrkiä kaikin tavoin olemaan loukkaamatta.
Meillä avioliittoa pitkään jo takana ja emme koskaan hauku, solvaa tai keljuile toisillemme. Negatiivisista asioista puhutaan ja asiat voidaan sanoa suoraan mutta ei henkisellä väkivallalla!

Suurin osa kirjoittajista ei ymmärrä kuinka puun ja kuoren välissä parisuhteessa saattaa olla.
- Ei omaa omaa asuntoa, asuu miehen asunnossa, jos jotain sattuu, kadulle.
- Matalat tulot, vaikea pitää kunnollista omaa asuntoa.
- Kaikenkaikkiaan rahat vähissä.

Asumalla miehen kanssa saa helposti kunnollisen asunnon, rahaa riittää jopa vähän "glitteriin".

Kahden hengen tuloilla on ainakin kolmekertaa helpompaa.

Ymmärrän ainakin osaa kirjoittajista erittäin hyvin, käytännössä kun parisuhteessa satuu jotakin, mies voi panna kävelemään, tämä johtaa naisen aivan katastrofaaliseen tilanteeseen. Ei asuntoa, minne mennä, asunnon saanti hyvin vaikeaa, ei ylimääräistä rahaa, Ainoana pelastuksena saattaa olla bunkaaminen kavereiden tai vanhempien luonna.

Joten täällä ollaan hellan ja mahdollisen kadun välissä.

En tarkoituksella loukkaa puolisoani ikinä, enkä käytä asioita joita hän häpeää aseina riidoissa. Koskaan.

Joskus tunneryöpyissä ja *köh* intensiivisemmissä keskusteluissa tulee sanottua muuten asioita, jotka ovat voineet loukata. Vahingossa.

Pettäisin itseni jos loukkaisin toista tahallani.

Kyllä omaa kultaa pitää kehua. Olen aina kehunut omaa miestäni kaikin tavoin. Olen nyt yksin, mutta kun löydän toivottavasti loppuelämäni kumppanin, aion sulostuttaa päiviämme kertomalla monin tavoin, kuinka ihanaa on kun vierellä on rakas ihminen. Yksinäinen sen tietää, kuinka tärkeä kumppani on.

Tulin lukemaan tätä keskustelua koska olen juuri sellainen pahemman luokan valtapelin pitäjä ja raivonpuuskassani viillän toista sanallisesti ja syvältä. Jälkikäteen saan puheistani "krapulan". Useammassakin suhteessa on mies lopulta käynyt päälle kun ei sanalliset voimat minun hiljentämisekseni riitä. Olen tottunut tähän.

Oudointa kaikessa on se, että osaan myös rakastaa, annan kaikkeni, olen lähellä ja huolehdin. Ja juuri tämä mielipuolinen yhdistelmä on tehnyt elämässäni kaikki kumppanini sairaiksi, he eivät tiedä mitä nämä kaksipuolta ovat, kumpi astuu esiin seuraavalla hetkellä.

Vaikka olen tällainen kaksipäinen lohikäärmenainen, ei minua ole koskaan jätetty, ja olen aina onnistunut löytämään hyviä, mukavia ja poikkeuksellisen älykkäitä kumppaneita. En tiedä mikä minussa on rakastettavaa mutta alun jännitys muuttuu pian helvetiksi. Enkä osaa muuttua tässä asiassa. Yritin sitä jälleen kerran nyt keväällä uudessa suhteessani, mutta olen jo ajellut hommat puihin.

Minä nimenomaan lyön vyön alle:(

Entisessä elämässä mies haukkui lähes päivittäin ulkonäköäni, kodinhoitoani, lastenhoitoani, sukulaisiani, totaalista osaamattomuuttani jne jne.Ja uskoin sen, vaikka myöhemmin olen tajunnut, että tein kaiken ihan hyvin ja että olen ihan nätti nainen.
Kestin sitä 15 vuotta kunnes pakkasin laukkuni. Syy on ehkä omassa kasvatuksessani, kun naimisiin mennään, siinä pysytään.
Olin useita vuosia yksin ja yritin useampien miesten kanssa olla suhteessa. Minä aina lopetin, koska uskoin ettei siitä mitään voisi tulla. Jossakin vaiheessa se sama henkinen väkivalta alkaa kuitenkin.
Sitten vihdoin löysin ihanan kunnollisen miehen. Alun pari vuotta skitsoilin hänelle omaa epävarmuuttani, mutta onneksi hänellä on ihmiskunnan pisin pinna.
Kyllä hänkin jostakin "huomauttelee", mutta niin ettei loukkaa.
Vaihtamalla paranee, se on oma kokemukseni. Eikä toisen henkistä väkivaltaa tarvitse kestää!!

- Kun näitä lukee ajatuksella, näkyy selvästi että "tee jotain" kirjoitajat eivät yhtään hahmota kuinka elämä pyörii huomisen toimeentulon ympärillä.

- Ei tarvitse kuin jossain kuussa rikkoutuu vaikka pesukone, elämä menee aivan kädestä suuhun touhuksi.

- Kun on lapsetkin ei lähteminen ole mitenkään mahdollisuuksien rajoissa.

- Se että nielee kyyneleensä ja jotain muuta siloin tällöin ei kovinkaan iso hinta kohtuullisesta parisuhteesta, ei edes hakkaamista tai viikko kaljoittelua.

- Saattaisin olla paljon huonommassakin parisuhteesa, olen ollut, ja siitä lähdinkin, kun oli mahdollista.

- Joten elämässä on pakko välillä katsoa asioita niiden oikeilla arvoilla.

- Minulle saa ukko: syöttää vitamiinit, naljailla olemattomista makkaroista tai kaksoisleuasta, aukoa meidän yhteisestä köyhyydestä tai laskea sisälle duuniin lähtiessä. Nämä ovat pieniä hintoja "hyvästä", rakastavasta ja varmasta parisuhteesta.

Ehkä kannattaisi olla vähemmän tuomitseva ?

Edellinen kirjoittaja on osannut pukea sanoiksi mietteeni.

Ei kaikkien elämä ole niin ruusuilla tanssimista, varsinkaan kun ei halua yhteiskunnan elätiksi YH-äitinä.

Pakko vain valita mahdollisuuksiem mukaan, ja mahdolisuuksia ei ole paljoa.

Paljon noistakin jutuista on kirjoittajien korvien välissä... ottamalla oma mieli hallintaan ja katsomalla asioiden tilaa kylmästi, näkisi millaisessa tilanteessa oikeasti on.

Aika ikävä ketju on aloitettu :(

Edellisessä suhteessa oli paljon riitoja ja hyvin usein kuulin entisistä kumppaneistani mieheltäni ja muutenkin seksuaalisuudestani, joka lopulta muuttui olemattomaksi.

Itse en koskaan ole halunnut ylittää noita rajoja, minkä tiedän loukkaavan toista. Olisin kyllä voinut nostaa puheeksi esimerkiksi lukihäiriön ja koulukiusaamisjutut, mutta se ei kuulu luontooni. Monta kertaa teki mielikin.. Riidellessä en halua loukata, mutta tässä se sitten vyörysi toisin tavoin yli äyräidensä. Sittenpä se loppuikin.

Itse olin hyvin mustasukkainen eräästä naispuolisesta kaverista, jonka kanssa rajoja ylitettiin. Yritin puhua asiasta, mutta sekin lakastiin maton alle, koska se oli miehestä loukkaavaa. No, ei kai mun olisi pitänytkään loukkaantua siitä, että laulettiin tälle naiselle rakkauslauluja ja hiplattiin kroppaa mun läsnäollessa ;) Ja kun tiesin, että mies on joskus ollut ihastunut häneen. Jäinpä kyseenalaistamaan sitten, miks se mun kanssa heiluu ja tais jo kuolla sillon koko juttu.. Suututtaa vieläkin, että oli niin typerä, mutta kaikesta oppii ;) Onneksi.

Rakastin paljon, mutta oon toisaalta onnellinen, että se on ohi.

Samanlaisia kokemuksia minullakin kuin "Näinkin" kirjoittaa.

Parisuhteemme on hyvä.
Elämme kyllä köyhyydessä maalla, mihinkään ei käytännössä ole ylimääräistä rahaa.

Tiedän että ukkoni rakastaa minua, minä rakastan viellä paljonenemmän ukkoa.
Tästä rakkaudesta on todisteena 3 ihanaa mukulaa.

Mutta tästä huolimatta ukko pitää minua kuin omanaan, Toisaalta ukkokin on minun oma, miksen minä voisi olla ukon oma?

Meilläkin kokoero on murskaavan suuri, ukko voi pitää oikeasti yhtäänyrittämättä minua omanaan kuten tahtoo. Vaikka ukko pitää minua kuin omanaan, jaksaa aina odottaa että olen valmis.

- Asioista päättäminen, minä ehdottelen, ukko päättää.

- Päivät ovat käsittämättömän raskaita, ulkotyöt tehty, lapset hoidettu, syötetty, nukutettu ja sitten viellä pitää hoitaa viriiliä ukkoa. Tämän jälkeen ei jaksa edes suihkuun kovin usein. Kello soi 05.30 että kerkeää käydä suihkussa tehdä aamutyöt, laittaa tytär kouluun, 2 nuorinta pyörii pihalla päivät. Sitten minä aloitan ulkotyöt.
Ukko on aamukahvista asti tehnyt kaikenmailman töitä, säätänyt, huoltanut ja korjannut. Puoliltapäiviltä sisälle ja syömään. Raskaina päivinä ukko lepää tunnin pikaisen ruuan päälle. Sitten taas työtä, tytär tulee koulusta iltapäivällä. 5 tienoilla ruokaa. Ukko ulkotöihin taas, minä jään sisälle huoltamaan kotia, ja lapsia, ukko tekee iltaulkotyöt. Sitten ukko suihkuun, kokoperheen iltapala, ehkä hetki telkkaria, lapset nukkumaan, ukon hoitoa, nukkumaan. Sitten taas kaikki alusta, tätä sitten 5 kertaa viikossa, ja viikonloppuisin vain pakolliset tilan duunit.

Käytännössä minulla ei ole mahdollisuutta sanoa kiukuttelu mielessä ei.
Enkä käytännössä haluakkaan sanoa, joskus vain olen niin väsynyt kaikeen.....

Tiedä miten ukko ei kestä kuin hetken, se on varattu sellaisiin hetkiin kun tilanne on niin raskas ettei jaksaisi mitään, tämä on jotenkin helpottavaa että tietää miten voi ukon saada käytännössä hetkessä tyytyväiseksi ja pääsee itse armahtavaan uneen.

Käytännössä minulla ei ole moneen asiaan mitään sanomista, ukko vaan tekee ja olettaa että minä hyväksyn.

Mikään ei ole niin ihanaa kuin kaksi lomapäivää harvoin, ensimmäinen päivä lepoa, ja sitten toinen päivä ukon kanssa saunomista ja pelehtimistä, Tämä pitää minut järjissäni. Ilman vapaita silloin tällöin varmasti murtuisin tilanteen alla.

Ehkä tämä on itse aiheutettu tilanne, mutta meidän tilanne.

Tuossa edellä kirjoittaja kertoo maalla elämisen realiteettejä, tässä kommenttia meiltä päin.

Seksiä ei noin paljoa, mies ei tarvitse.
Töitäkin teemme maltillisemmin, ehkäpä pitäs tehdä enemmän, aina jotain jää tekemättä.

Mutta tämä kuvaa aika tarkasti maallaelämisen ihanuutta.

Mutta minunkin mies rakastaa minua.

Taas aamulla, ennen duuniinlähtöä mies oli kanssani, ei sanaakaan sanonnut heräämisestää aamukahviin. Olin eilen käkättänyt ukolle, osittain asiasta, osittain aukoakseni.

Mies lyö minua mykkäkoululla.

Jos on joku tarve lyödä vyön alle niin parempi pysyä sinkkuna,tuollainen ei kuulu parisuhteeseen.

Kirjoitin aikaisemmin tilanteestani, Päivitystä asiaan.

Sain sitten täältä kimmokkeen muuttaa pois ukon luota ja erota siitä.

Muutakun jätin ukon, yllättävän vaikeeta ja otti koville.

Samalla hain työnantajan asunnon lähes markkinahintaan, saikin, mutta takakorvesta, sieltä julkisilla kestää tunnin tai puolitoista.

Asunto on pxrkexleen pieni ja huono on kunto.

Kun kaiken asumisen ja liittyvät kulut maksan, ei minulle jää mitään käteen kuussa. Luultavasti tarvitsen lainaa jostakin aluksi.

Asunnossa on sänky ja keittiön pöytä, ja paljon minun sisustus helyjä.
Minulla ei ole varaa edes hankkia telkkaria, onneksi on läppäri ja langaton.

Ompa tosi kivaa matkustaa duunista 1 - 1.5 tuntia ja tulla tyhjään, kapiseen ja yksinäiseen kotiin. Verrattuna entiseen, 10 min matka keskustassa ja kiva koti.

No eipähän ukko määrää...

En käytännössä voi kavereideni kanssa enää tehdä vanhoja yhteisiä asioita, minulla ei yksinkertaisesti ole varaa mihinkään.

TÄÄ ON IHAN Pxrxeestä....

Kävin moikkaamassa EXukkoa, Oli jotenkin tosi vaikee tilanne, EXukko oli aika iloinen, ja kyseli miten on mennyt. Hoidimme muutaman käytännön asian.

Olisin sillä sekunnilla halunnut palata vanhaan tilanteeseeni.
Olen nyt aivan kauhuissani, mitä menin tekemään.

KATSOKAA KANSSASISARET - Ennen kuin venettä heilutatte tai kaadatte kuin minä. MITÄ SIITÄ ON SEURAKSENA.

ELÄMÄ ON ASIOIDEN TASAPAINOTILA, varmaan kanataa katsoa tarkasti mitä on seuruksena omasta teostaan.

Siirryin tilanteesta jossa oli varaa käytännössä ihan mihintahansa tilanteeseen jossa ei ole varaa mihinkään.

Yksin nukkumaankäydessä vapisuttaa ja ahdistaa aivan järjettömästi.

Ottaisiko EXukko mut takaisin? en usko, kun se kysyi että olenko varma, että tämä oli tässä.

Haluaisin mennä häntä koipienvälissä kyselemään haluaisiko ukko minut takaisin, en usko, koska oli niin iloinen jutellessamme.

Olen tehnyt yhden elämäni tyhmimmistä teoista.

JOTEN: JOS TEETTE JOTAIN TÄLLÄISTÄ, OLKAA 101% VARMOJA TEKOJENNE SEURAKSISTA.

Meillä ei kumpikaan lyö vyön alle. Eikä tulis mieleenkään millään ulkonäköseikalla iskeä.

Meidän suhteessa ei loukata. Loukkaukset on melko huonomerkki ja suhteesta puuttuu rakkaus ja kunnioitus. Jos rakastaa, ei halua loukata eikä vit-tuilla. Ekan poikaystävän kanssa siitä kärsin kunnes ymmärsin ettei hän edes pitänyt minusta. Sen jälkeen olen ollut ehdottomampi. En loukkaa itse enkä hyväksy loukkauksia. 8 vuotta on parisuhdetta nyt takana eikä ole loukkauksia sadellut. Erimieltä ollaan kyllä joskus, ja riideltykin on, mutta ei mennä henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, eikä muistuteta jostain menneistä mokista. Paitsi niistä joille kumpikin nauramme yhdessä. Sehän ei ole vyön alle lyömistä.

Ymmärrätteks te nillittäjät, mitä olette SenLaulujaLaulat nimimerkin tekemään.

Onks nyt hyvä olla ?

Tää on kyllä hulluinta mitä olen mennyt tekemään, elämä on mennyt aivan kauheaksi.

Päädyin asumaan aivan kelvottomaan murjuun, ja kauheinta on duunimatka, ottaa joka ikinen päivä yhteensä 2-3 tuntia.

Rahaa ei jää senttiäkään, taidan tarvita lyhyen lainan viellä tähän 3-6kk.

Kaverit on keskustassa en jaksa enää duunin jälkeen matkustaa 2-3 tuntia tapaamaan kavereita. Alkavat ihmetellä miksi olen muuttanut aivan perzereizä asuntoon.

Mutta asiaan, ei EXavoukko ollut niin paha, lähinnä nälvi duuniin lähtiessä, ja nyt kun asiaa katsoo kiihkottomasti, ei es minusta pahasti sanonut, lähinnä duunikavereita.

EXavoukko oli hyvin aktiivinen sängyssä, mikä oli ihanaa, paitsi halu aina ammuisin maksimoida minuun sisälle jäävä, ja siitä naljailu.

Milloin tahansa olisin palaamassa vanhaan, jos vain voisin, yhtään kysymystä en esittäisi tässä välillä tapahtuneesta.
Luultavasti lupaisin nuolla sen varpaita viikon putkee, tai ihan mitä vaan. Mikään ei ole niin nöyrryttävää kuin asua perzreikä kämpässä ja olla rahaton. Nöyryytys ei lakkaa kuin nukkuessa, funtsin juttua koko ajan, jopa duunissakin.


Ei ukko minua huonosti kohdellut, saatoin olla kohtuuttoman kriittinen. Uskon että ukko rakasti minua oikeasti, oltiin juteltu jo vakavasti tenavien tekemisestä.

Tässä tunnun toistavan itseäni.

Olen vielläkin iltaisin järjettömän ahdistunut, ja tarvitsen kevyttä rauhoittavaa että kykenen nukkumaan.

Tällä takakulmilla pyörii kaikenlaista jengiä, samaa mitä duunissa näkee päivästä toiseen paikattavana.

KATSOKAA HYVÄT KANSSASISARET MITÄ TEETTE ENNEN KUN PILAATTE ELÄMÄNNE.

Ja kuten aikaisemmin kirjoitin, elämä on tasapainoa, ja kaikkea ei voi saada.
Kaikesta hyvästä pitää pitää kiinni.

Meillä ei isommin nälvitä. Ei tarvitse kummankaan olla toisen kanssa rahan takia ja lapsia ja yhteisiä lainoja ei ole. Ulkonäköä ei kumpikaan ole kommentoinut negatiivisesti. Harmittaa kun joskus valitan sotkemisesta ja siitä kun mies on vaisu, niin tuntuu, ettei hän arvosta mun panosta suhteeseen tarpeeksi. Tästä on puhuttukin ja meidän temperamentit on erilaiset ja tajuan että mussa on omat vikani. Huumori on auttanut. Kehun ja sit moitinkin helpommin, mies ei niin kehu, mutta ei moitikaan, vaikka olis joskus aihettakin. Riidat on aika pieniä, ei huudeta edes. Kimpaannun joskus, mies harvemmin ja sovitaan nopeasti. Mun lähipiirin parisuhteet ja lapsuudenkoti on ollu jotenkin kummallisia, hirveää painostamista ja henkistä väkivaltaa, nujertamista. En tiedä, mikä on normaalia. Kai hyvässäkin suhteessa voi olla pientä kinaa? Väittelyä, että kumpikin saa näkemyksensä esiin ja voidaan tehdä kompromisseja. Koen itse, että meillä on hyvin ja puoliso tuntuu tyytyväiselle. Vietetään paljon aikaa yhdessä, kysytään toisen mielipidettä päätöksiin ja on paljon läheisyyttä. Tunnen syyllisyyttä pienestäkin riitelystä taustastani johtuen, kun mun tunteille ei lapsena ollut mitään tilaa, kun vanhempien riitely täytti kaiken. Mutta toisaalta tässä kesällä tuli tunne yhden kinastelun jälkeen, että päästiin lähemmäs toisiamme, kun ei väistelty asioita. Miehen kotona oli ollut vaikenemisen kulttuuri ja tuntuu, että oltiin vuosia jotenkin varuillamme kumpikin. Nyt parempi kun on oltu kymmenkunta vuotta yhdessä. Lapsuus tuntuu jonkin verran vaikuttavan, miten selviytyy aikuisena omasta parisuhteestaan.

Voiko naiset olla näin tyhmiä?

Pitäisi osata hahmottaa omatilanne johon on joutumassa, kun tekee radikaaleja muutoksia elämäänsä jotka vaikuttavat ihan realiteetteihin..

Viimeyönä, taas ukko hyväili kaulaani & niskaani pimeässä peitonalla.
Kun käsi kosketti kaksoisleukaan kymmeniä kertoja, olin aivan paniikissa.

En kyennyt sanomaan taikka tekemään mitään että ukko lopettaisi hyväilemisen.

Aikanaan hyväilyt levisivät kaikkialle, olin aivan paniikissa tuosta kaksoisleuan koskettelusta.

Ukko kysyi jossainvaiheessa, "mikä sun on" en mä kyennyt sanomaan kuin "ei mikään"

Koko touhuamisen ajan, oli käsittämättömän ahdistunut olo.

En saanut nukuttua koko yönä.

Onko tää vaan mun korvien välissä ??

Tää on hulluin asia mitä ikinä olen tehnyt.

Vietän yksin lauantai-iltaa. Tämmöistä ei ole sattunut neitimuistiin.

Olen rahaton, olen katselut kaapit, ruokaa taitaa olla palkkapäivään asti, duunissa saa sitten syödäkseen päivällä.

En käytännössä voi mennä edes keskustaan moikkaamaan kavereitakaan, matkakortilla voisin kulkea, mutta kaikki tekeminen maksaa jotakin käytännössä.

Vaatteiden ostamisesta voin vain unelmoida, ennen pienellä harkitsevuudella saattoi ostaa kaikki haluamansa vaatteet.

Olin paripäivää ahdistuksen takia sairaslomallakin, koen tilanteeni äärimmäisen ahdistavana. Duunista ei oiken taida tulla mitään.

Haluaisin mennä anelemaan EXukkoa, jos se vaikka haluaisi minut takaisin.
En oikein tiedä mitä EXukolle pitäisi sanoa, pitäisikö vain kertoa raadollinen totuus?

Ei EXukko ollut mitenkään pahanhaluinen, saatoin vain ymmärtää asiat taikka halut vähän väärin.

Olen tutustunut yhteen naapuriin, kiva yh-äiti, kun kerroin tilanteestani istuessani iltaa hänen kanssa, hän ihmetteli tekostani kummastuneena. Hänen mielestä olen ylireagoinut aivan käsittämättömästi, ja jättänyt entisen suhteen positiiviset piirteet huomiotta.

Tässä taas avautumista asiasta.

Elämä on mennyt aivan raiteiltaan:

Olen ollut sairaslomalla melkein viikon, ahdistuksen takia.
En jaksa hoitaa asioita ollenkaan, makoilen peitonalla pimeässä.
En kykene kertomaan asianlaitaa kavereillekaan.

Kunhan edes löytäisin jonkun joka koskettaisi ja juttelisi kanssani.

Olen miettinyt, nyt kun olen lopettanut pillerit, laittautuisin siistiksi ja piipahtaisin parhaana päivänä EXukon luonna, saisinkohan sen lämpiämään riittävästi?

Kuunvaihteen laskutkin ovat avaamattomina eteisen siivoamattomalla lattialla.

Mä en tiedä mikä minuun on iskenyt,

Täällä taas.

Mä en ymmärrä.

Jotenkin kaveritkin tuntuvat hylkäävän minut, puhuvat minusta selkänitakana. Kaikkeni olen yrittänyt. Kulmilla tuntuu pyörivän nykyisin enemmän sellaisia mustiinpukeutuvia miehiä salkuinensa.

Sairasloma tuntuu jatkuvan ja jatkuvan, lääkäri kirjoitti yhtään pyytämättä suoraan lisää, lisäsi minut johonkin tutkimusjonoon. En tietenkää tarvitse mitään tutkimusta.
Kunhan pääsisin palaamaan takaisin duuniin, voisin sitten korjata työyhteisön henkilösuhdeiden tulehtumat.

Jostain syystä en jaksa tehdä mitään, oleilen vain, minusta tuntuu että EXukko on aiheuttanut tämän minulle.

Puhelin ei jostain syystä tunnu yhdistävän puheluitani kunnolla.
Samalla tulee tosi kummia textiviestejä. Niissä on jotakin outoja kirjain ja numero sarjoja mukana. Lähettäjää en saa selville. Sähköpostiinkin on ilmestynyt outoja viestejä, luultavasti joku lukee ja kirjoittaa minun sähköpostia.

Ei millään asioilla, toisen loukkaaminen ei kuulu meidän elämäämme

Jouduin sitten pitkälle sairaslomalle, jonotan johonkin tutkimukseen, en sitä mihinkään tarvitsisi.

Joku sosiaali täti kävi pimputtamassa ovella, en avannut, oli puottanut jotain ohjeita, osoitteita ja kirjoittanut soittopyynnön yhteen lappuun.

Jotain lääkkeitä määräsivät, niistä tulee sellainen tukkoinen olo, en ole niitä ottanut, olo on paljon parempi ilman.

Rahat riittävät just vuokraan ja vähään ruokaan, nettikin maksaa suuren osuuden jäävästä ruokarahasta.

Nukuttaakin niin hyvin, voin nukkua helposti 13-15 tienoille.

Ainoa mikä enää toimii on netti, sitäkin joku lukee, posteissa on ihmeellisiä merkkejä.

Puhelin meni aivan kestämättömän sekaisin, textareitakin tuli vaikka mistä, ja sitäkin joku varmaan viranomainen luki. Kävin heittämässä puhelimen mereen, kaikenvaralta.

Kavereista tai ExUkosta ei ole enää kuulunut mitään pitkään aikaan.

Lihonutkin olen ainakin 20 kg.

En tiedä mitä tekisin, olen aivan yksin.

Omani vetää perässään kivirekeä, eli hän vetää reessä kaikkia vanhoja asioita, jotka on käyty jo läpi kerran mutta riidan tullen hän sitten aina ottaa jonkun sopivan "kiven" sieltä reestä, jolla sitten nakkelee.

Kivahan noita vanhoja juttuja on nakata niskaan silloin tällöin.
Pitää miehen sopivasti varpaillaan.
Ja kun jotain haluaa, voi alkaa viljelemään viittauksia noihin vanhoihin juttuihin, sitten kun asia jota haluaa on hankinnassa, ei ukko ymmärrä pistää hanttiin.

Oon ihan sekaisin, nyt senverran ymmärrän.
Onneksi yks duunikaveri auttoi mielenterveyden ensivasteeseen.
En kyllä ymmärrä mikä minuun iski, onneksi oli tuo kaveri, jota en vituilullani onnistunut pois ajamaan kokonaan.

Tosikipee ketju.

Mutta kyllä osa kirjoittajista on ihan tosissaan aikamoisessa loukussa parisuhteessa.

Ei mulla ole sellaisia juttuja mitkä kumppanissani hävettäisi, eikä me riidellä koskaan. Eri mieltä voidaan olla, mutta ei se koskaan riitelyksi mene. Se mikä joskus minua saattaa hetken ahrmittaa on kumppanin tapa sukeutua ja mököttää hijaa, kun on huono päivä hänellä.

Itselle tulee silloin sellainen hankala olo. Mistä se kenkä puristaa. Utelu kun ei tuota tulosta silloin, ainoastaan pitää antaa hänen olla ja ominpäin "toipua" huonosta fiiliksestään. Itselä on kyllä samaan aikaan aina huono fiilis. Ei pysty olemaan hyvilä mielin, jos toisellakaan ei ole "kivaa".

Nyt taas juhannuksena mökillä mies pakotti sekasaunaan, vaikka en tykkää sekasaunasta.

Toisaalta ei ollut muutamahdollisuutta mökillä oli hirveästi porukkaa, jos olisin halunnut välttämättä saunoa yksin, olisi se ollut mahdollista vasta puolilta öiltä.

Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 16 vuotta joista naimisissa 13. Voin täysin rehellisesti käsi sydämellä sanoa että YHTÄÄN AINOAA KERTAA ei ole ollut sellaista riitaa että kumpikaan meistä olisi millään tavalla loukannut toista sanomalla asioita jotka ovat toiselle heikkoja kohtia. Puhumattakaan että muuten huomauttelisimme.

Kun näitä yllä olevia juttuja lukee tulee surullinen ja epäuskoinen olo. Voiko tuollaista ollakaan?

Se kun virittelee sinkkunaisia ja käy päiväkahvilla tämän tästä . Eikä opi vaan kerta kerran jälkeen kiinni jäätyään toiset naiset ilmiantaa mulle hävettää tosissaan selittää miksi en eroa. Säälin niitä naisia jotka alkavat varatun kanssa. Ja nyt tiedoksi en eroa osaan jo ne vuorosanat ulkoa mitä sanoa seuraavalle kakkoselle. Muu asia ei vaivaa ainostaan se selittely kakkosille miksen eroa paska miehestä? Mieshän se tekee ratkaisut en minä kyllä se ilmoittaa kun haluaa erota kun haluaa lähteä kakkosen matkaan.

Minua ei ole loukattu, ei exät eikä nykyinen mieheni. Käsittääkseni en myöskään ole loukannut heitä - mitään sinnepäinkään ei ole kommentoitu.

Juhannuksena mieskaveri nälvi grillilihan ostosta.

Olen vähän heikkovarainen yh äitsykkä.

Lihaa ostaessani miehen mökille "Ethän sä tota viimeisessäpäivässä olevaa aio ottaa, ookonna niin köyhä?

Toi sattui mieleen kuin tuhat puukkoa.

Ei millään. Ei kukaan elämäni mies. Ei tietenkään myös toisinpäin.

Mutta naisten lkeilyt keskenään ovat aivan omaluokkansa !!

Äitiydestäni, eli vihjailee mitä hänen mielestään teen huonosti mutta itse tekee asioita aivan samalla tavalla. Jos olen kipeä ja hän terve viikonloppuna tulee kauhea kitinä jos pyydän tunnin tai kaksi lepoaikaa ja että hän sillä välin katsoo yhteisen lapsemme perään. Minähän siis olen hänen kanssaan koko päivän muuten kun mies itse katselee videoita koneeltaan. Eli jos olen sairas tai väsynyt ja pidän pientä lepohetkeä sanoo hän että olen aina sairas tai väsynyt ja suuttuu minulle. Siksi minua jännittää pyytää silloinkin kun meinaan lähes pyörtyä kuumeesta ja väsymyksestä. Hän vaati minua soittamaan puhelun jonka oli itse voinut hoitaa kun minulla ei juurikaan ollut ääntä. Hän voi nälviä ihan kaikesta sarkastisesti esim tavastani puhua tai syödä. Tai siis silloin hän matkii ja nauraa samalla. Jos olisi yhden kerran voisi vielä huonona vitsinä mennä mutta hän tekee sitä usein. Äitiydestä hän on arvostellut ihan kaikkea vaipan vaihdosta lähtien. Tai jos satumme tulistumaan niin että lapsi on läsnä niin pottuilee minulle äänensävystä ja väittää että huudan vaikka en huudakaan. Itse puhuu lujempaa suuttuessaan ja provosoi ja jatkaa riitaa sarkasmilla jostakin mitä sanon. Kun minä sitten yritän selittää ja puolustautua hän ottaa lapsen syliin ikään kuin puolustaakseen häntä minulta ja sanoo että katso nyt miten käyttäydyt lapsen kuullen. Sitten hän sanoo todella rumasti jotakin loukkaavaa että minä aina sitä sun tätä ja kääntää selkänsä minulle lapsi sylissään ja alkaa selittämään lapselle että äiti on vihainen isälle ja tule mennään tuonne leikkimään niin äiti saa olla rauhassa. Silloin purskahdan yleensä itkuun koska minylle tulee syyllinen olo riitelystä lapsen aikana siitäkin huolimatta että mies usein aloittaa eikä lopeta kuin vasta tuohon lapsijuttuun. Joskus naljailee viel senkin jälkeen. Ja tämä voi alkaa kaikki yksinkertaisesta pyynnöstä vaihtaa lamppu tai jotain muuta mitä hän ei sillä hetkellä halua tehdä. Lisäksi hän on tekopyhä kun väittää itseään rehelliseksi mutta valehtelee kaikenlaisten laittomien pillereiden käytöstä. Ja lisäksi olen neuloja löytänyt sieltä täältä. Väittää että ovat kavereiden. Lähtemään en kuitenkaan pysty koska hän kiristää minua muutamalla asialla. Koska minulla on pysyvä mielen sairaus väittää hän että lastensuojelu ottaa lapsen jos kerron hänen todellisen tilansa. Lisäksi hän sanoo että ottaa yliannoksen huumeita jos lähden. Ja sanoo että minä en yksin pystyisi huolehtimaan lapsesta. Minä tiedän että pystyisin koska suuri osa epävarmuudestani äitinä on hänen sanoistaan peräisin. Myös ostoksistani naljailee ja kyselee että onko toi nyt aivan tarpeellinen vaikka olisi kyse shampoosta tms. Kumminkin peleihin ja sellaiseen on rahaa. Rasittaa tämä suhde mutta tunnen olevani umpikujassa tuon kiristämisen vuoksi.

Vastauksia lukiessa tulee sellainen olo, että suurin osa suhteista on täysin epäterveitä. En vaan voi ymmärtää miksi ihmiset pysyvät parisuhteissaan, jossa haukutaan, halveksitaan puolisoa, ja etenkin miksi tällainen vielä sallitaan.

Minunkin miesystävä nälvii kaikesta mitä teen tai sanon tai kaksoisleuastani.
Itse ei huomaa ollekaan. Tietää huonosta itsetunnostani ja silti jatkaa. Tai kerron jotain hän saa kimmokeen taas mollata.
Omasta mielestään se on huumoria.
Jumatsukka , jos hänelle sanois niin
kuinka herne menisi nenään.

Sitä ei huomata, kun se tehdään toiselle,
mutta autaarmias, kun se osuu ja uppoo miesystävään. Hän heittäytyy niin uhriksi kuin voi olla. Kuinka hänelle voidaan olla tollasia , hän tokasee.
Itse joka päivä heittää jonkun lohkasun
toisesta.

Ikävä kuulla kuinka monella on haukkunista ja nälvimistä parisuhteessa. Omassani sitä ei ole ollenkaan, ja kovin toivoisi, ettei muillakaan. Täysin asiatonta käytöstä rakkaita kohtaan.